Oikeanlaisen seksin loppu

Jos iltapäivälehtiä on uskominen, aikamme suuri eettinen kysymys on “Saako sitä ja tätä tehdä sängyssä?” Tätä taustaa vasten voisi arvella, että käytännöllisen filosofian laitoksella olisi edes lahjoitusprofessuuri tai pari tutkimusprojektia selvittelemässä seksipuuhien etiikkaa, ja opiskelijat joutuisivat tutustumaan alaan ainakin muutaman opintoviikon verran. Mutta ei. Filosofipiireissä ollaan edelleen yleisesti ottaen sitä mieltä, että sänkykamarietiikka ei ole mikään oma tieteenalansa, vaan täysin johdettavissa yleisestä etiikasta. Mitä saan tehdä toiselle? Saanko pettää luottamuksen? Pitääkö minun tuntea syyllisyyttä,jos nautin jostakin joka ei vahingoita muita?

Tylsää, mutta näin minäkin ajattelen. Filosofisen etiikan, toisin kuin katolisen teologian näkökulmasta, seksi on aika epäkiinnostavaa.Kirjoitin pari postausta sitten moralismista, ja nyt on hyvä hetki palata asiaan. Moralistit ja kovan linjan feministit kun ovat tavattoman kiinnostuneita muiden ihmisten seksielämästä. Olen nainen ja kannatan tasa-arvoa. Tätä taustaa vasten minusta on hämmentävää kuulla feministiaktivistien kertovan, millaista seksiä naiset haluavat ja mikä kaikki alistaa naista. Seksin tulisi olla romanttista ja hellää. Kaikkeen ei tarvitse suostua. Minä kyllä ymmärtäisin, jos feministi puhuisi vain omasta puolestaan. Mutta että koko naissukupuolen edun nimissä?Romantiikka ja hellyys ovat upeita asioita ja hc-feministi saa minun puolestani vaikka kieltäytyä näyttämästä polviaan muille kuin lääkärilleen ja aviopuolisolleen, jos se hänet onnelliseksi tekee. Sitä vain en ymmärrä, mitä muiden ihmisten suostumiset ja suostumatta jättämiset kenellekään ulkopuoliselle kuuluvat. Eikö kysymys ole yksityisasioista? Mihin suhteessa tarvitaan oikeanlaista seksiä jos saatavilla on hyvää seksiä?

On vähän kummallista, että ihmiset jotka väittävät puolustavansa tasa-arvoa ja naisen oikeutta päättää omasta ruumiistaan, ovat toisaalta ensimmäisinä rajoittamassa muiden seksielämää ja vihjailemassa että on olemassa puuhia, joihin osallistumisesta etenkin naisen tulisi tuntea syyllisyyttä. Sillä joka rakastellessan ehtii pohdiskelemaan syvällisesti sukupuolirooleja ja feminismin teoriaa, on kyllä ongelma, mutta se on hyvin käytännöllistä laatua. Haluaisinpa nähdä sen päivän, jolloin feministit toteavat että kaikkea mikä kiinnostaa eikä vahingoita muita, voi sopivassa seurassa kokeilla ilman epämääräisiä syyllisyydentunteita. Ihan jo itsetuntemuksen kehittämisenkin nimissä. Kaikkeen ei ole pakko suostua, mutta ihmisen moraalisuus mitataan ja punnitaan kyllä jossain muualla kuin sänkykamarissa. Ja jos joskus kokeilu ei tuota toivottuja tuloksia, miksi siihen pitää suhtautua kuin suuronnettomuuteen? Kyllä, ihminen voi toimia epäeettisesti sängyssä, mutta silti luulen että huomattavasti useampi ihminen toimii epäeettisesti ruokakaupassa. Eikä se kiinnosta moralisteja ollenkaan.

Pitää myös muistaa, että omissio eli tekemättä jättäminen on myös tavallaan teko, jolla on seurauksia. Itsensä varjeleminen kuulostaa korkeaotsaiselta, mutta ei kai elämän tarkoitus ole päätyä hautaan niin hyvin säilyneenä että on kuin ei olisi koskaan elänytkään? Loppuikä on pitkä aika katua menetettyjä tilaisuuksia ja miettiä, mitä olisikaan voinut kokea, jos vain rohkeus ei olisi pettänyt juuri silloin kun sitä olisi tarvittu. Jos vain oikeanlainen seksi on kaunista ja hyvää, niin mitä se kaikki muu sitten on? Pitääkö ihmisen tuntea syyllisyyttä siitä että hän pitää poliittisesti epäkorrektista seksistä koska hän silloin pettää näkymättömästi läsnäolevan ja kaikkea tarkkailevan Sukupuolensa, Isomummonsa ja Yliminän? Ja ennen kaikkea: millä tavalla onnellisuutta lisää se, että tietää olevansa täydellisen normaali sängyssä, jos normaaliuttaan ei mainosta missään? Onko kieltäymyksestä saatava nautinto suurempaa kuin se seksuaalinen nautinto jonka vähän rennommalla asenteella voisi saavuttaa?

Etenkin vanhemman sukupolven joukossa on paljon (nais)ihmisiä, joilla on tiukat käsitykset siitä missä sopivaisuuden rajat menevät. Nämä ihmiset eivät jostain syystä vaikuta kovin onnellisilta. Koska olen samaa mieltä Aristoteleen kanssa siitä, että eettisen toiminnan korkein päämäärä on inhimillinen kukoistus ja onnellisuus, vaikuttaa siltä etteivät he ole toimineet kovin hyvien eettisten periaatteiden mukaan. Hyvän elämän ainoa ilo ei voi olla narsistinen tyytyväisyys omaan mielenlujuuteen, vaan täysipainoiseen inhimilliseen onneen kuuluu myös kyky nauttia elämän iloista niin etteivät ne tuota surua itselle tai toisille. Tällä yhdellä periaatteella pärjää aika pitkälle. Sitä paitsi, mitä yksinkertaisempi moraalinen periaate on, sitä helpommin se muistuu mieleen tosipaikan tullen.

Näitä kysymyksiä voi toki pohtia myös keskiaikaisten munkkien, noiden moralismin mestareiden, tapaan. He omistivat runsaasti aikaansa seksuaalisten syntien yksityiskohtaiselle pohdiskelemiselle ja saivat selville muun muassa, että seksin harrastaminen maanantaisin on paha juttu, koska maanantaina tulisi muistella enkeleitä jotka tunnetusti elävät vailla seksuaalisia haluja. Minä vähän epäilen, että tällaisiin henkisiin suoritukseen kykenee vain ihminen joka on todella kaameassa puuttessa. Joku on joskus laskenut, että jos syntiset olisivat ottaneet kirkonmiehet vakavasti, Euroopan väkiluku olisi noin kolmanneksen nykyistä pienempi. Olenkin sitä mieltä, ihan eetikon hattu päässä, että seksuaalisuuden eettisiä kysymyksiä on parasta tutkia viehättävässä seurassa, iloisella mielellä ja empiirisellä otteella.

Perhosensiipien kertomaa

Toisinaan tieteentekeminen on hauskaa ja leppoisaa. Otetaan vaikkapa päiväperhostutkimus. Tänä vuonna pihamme on ensimmäistä kertaa mukana Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutin koordinoimassa valtakunnallisessa päiväperhosseurannassa, jossa kerätään tietoa maamme päiväperhosten esiintymisestä ja levinneisyydestä. Seurantaan voi osallistua jokainen, joka tunnistaa riittävän hyvin perhosia ja on riittävän kärsivällinen havainnoidakseen huolellisesti. Oma puutarha taas on erinomainen havaintopaikka ensinnäkin siitä syystä että minusta on hyvä olla perillä siitä mitä nenäni alla tapahtuu ja toiseksi siksi että koska en ota perhosia kiinni tunnistusta varten, joudun yksinkertaisesti juoksemaan niiden perässä, kunnes pystyn tunnistamaan ne varmasti. Perhosten jahtaaminen näillä säännöillä on erinomaista liikuntaa, mutta en oikein ole varma sen soveltuvuudesta julkisille paikoille.

Suomen perhoslajisto on tällä hetkellä muutostilassa. Yleisesti ottaen perhoset ovat viime vuosikymmeninä vähentyneet elinympäristöjen tuhoutumisen seurauksena ja monet lajimme ovat muuttuneet harvinaisiksi. Toisaalta meille on tullut uusia lajeja ja eräät lajit ovat leviämässä voimakkaasti. Elämme mielenkiintoisia aikoja.Viime kesänä meidänkin puutarhasta löytyi karttaperhosen toisen sukupolven yksilö. 1990-luvulla tehdyn päiväperhosoppaani mukaan se on erittäin harvinainen, mutta googlettamalla selvisi että karttaperhonen on viime kesinä levinnyt voimakkaasti ja lämpimämmät kesät ovat johtaneet siihen että toisen sukupolven yksilöitäkin on alkanut näkyä useammin. Karttaperhoset ovat muutenkin mielenkiintoisia otuksia: ensimmäisen sukupolven yksilöt ovat oranssin ja mustan kirjavia, mutta toisen sukupolven yksilöt ovatkin mustavalkoisia. Värinvaihdos johtunee valon määrästä perhosten kehittymisen aikana: keskiyön auringossa kehittyvät perhoset saavat erilaisen värityksen kuin vanhempansa. Merkillistä se on silti! Olen myös oppinut, että oppaassa mainittuihin lentoaikoihin ei ole luottamista. Tänä vuonna monet lajit ovat olleet reilusti etuajassa, mikä sekin kertoo keväiden lämpenemisestä. Koska puutarhakirjoissa kerrotut kylvö- ja istutusajat ovat nekin muuttuneet viitteellisiksi, on perhostuntemuksesta hyötyä myös sen päättelemisessä, mitä kasvimaalla milloinkin pitäisi tehdä.

On tietysti mielenkiintoista nähdä, miten ilmastonmuutos tulee kotipihalle, mutta sen lisäksi perhosia tarkkailemalla oppii ympäristöstään muutakin hyödyllistä. Lohjan seutu ei ole perhoslajistonsa puolesta mitenkään poikkeuksellista aluetta Suomessa. Vertailemalla pihalleni poikkeavien vierailijoiden lajimäärää koko seudulla tavattuun lajimäärään voin kuitenkin päätellä että luonnon mielestä puutarhamme on viihtyisä paikka. Tämä taas innostaa minua tiettyyn varovaisuuteen puutarhanhoidossa. Koska meidän mielestämme pihamme on sitä hienompi, mitä enemmän sieltä löytyy erilaisia eläimiä, yritämme ottaa myös perhosten mielipiteet huomioon sen hoitamisessa. Siellä täällä on heinikkoa ja niittymäistä aluetta. Terassin ympärille olemme istuttaneet syrikkää ja muita perhosten suosiossa olevia kasveja. Etenkin loppukesästä terassilla voikin melkein aina nähdä jokusen neitoperhosen, nokkosperhosen tai amiraalin. Mikäpä olisikaan kauniimpaa kahvitteluseuraa?

Ihmisen toiminta on ajanut monet eläimet, mukaanlukien perhoset, ahtaalle. Viime vuosien puutarhainnostuksestakaan tuskin on apua. Pikkupihat joilla kasvatetaan eksoottisia, pitkälle jalostettuja kasveja ja joiden nurmikot pidetään mahdollisimman vähälajisina, soveltuvat vain harvoille lajeille. Kuitenkin, omat pihat ja parvekkeet ovat niitä alueita joilla voimme konkreettisesti edistää luonnon monimuotoisuutta. Alkuun pääsee vaikka lukaisemalla Per Bengtsonin ja Maria Lewanderin kirjan Luonto Pihallesi. Näin saat eläimet ja kasvit viihtymään (Nemo, 2007). Kirjasta löytyy käyttökelpoisia ideoita, olipa oma valtakunta sitten parveke tai iso puutarha.

posted under , | 0 Comments

Tuska-viikonloppu

Jokainen tietää, mitä kipu on. Mutta kun sitä pitäisi arvioida tai yrittää määritellä, huomataan nopeasti että lääkärikirjojen ympäripyöreyksistä ei ole paljon apua. Tiede voi havainnoida kipua, mutta toistaiseksi näyttää siltä ettei tiede pysty ymmärtämään kipua. Kivun kokemus on sataprosenttisen subjektiivinen.

Kipua yritetään ymmärtää pyytämällä potilaita kuvailemaan kokemaansa kipua kipumittarin asteikolla. Potilasta pyydetään antamaan kivulle arvo 1-10. Ykkönen tarkoittaa pienenpientä kipua, kymppi taas sietämätöntä kipua. Ongelmana on, että se mikä on yhdelle pientä on toiselle kaikkea muuta. On mahdotonta löytää sellaista kiputuntemusta, josta kaikki olisivat samaa mieltä. Toisaalta ongelma on, että jokaisella meistä on erilainen kipuhistoria, jonka valossa tarkastelemme kivun käsitettä. Näistä kokemuksista muodostuu ajan myötä mieleen se asteikko, johon suhteutamme omia kärsimyksiämme ja toisaalta, jonka kautta yritämme olla empaattisia. Kumpi on pahempi, sijoiltaan mennyt raaja vai hammassärky? Sattuuko enemmän kun lyö vasaralla sormeen vai kun leikkaa vahingossa siihen haavan? Minulla ei koskaan ole ollut hammassärkyä, mutta sijoiltaan mennyt olkapää ei ollut kovin hirveä, paitsi siinä vaiheessa kun sitä yritettiin laittaa takaisin. Ja se taas kesti vain hetken. Minä siis valitsisin sijoiltaanmenon, mutta kun kysyin ystävältäni, hän valitsi yhtä epäröimättä hammassäryn.

Puhe kipukynnyksestä onkin hämäävää: hyttysenpistosta valittavalla voi olla joko matala kipukynnys tai sitten hyttynen on pistänyt erityisen ikävään paikkaan. Hän voi olla allerginen hyttysenpistoille, tai ehkä hänestä nimenomaan hyttysenpiston tyyppinen salakavalasti iskevä kutiseva pikku kipu on todella inhottavaa –rehellinen lävistyksen ottaminen sen sijaan olisi hänelle pikkujuttu josta vain pissikset hermoilevat. Niin, miltä se hyttysenpisto tuntuikaan? Ei ihme, että lääkäreillä on todellisia vaikeuksia löytää tehokkaat hoitokeinot jokaisen kipuihin.

Omaan sairashistoriaani mahtuu olkapään sijoiltamenon lisäksi murtunut polvi, paha kaatuminen pyörällä, hyttysen pistosta alkunsa saanut verenmyrkytys ja tietysti se päänsärky joka ansaitsi minulle sairaalareissun aivokalvontulehduslähetteellä (tarkemmassa tutkimuksessa diagnoosi onnekseni vaihtui). Luulen että murtuneen polven tutkiminen vähemmän helläkätisen lääkärin toimesta ja päänsärky helvetistä pääsevät henkilökohtaisella kipuasteikollani seiskaan. Kahdeksikko ja yhdeksikkö on varattu vielä mahdollisille tuleville kivuille kuten pahaan onnettomuuteen joutumiselle ja syöpään sairastumiselle. Siitä olen kuitenkin varma, että ainoastaan särkynyt sydän yltää täyteen kymppiin. Siis sellainen kipu, joka ei monen mielestä ole oikeaa kipua ollenkaan (ja jotka siksi elävät aivan erilaisessa maailmassa kuin minä.) Luulen että voisin viihtyä keskiaikaisessa kidutuskammiossa kohtalaisen hyvin, jos tietäisin että vaihtoehtona olisi ollut särkynyt sydän. Voin olla outo, mutta tämä on kuitenkin se mittari, minkä elämä on minulle antanut. Sinun mittarisi on erilainen, ja me molemmat löytäisimme varmaankin vastaanväittämistä kenen hyvänsä vastaantulijan asteikosta.

Jos siis kuvittelisimme että jossain on se oikea, vastaansanomaton mittari.Kun olin lapsi, verta vuotava polvi itketti, koska silloin en ollut vielä ehtinyt tuntea mitään pahempaa. Asteikkoni oli niin pieni. Koska muistan sen, voin tänäänkin ymmärtää lasta jolle asfaltti-ihottuma on ison parun aihe. Mutta miten voisin todella ymmärtää ihmistä, joka on menettänyt puolisonsa ja kätensä ja pitää jälkimmäistä kivuliaampana kokemuksena? Entä miten voin arvioida eläinten kokemaa kipua?

Usein ajatellaan, että vähemmän tietoisuutta tarkoittaa myös vähemmän tuntoisuutta. 1970-1980 lukujen taitteessa oli Suomessakin vielä lääkäreitä joiden mielestä lapset eivät tästä syystä tunteneet kipua yhtä paljon kuin aikuiset. Valitettavasti minäkin jouduin parin sellaisen kynsiin, kun en tosiaan ollut kovin hyvä itseni ehjänä pitämisessä. Ja kyllä muuten sattui.
Miltä sitten tuntuu eläimestä jolla ei ole inhimillistä ajan tajua ja joka ei voi ymmärtää, että kipu on hetkellistä? Miltä tuntuu, jos mieli ja kokemusmaailma ovat yksinkertaisempia ja kipu on kokonaisvaltainen elämys? Miltä tuntuu olla saaliseläin, jolle ei ole vahingoittumista ilman kuolemanpelkoa?

Voimme yrittää kuvitella, mutta kuten Thomas Nagel kirjoitti kuuluisassa artikkelissaan What Is It Like To Be a Bat?, varmasti emme voi tietää. On edettävä empatian, mielikuvituksen ja varovaisuusperiaatteen avulla. On yritettävä ymmärtää ja kunnioitettava toisen kokemusta kivusta. Jostain syystä tiede tuntuu usein etenevän täsmälleen päin vastoin: ajatellaan, että jos emme voi varmasti todistaa kivun olemassaoloa, sitä ei varmaankaan ole eikä sitä siis tarvitse huomioida. Asenteet ovat toki onneksi muuttumassa, mutta muutos vaatii aikaa. On onni ettei meidän tarvitse ymmärtää kipua kovin syvällisesti pystyäksemme vähentämään sitä.

posted under , | 0 Comments

Työleirillä paratiisissa

Kun muutimme Virkkalaan, naapurimme opasti meidät pian kylän tavoille. ”Täällä päin”, hän ohjeisti meitä, ”Jos havaitsette omenavarkaan, teidän pitää mennä nopeasti hakemaan muovikasseja joissa hän voi kuljettaa saaliinsa.” Toistaiseksi varkaita ei ole näkynyt.Mutta jos näkyisi niin kyllä, juuri niin me tekisimme.

Virkkalalainen käsitys kotipuutarhasta on ehdottoman, vastustamattoman tärähtänyt. On pieni ihme, ettei kylää ole Unescon maailmanperintölistalla. Taj Mahalit ja sensellaiset ovat tietysti vaikuttavan näköisiä, mutta onnellisuus asuu täällä. Meidän pihamme, jolla kasvaa lähes kolmekymmentä omenapuuta ja yli viisikymmentä luumu-ja kriikunapuuta on ihan oikeaoppinen, mutta ei mitenkään tavaton. Lähimmällä naapurillamme on neljäkymmentä omenapuuta ja heidän tonttinsa on pienempi. Luonnollisesti, kaikki puut ovat hyvin hoidettuja ja huolellisesti leikattuja. Oikeaa omenapuiden leikkaamisajankohtaa ei sitten voikaan katsoa yhdestäkään puutarhakirjasta, koska puuhassa menevät kuukauden illat. Jos on ahkera niin kuin me.Näihin aikoihin alkaa olla jo kiire tyhjentää viimevuotisia varastoja ja alkaa valmistautua edessä olevaan säilöntäkauteen. Silloin keittiömme muuttuu varsinaiseksi joulupukin pajaksi, jossa mehustetaan, säilötään, pakastetaan, hillotaan ja valmistetaan liköörejä. Varastosta haetaan suuria pahvilaatikoita joihin kerätään omenia mehuasemalle vietäväksi. Ystävät ja omaiset kutsutaan kyläilemään, maistelemaan uutta satoa ja keräämään viemiset. Niin täällä on kai tehty aina.

Siihen aikaan kun puutarhamme perustettiin, 1920-1930 lukujen taitteessa, kotipuutarhan tarkoitus oli ruokkia perhe ja kaupunkilaisserkut kaupan päälle. Omalaatuisen omenapuuinnostuksen alkuperän jäljittäminen on ollut hiukan vaikeampaa. Jotkut sanovat että kaavassa määrättiin talolliset istuttamaan tonteilleen runsaasti omenapuita, mutta toisen tarinan mukaan omena- ja kriikunavillitys olisi saanut alkunsa naapurien kilpavarustelusta. Itse kallistun jälkimmäisen teorian suuntaan- en voi kuvitella että Virkkala olisi todella syntynyt yhdenkään kaavoitusviranomaisen mielenmaisemasta.Jotkut arvelevat, että sukupolvien vaihtuessa meno alkaisi normalisoitua. Meiltäkin on enemmän ja vähemmän hienovaraisesti kyselty, olemmeko suunnitelleet kaatavamme osan puistamme jotta saisimme pihastamme nykyaikaisemman ja helppohoitoisemman.

Ehei. Päinvastoin, puutarhaamme on koittamassa uusi kukoistuksen aika. Olemme istuttaneet tähän mennessä viisi uutta hedelmäpuuta ja lisää on tulossa. Luulenkin, että paikallisten puutarhojen tuoksuvassa ilmassa ja täydellisten omenapuiden pehmeissä silueteissa on jotakin, joka saa niiden alle eksyvän tajuamaan että näin sen pitää ollakin.Eikä paratiisien kuulukaan olla helppohoitoisia tai trendikkäitä. Minä haluan sieltä täältä sammaleisen nurmikon jonka seasta pilkistelee pikkuisia kukkia. Haluan sinne tänne korkeampaa ruohoa jossa heinäperhoset tanssivat. Haluan rehottavia pensaikkoja joissa voi hyvällä onnella nähdä mäyriä, vanhoja ruusupensaita joiden kukat tuoksuvat ihanasti ja pioneja joka puolelle. Ennen kaikkea, olen kahdessa vuodessa vakuuttunut siitä että joka ainoa hedelmäpuumme on ainutlaatuinen ja tarpeellinen. Sitten kun niistä aika jättää, on tilalla oltava jo nuoria puita, joiden oksia on jo alettu taivuttamaan huolellisesti kohti täydellistä muotoa.

Ensi kertaa kyläilemään tulevat yleensä pitävät puutarhaamme joko paratiisina tai työleirinä. Luulen, että molemmissa näkemyksissä on hiven totuutta mukana. Työleiri paratiisissa taitaa sittenkin olla paras kuvaus tästä kauniista, mahdottomasta paikasta joka oli rakkautta ensi silmäyksellä.

posted under | 0 Comments

Tyyliä ja kauneutta filosofin tapaan, osa II

Ykkösosassa puhuttiin tyylistä, joten puhutaan nyt sitten kauneudesta. Mikäpä olisikaan parempi pohdiskelun aihe täällä omenapuiden alla missä sammaleinen nurmikko on jalan alla pehmeä ja korviin kantautuu pensaikosta hieman epäsointuinen linnunlaulu.

Eräs benediktiininunna kertoi, ettei hänellä ole kammiossaan peiliä. Hän ei tarvitse sitä, koska jos hän haluaa nähdä itsensä, hänen tarvitsee vain katsoa sisariaan. Heidän silmistään hän näkee sen, mitä oli ennen luostariin tuloa etsinyt peilistä: vakuutuksen siitä että hän on arvokas ja rakastettu. Because she is worth it, kuten mainoksessa sanotaan.

Kuinka paljon nykyisessä kauneuden kaipuussa on rakkauden kaipuuta? Kuinka monta purkkia ryppyvoidetta myydään paketoituna epävarmuuteen? Kuinka monet lenkkitossun nauhat sitoo pelko oman viehätysvoiman vähenemisestä? Samalla kun opimme muokkaamaan ruumista yhä paremmin, opimme myös arvostelemaan sitä ankarammin. Tuossa menee taas yksi läski- miksi se ei laihduta? Kylläpä tuolla on valtavat silmäpussit- eikö sillä ole varaa leikkaukseen tai edes kunnon hoitotuotteisiin? Mutta samalla kun opimme arvostelemaan muita, opimme myös pelkäämään sitä että jonakin päivänä emme enää itse kelpaa, sen paremmin itsellemme kuin muillekaan.Toisten epätäydellisyys muuttuu muistutukseksi vaarasta joka uhkaa kotikadulla.Eihän vain fyysisen täydellisyyden tavoittelun trendillä olisi mitään tekemistä sen kanssa, että nyky-yhteiskunta pyrkii sulkemaan vialliset yksilöt: sairaat, vammaiset ja vanhukset laitoksiin? Pois terveiden ja hyväkuntoisten silmistä ja lääkittyinä hiljaisiksi. Vielä yhteiskuntakelpoisten yksilöiden kimppuun hyökätään moralismin tylsä miekka kädessä. Tupakoitsijat, alkoholin suurkuluttajat, ylipainoiset ja muut terveellisestä elämäntavasta piirun tai pari poikkeavat aiheuttavat suurta yhteiskunnallista huolta. Miksi? Koska nämä ihmiset, niin täysivaltaisia aikuisia kuin ovatkin, eivät todella ymmärrä omaa parastaan yhtä hyvin kuin ulkopuoliset. He eivät valitse järkeviä vaihtoehtoja ja siksi heitä tulisi holhota vähän. Kyllähän kaikki oikeasti haluavat elämältä samoja asioita kuin minä. Haluavathan? Eihän kukaan voi ajatella kuten PF project elokuvan Trainspotting soundtrackilla?

“Choose life. Choose career. Choose a family.Choose a fucking big television, choose washing machines,cars, compact disc players and electrical tin openers.
Choose good health, low cholesterol and dental insurance.Choose fixed-interest mortgage repayments. Choose a starter home. Choose your friends.Choose leisurewear and matching luggage.
Choose a three-piece suite on hire purchase in a range of fucking fabrics.Choose DIY and wondering who the fuck you are on a Sunday morning.Choose sitting on that couch watching mind-numbing,spirit-crushing game shows, stuffing fucking junk food into your mouth.
Choose rotting away at the end of it all, pishing your last in a miserable home,nothing more than an embarrassment to the selfish, fucked-up brats you have spawned to replace yourself.
Choose your future. Choose life.
But why would I want to do a thing like that?
I chose not to choose life.
I chose something else.
And the reasons? There are no reasons.Who needs reasons when you’ve got Heroin?”

Heroinistiksi ryhtyminen ei minustakaan ole hyvä idea. Mutta moraalinen agenttius (kuten filosofiksi sanotaan jos halutaan ilmaista, että aikuisella täysivaltaisella ihmisellä on oikeus päättää siitä miten elämänsä elää, ja tämän oikeuden rajoitukset on perusteltava tavattoman hyvin) ei kestä holhoamista. Moraalisen agenttiuden ydin on hiukan paradoksaalisesti se, että moraaliseen päätöksentekoon kykenevällä ihmisellä on oikeus toimia typerästi. Sen sijaan, kun moraalinen agentti tekee päätöksiä sellaisten olentojen puolesta jotka eivät osaa valita, hänen tulee toimia näiden parhaaksi. Voin toki valistaa muita täysivaltaisia ihmisiä heidän tekoihinsa liittyvistä riskeistä, mutta jos ryhdyn tekemään oikeita päätöksiä heidän omaksi parhaakseen, loukkaan heidän ihmisarvoaan.

Kunnon argumentit terveys- ja kauneusfasismin puolesta ovat vähissä. Tutkimustulokset joiden mukaan yhteiskunnalle halvimmaksi tulevat ne jotka kuolevat ennen joutumistaan laitoshoitoon kalliiden vanhenemissairauksien takia, vaietaan kuoliaaksi. Sosiologit puhuvat moraalisista paniikeista ja historioitsijat osaavat kertoa, että moraalisilla paniikeilla on pitkät juuret länsimaisessa yhteiskuntahistoriassa. Nyky-yhteiskunnassa moraalinen paniikki ei johda siihen että pakanoita poltetaan roviolla (mistä olen toki kiitollinen). Mutta samat ilmiöt jotka tuottivat aikanaan Noitavasaran ja saivat ihmiset kääntymään kylänmiehiään vastaan murha mielessä, ovat yhä keskuudessamme. Ne ovat vain oppineet puhumaan meidän aikamme kieltä ja noudattamaan sivistyneitä pöytätapoja.

Jostain syystä vaikuttaa siltä, että mitä innokkaammin ihmisten yksityiselämää ja ruumista moralisoidaan, sitä vähemmän puhutaan tärkeistä ja vaikeista eettisistä ongelmista. Tiedättehän, ne isot ja käsittämättömän monimutkaiset kysymykset joista todella pitäisi yrittää puhua? Maailma voisi olla jonkin verran parempi paikka, jos ihmiset käyttäisivät pyhän raivonsa ryppyjä vastaan taistelemisen sijasta vaikkapa maailmanrauhan puolesta taistelemiseen. Tai ympäristönsuojeluun. Maailma ei ole vielä valmis, eikä jaloista päämääristä ole pulaa. Onhan se ikävää, että iho menettää kimmoisuuttaan, mutta aika monet siviilit menettävät tuolla jossain raajojaan kulkiessaan miinakentillä. Onko
sittenkin niin, että vaikeatajuisinkin metafyysikko on tukevammin kiinni reaalimaailmassa kuin keskiverto cosmotyttö?


Minusta tuntuu, että benediktiinisisar oli ymmärtänyt kauneudesta jotain tärkeää. Peili on armoton ja näyttää vain pinnan. Rakkaus näyttää kaiken, ja aloittaa kertomalla, että olet tärkeä ja sinusta välitetään. Se puhuu ensiksi niistä kysymyksistä joita ei peililtä uskalla kysyä edes kuiskaamalla ja näyttää ettei vastauksissa ole koskaan mitään pelättävää ollutkaan. Rakastettuna oleminen sisältää mahdollisuuden inspiraation kokemiseen. Se joka voi katsella peilikuvaansa rakastavan ihmisen silmistä, voi nähdä yhtaikaa sekä sen mikä hän on, että sen mitä voisi olla. Rakkaus on kaukana sokeasta.

Tällaiset postaukset on kai tapana päättää kätevään kauneudenhoitovinkkiin jota lukija voi kotonaan kokeilla. Tässä tulee minun: Pidä huolta siitä, että et tarvitse peiliä tietääksesi, että olet kaunis.

Tyyliä ja kauneutta filosofin tapaan

Oikeastaan olin ajatellut esitellä garderoobini vasta myöhemmin. Mutta en voinut vastustaa kiusausta, kun silmiini sattui tämä artikkeli HS.fi:ssä.
http://www.hs.fi/talous/artikkeli/Luksusmuoti+syntyy+laittomissa+hikipajoissa+Italiassa/1135237378801 ]

Periaatteessa tämä uutinen ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Näitä näkee lehdissä aina silloin tällöin. Minulta paloi käämi jo pari vuotta sitten, kun näin hyvin samantapaisen jutun Helsingin Sanomissa. Jutun lopuksi henkevä toimittaja totesi, että muotiteollisuuden epäkohdat tunnetaan, mutta tavallisen kuluttajan on käytännössä mahdotonta vaikuttaa asiaan. Luksusmerkit ja halpatuotteet tehdään samoissa tehtaissa eikä lopputuotteen hinta kerro mitään siitä kuinka paljon ompelijalle on maksettu. Vaikka kirpputorilta ostaminen pidentää vaatteen käyttöikää, se ei varsinaisesti poista sitä seikkaa että vaate on alunperin valmistettu oloissa jotka eivät kestä päivänvaloa. Kirpputorilta ostaminen on ekoteko, mutta perusongelma vaatteen epäeettisestä alkuperästä jää.Lisätään tähän vielä se seikka, että muotiteollisuus tukee kerskakulutusta ja markkinoi niin kutsuttua kauneutta vetoamalla asiakkaiden epävarmuuteen (jos tunnet tarvitsevasi lisää kauneutta, se vihjaa siihen että alun perin sinulla ei ole sitä kotitarpeiksi asti). Muoti levittää epäterveitä kauneusihanteita, jotka ovat tutkitusti myötävaikuttaneet syömishäiriöiden lisääntymiseen. Muoti kasvattaa jätevuorta, kun hyväkuntoisia vaatteita on heitettävä pois vain siksi että ne ovat so last season. Ja jos pohditaan arvoja, havaitaan nopeasti että muodissa ja kauneudessa ei ole kysymys pyrkimyksestä tuoda näitä ikuisia arvoja arkielämään. Tavoitteena on erottautuminen muista ja halu näyttää paremmin toimeentulevalta kuin muut. Tämä se ei oikein sovi yhteen tasa-arvon aatteen kanssa, sisäisen kauneuden arvostuksesta nyt puhumattakaan.

Haaste oli siis heitetty, taikasana "mahdotonta" lausuttu, joten päätin ottaa selvän siitä, onko toimittaja oikeassa ja tilanne toivoton.Kuten arvelin, toivoa löytyi taas kerran sille joka viitsi nähdä ajattelemisen vaivan. Keksin, että on kuin onkin olemassa helppo ja halpa keino vaatettaa itsensä taatusti eettisellä tavalla. Se on...vaatteiden valmistaminen itse. Tietenkin, kangasta täytyy edelleen ostaa jostakin, eikä sen valmistusta voi valvoa. Mutta kangas on vain yksi pieni osa tuotantoketjussa jonka kaikissa osissa on vikaa. Ompelukone ja neulepuikot esiin ja ta daa- olemme juuri ratkaisseet 90% vaatetukseen liittyvistä eettisistä ongelmista. Se ei ole täydellinen menestys, mutta se on enemmän kuin millään kirpputorikierroksella.Koska minulla useimpien ihmisten tapaan on aikaa (ja ompelutaitoa) vain rajallisesti, ja koska tuotanto-olosuhteiden lisäksi koko muodin käsite on mätä, oli edessä myös tyylin vaihdos. Tavoitteenani oli löytää mahdollisimman yksinkertainen vaatetus, joka sopisi pääpiirteissään kesään ja talveen, kasvimaan kääntämiseen ja luentosaliin. Asun pitäisi olla myös helppo ommella, mukava ja kestävä käytössä ja niin epämuodikas, ettei jäisi epäilystäkään siitä että minun elämässäni muotikulttuurilla ei ole sijaa. Lisäksi asun tulisi olla hinnaltaan edullinen, ja miellyttää omaa kauneudentajuani. Ankaran nettisurffauksen jälkeen, idea Yhdysvaltain Amishien ja eräiden kveekarien asuista hiukan parannellusta maalaismekosta oli syntynyt. Muutama kuukausi pähkäilyä ja turhanpäiväistä naisellista huolehtimista, ja ryhdyin opettelemaan ompelemisen perusteita. Vähän ajan päästä puin ensimmäistä kertaa päälleni eksoottisen näköisen mutta erittäin mukavan mekon joka oli valmistettu pienessä mutta somassa ompelunurkkauksessa. Tiesin että tämän mekon ompelijan tavoitteena oli ollut tuottaa laadukas vaate eikä vain päivän kiintiötä täyteen. Jokaisesta ompeleesta ei tullut täydellisen suoraa, mutta viimeistely oli laadukasta eikä yksityiskohdista oltu tingitty. Siitä se lähti.

Minulla on edelleen kaapissani muutamia vähemmän radikaaleja vaatteita erityistilanteita varten. Mutta käytännössä pukeudun yksinkertaisesti koko ajan. Se on yllättävän helppoa, mitä nyt joskus ihmiset katsovat vähän pitkään. Mitäs siitä- jos joku uskaltautuu kysymään, voin kertoa asuni takana olevasta arvomaailmasta. Sen jälkeen ymmärrystä yleensä löytyy. Tietysti, aina löytynee joku, joka muodostaa minusta kielteisen mielipiteen pukeutumiseni perusteella. Mutta miksi minun pitäisi olla kiinnostunut niin pinnallisten tyyppien mielipiteistä? En minä sellaisia ihmisiä ympärilleni kaipaa muutenkaan.

Sitä paitsi, on huomattavasti helpompaa näyttää idiootilta (sikäli kun siltä näytän) kuin elää nalkuttavan omantunnon kanssa. Yksinkertainen asuni on myös huoleton, helppohoitoinen, erittäin mukava päällä, se istuu täydellisesti ja voin valita kankaan värit monista kymmenistä vaihtoehdoista. Mutta sellaisiahan ne yksinkertaiset vaihtoehdot elämässä usein ovat. Päältä omituisia, mutta lähemmin tarkasteltuna loistojuttuja.

Toisin ajattelua

Julkisessa keskustelussa puhe elämäntapojen muuttamisesta ekologisesti kestävämpään suuntaan on jostain syystä melkein aina puhetta luopumisesta. Enää ei väitellä siitä, kestääkö planeettamme pidemmän päälle länsimaista kulutusjuhlaa vaiko ei. Ollaan siirrytty viivytystaisteluun kulutusjuhlan puolesta- aikalisään, jonka aikana mietitään kuumeisesti miten kulutushumalaa voisi ylläpitää sittenkin kun tavarat alkavat loppua. Vallitsee suorastaan liikuttava yksimielisyys siitä, että nykypäivän tavarataivas on inhimillisen elämän korkein ja jaloin muoto, josta ei voi päästä kuin alaspäin. Muutos kestävämpään elämäntapaan on pakostakin tuskallinen.

Ihmettelenpä vain, mitä sitten pitäisi tehdä kaikilla näillä tutkimustuloksilla jotka kertovat nyky-yhteiskunnassa vallitsevasta henkisestä ja fyysisestä pahoinvoinnista. Jos oikeasti elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, niin meillä ei mene kovin hyvin. Minusta tosin on paljon todennäköisempää, että nykymeno on kaukana parhaasta mahdollisesta.Aloin yksinkertaistaa elämääni, koska omatuntoni ja järkeni käski niin. Mutta ihmiskokeeni jatkuu, koska yksinkertaisempi elämä on aidosti hyvää elämää. Ja yksinkertainen elämäntapa tukee minua pyrkimyksessäni kehittyä ihmisenä. Voi olla, että sohvalla makoilu ja tv-sarjojen tuijottelu on nautinnollisempaa kuin tuntikausien rikkaruohosulkeiset kasvimaalla. Ja einespizzan ostaminen on helpompaa kuin ruuanlaitto alusta asti. Mutta minä olen mieluummin ihminen, joka osaa ja jaksaa kasvattaa ruokaansa ja valmistaa sen, kuin avuton sohvaperuna kaupan pakastealtaan armoilla. Tästä valinnasta seuraa myös, että syön halvempaa ja laadukkaampaa ruokaa kuin se sohvaperuna. Kun nämä seikat on käytännössä todettu, rikkaruohosulkeiset alkavat vaikuttaa varsin houkuttelevalta vapaa-ajanviettotavalta.

Ikuisen Talouskasvun tarustoon uskoville tällaiset ajatukset ovat tietysti myrkkyä. Kapitalistisessa ihannevaltiossa kansalainen ei ole aktiivinen oman elämänsä herra vaan työlleen omistautunut huippuosaaja, joka on yksityiselämässään avuton kuin pikkulapsi. Ihannekuluttaja hankkii liikuntansa kuntosalilta, pesettää vaatteensa pesulassa, palkkaa siivojan kotiinsa ja syö ruokaa jonka toiset ovat kasvattaneet ja valmistaneet. Sillä lailla saadaan raha kiertämään. Epäselvää on enää se, millä tavalla maksimaalinen rahan kiertäminen on yhteydessä hyvään elämään. Eikö vähempi todellakaan riitä? Onko hyvä elämä mahdollisimman pitkälle ulkoistettua elämää? Onko vapaa-ajan ihanne aivot altaassa, vastaanottamassa viihdettä ja palveluita?

Omallatunnolla varustettu filosofi kun olen, minun on myös suhtauduttava epäilevästi maksimaaliseen onnellisuuteen jonka saavuttaminen perustuu olennaisilta osiltaan heikompien riistämiseen. Kulttuuri, jossa länsimaiselle onnelle välttämätön tavarataivas tuotetaan epäselvissä olosuhteissa kehittyvissä maissa, ei voi olla inhimillisesti kestävä. Ekologinen kestämättömyys on jo tullut ilmi. Hieman vähemmän pohdittu kysymys on se, miten meihin ihmisinä vaikuttaa se, että kulttuurimme kapea huippu lepää köyhien massojen ja riistetyn luonnon varassa. Kumpi kertookaan lopulta enemmän meistä, se mihin poikkeuksellisimmat yksilöt yltävät vai se, miten kohtelemme heikoimpia?Ei, jotenkin meidän on pystyttävä parempaan. Onneksi jokainen voi tehdä jotain. Minä voin ajatella, kirjoittaa ja hoitaa puutarhaani. Siis minulla on toivoa. Lisäksi elämässäni on luksusta josta tavarataivaan asukit voivat vain unelmoida, kuten salaattia jossa on oikeasti makua ja runsaasti tehokasta hyötyliikuntaa.

Kaappidiktaattorin tunnustuksia

Lapsuuden elämisessä 1980-luvulla oli yksi hyvä puoli: olen päässyt kokemaan tietokonepelien historian PacManista ja Bubble Bubblesta nykypäivään. Ehdin juuri sopivasti kouluikään siinä vaiheessa kun Commodore 64:t alkoivat yleistyä kodeissa. Yläasteelle tultaessa kouluissa oli jo tietokoneluokat ja atk oli valinnainen oppiaine. Koululaisten alkutaivalta teknologian huippuosaajiksi häiritsi vain se, että koulun koneet olivat usein toivottoman vanhentuneita. Minulla oli 90-luvun alkupuolella ystäviä, joiden koulun tietokoneluokkaan oli hankittu 1970-luvun lopun koneet kun oli halvalla saatu. Omassa koulussani koneet olivat vain viitisen vuotta vanhoja ja niissä oli omituiset optiset hiiret jotka eivät ikinä tehneet sitä mitä piti (ennakoiden siten tämänkin kannettavan hiirtä). Niiden kanssa oli sitten hyvä opetella monenlaisia tärkeitä taitoja tietoyhteiskunnassa elämistä varten, esimerkiksi kärsivällisyyttä ja itsehillintää.

Civilization: Beyond The Sword on joka tapauksessa hieno peli, mutta vielä hienompaa on kuin muistaa miten se on kehittynyt ensimmäisestä versiosta. Sekään ei muuten ollut ihan huono, ainakaan silloisilla mittapuilla. Minulla on herkkiä muistoja myös Sim Citystä, Command&Conquerista ja tietysti erinäisistä Star Wars-peleistä. Mutta Civilization taitaa sittenkin olla paras. Muistaakseni selvitin maailman taloushistoriankin enemmän Civ-tuntemukseni kuin tenttikirjojen avulla. Ja kuinka moni Civiin vihkiytymätön tietää, mitä olivatkaan sellaiset sotilaalliset yksiköt kuin prodromoi ja peltast? Minä tiedän, minä olen pistänyt niiden avulla monta kaupunkia Zeun nuhteeseen. Ja niin on luultavasti aika moni muukin, jolle lukion historiankirjat ovat tuoneet mieleen ennemmin saunansytykkeen kuin tärkeän tietolähteen. Kauppakomppaniat ja sen sellaiset tuppaavat jäävän mieleen erityisen hyvin, jos niihin on joskus ollut henkilökohtainen, tunteikas suhde.

Nykyään pelaaminen on minulle harvinaista herkkua. Useimpina iltoina minun pitää hoitaa puutarhaa, leipoa sämpylöitä, ommella ja tehdä muuta hyödyllistä mikä hyvään elämään kuuluu. Mutta aina joskus tulee flunssa, pidempi sadejakso tai joku muu vastaava, ja minulle tarjoutuu tilaisuus maailmanvalloituspuuhiin. Yleensä saan valtioni kukoistamaan, mutta turhan ruusuinen kuva siitä mitä tekisin jos minusta tulisi diktaattori, on kyllä karissut. Onko maailmalla toivoa, jos filosofikin rakentaa heti resurssien salliessa armeijan ja hyökkää ärsyttävän rajanaapurin kimppuun? Rauhan aikana harjoitan vastaavasti surutonta vakoilua, teknologiavarkauksia ja uskonnollisen propagandan levitystä siinä missä vastustajanikin. Ylläpidän hyviä suhteita niihin jotka näyttävät hyödyllisiltä liittolaisilta ja mietin, miten voisin keplotella itselleni heikompien valtioiden resursseja. Niin, ja valtiomuodoista paras on sittenkin teokratia.

Entä jos homunculukset olisivatkin todellisia? Mikä lopulta erottaa minut kiiluvasilmäisestä tosimaailman diktaattorista, tilaisuuden puutteen lisäksi? Vai pitäisikö minun ajatella sittenkin myönteisesti: koska olen tutustunut sisäiseen Tokugawaani, minulla on myös enemmän toivoa saada hänet pidetyksi kurissa kuin niillä jotka pyrkivät valtaan mieli täynnä itseluottamusta ja kauniita aikomuksia? Peilaillessani pikku sivilisaatioideni kehitystä suurten yhteiskuntateoreetikkojen visioita vastaan en enää ihmettele, miten Marxismista saatiin väännettyä neuvostoliittolaista reaalipolitiikkaa.Platonilla taisi olla syynsä määrätä Valtio-teoksessaan, että filosofi-kuninkaidenkin piti olla valtaan astuessaan vähintään viisikymppisiä. Ei mikään vähäinen vaatimus ottaen huomioon senaikainen eliniänodote. Mutta viisikymmentä vuotta tarvittiin, että ihminen olisi ehtinyt kokea nautintoja ja tuskia ja jalostaa kokemansa sellaiseksi viisaudeksi jota valtio tarvitsee. Voi vain arvailla, mitä Platon olisi sanonut nykyeduskunnasta täynnä viisikymppisiä ikinuoria.

Maailma on muuttunut, mutta miten on ihmisten laita? Pohjimmiltaan sen, räjäytämmekö itsemme taivaan tuuliin vaiko emme, riippuu nähdäkseni siitä olemmeko kasvaneet riittävästi sopiaksemme itsellemme tekemiin saappaisiin. Kyllä, kehitystä on tapahtunut. Mutta vasta aika näyttää onko sitä tapahtunut riittävästi.Vanhuutta, viisautta ja luonteen jaloutta odotellessa ehtii kuitenkin vielä hyvin ratsastaa muutamaan kertaan valloittamaan maailmaa.

Usko, Tieto ja Rakkaus

Tajusin hiljattain erään hämmästyttävän asian. Ateistituttava, joka tanssisi ripaskaa krusifiksin päälle jos vain saisi tilaisuuden, muistuttaa kaikista tapaamistani tyypeistä eniten erästä vähemmän välkkyä helluntailaissaarnaajaa jota minulla oli epäonni kuulla vuosia sitten.

Yhtäläisyys ei tietenkään ole ilmiselvää. Kun tämän tyypin ihmiset ovat äänessä, kenellekään kuuloetäisyydellä ei taatusti jää epäselväksi, mitä mieltä he ovat asioista ja mitä mieltä kaikkien muidenkin pitäisi olla. Jos heitä pääsisi havainnoimaan samanaikaisesti, tarkkakorvainen voi kakofonian keskeltä erottaa myös, että he ovat lähestulkoon kaikesta täsmälleen päinvastaista mieltä.Tämän havainnon ei pidä antaa hämätä.

Sanoihin ei aina pidä takertua, sillä sanat ja se mitä niillä tarkoitetaan, voivat olla kaksi aivan eri asiaa. Tämä siis pätee muuallakin kuin suomalaisessa politiikassa. Kuten jo Platon ajatteli, tärkeintä ovat ikuiset ideat. Toisinaan ne ovat henkeäsalpaavan kauniita. Tässä tapauksessa eivät. Sekä helluntailaissaarnaajaa että intomieliestä ateistia elähdyttää ajatus ortodoksiasta. Ortodoksia tulee kreikan sanoista orthos ja doksa, ja kirjaimellisesti käännettynä tarkoittaa oikeaa uskomusta tai luuloa. Uskomus tai luulo taas on mielen roskaruokaa jolla ihmisillä on tapana täyttää itsensä silloin kun eivät pääse käsiksi kunnon tietoon (Morgan Spurlockin dokumentti Super Size Me sopii analogiana myös ajattelemiseen pelottavan hyvin). Roskaruoka on keksintönä menestystarina tasan siksi että aina jostain löytyy tekosyy joka saa sen näyttämään parhaalta vaihtoehdolta. Sama pätee tietoon. Tietoa on vaikeaa ja vaivalloista saavuttaa, käsityskyky ei oikein pysty sulattamaan sitä, ja ylipäätään pakkomielle totuudesta voi äityä niin pahaksi, että ihmisestä tulee filosofi.

Oikea filosofi on renessanssi-ihminen joka tietää vähäsen vaikka mistä. Mutta toivottomasta rakkaudesta hän tietää kaiken. Rakkaus totuuteen (philosophia) nimittäin muistuttaa häiritsevässä määrin ritarirakkauden mallitapausta, Danten rakkautta Beatrice Portinariin. Dante rakastui Beatriceen ensi silmäyksellä, mutta he päätyivät erilleen tavaten oikeastaan elämänsä aikana vain sattumalta kaksi kertaa. Molemmat kohtaamiset saivat Dante-paran pään pyörälleen. Historia kertoo, että toisella tapaamisella yhdeksän vuotta kohtalokkaan ensitapaamisen jälkeen, Beatrice tervehti Dantea, joka puolestaan järkyttyi tästä odottamattomasta onnesta niin pahasti, että hänen piti mennä kotiin sitä pohtimaan. Siellä hän nukahti ja näki unen, joka inspiroi häntä kirjoittamaan La Vita Nuova:n ensimmäisen sonetin. Vertailun vuoksi voinee mainita, että Danten oma vaimo ja hänen lastensa äiti, Gemma, ei koskaan inspiroinut Dantea kirjoittamaan riviäkään runoutta. Totuus, tuo filosofin korkeimman kaipuun kohde, on luultavasti sukua Beatricelle. Jos on hyvin onnekas, senkin voi nähdä elämänsä aikana kerran tai pari, ja loppuelämä kuluukin sitten siihen kun yrittää kirjoittaa oivalluksiaan johonkin järkevään muotoon. Onneksi Danten esimerkki osoittaa että toivotonkaan rakkaus ei ole aina turhaa. Ilman Beatricea meillä ei ehkä olisi Danten runoutta, ja maailma olisi sen verran ankeampi paikka.

Ortodoksia ratkaisee ongelmat. Minä olen oikeassa. Minä tiedän. Haasteeksi jää enää vääräuskoisten käännyttäminen. Ateisti protestoi nyt tähän, että hänellä on sentään takanaan tiede. Hän heristää minulle uhkaavasti Karl Popperin teosta Arvauksia ja Kumoamisia ja muistuttaa, että minunkin pitää myöntää, että falsifikaatioperiaatetta pitää kunnioitettaman. Todistustaakka kuuluu olemassaoloväitteen esittäjälle! Jos väitän tosissani, että Jumala on olemassa, minun on parasta alkaa latomaan pöytään riihikuivia todisteita asiasta. Näinhän se on, ja siksipä tyydyn vain muistuttamaan, että Popperilla oli sanansa sanottavana myös intellektuaalisesta rohkeudesta. Hänen mielestään kunnon tiedemiehenkin kannattaa joskus kaikessa hiljaisuudessa tehdä omituisia kokeita. Vaikka soittaa trumpettia tulppaaneille ja katsoa onko sillä vaikutusta niiden kasvuun (tai jos haluaa päästä helpolla, voi ladata koneelleen Seti@home:n näytönsäästäjäksi). Mahdollisuudet sille että jotakin oikeasti tapahtuisi, ovat tietysti mitättömän pienet. Mutta siinä tapauksessa että niin kävisi, se olisi todella ällistyttävää ja muuttaisi syvällisesti ymmärrystämme todellisuudesta. Kaikki kunnia tieteelliselle metodille, mutta minusta meillä on hyviä syitä suhtautua kriittisesti myös tieteeseen ja pitää mieli avoimena. Eihän sitä kuitenkaan koskaan tiedä...

Toisekseen, ajatus ortodoksiasta on patamonoteistinen. On erehdys ajatella että monoteistisesta ajattelusta pääsee eroon vain kieltämällä jumalan. Kristinusko on vaikuttanut kulttuuriimme jo satojen vuosien ajan ja kuten eilen kirjoitin, kulttuuriset vaikutteet häviävät mielestä hitaammin kuin puheesta. Usko yhteen jumalaan vaatii välttämättä sitä että vain yhdellä lahkolla voi olla oikea luulo. Kaikki muut ovat objektiivisesti ajatellen väärässä, ja heidän ainoa toivonsa on törmääminen Sielujenvoittajaan, joka ohjaa heidät oikealle tielle. Religio Romana, muinaisen Rooman valtionuskonto, lähestyi asiaa aivan toiselta kantilta. Valloitettujen kansojen jumalat yksinkertaisesti lisättiin roomalaiseen pantheoniin. Pantheonin paisuminen ei sekään ollut ongelma, koska roomalaispakanalla ei ollut velvollisuutta kunnioittaa kaikkia jumalia tasapuolisesti. Teologinen hienosäätö ei ollut keskeistä vaan tärkeintä oli ortopraksia. Ihminen oli hyvä roomalainen niin kauan kuin hän noudatti oikeita tapoja (mores). Tästä on enää lyhyt hyppy moraaliin, joka siis on oppia oikeista tavoista... Polyteistisestä perspektiivistä katsottuna kiistely siitä, mikä on oikea käsitys jumalista, ei enää ole taistelua elämästä ja ikuisuudesta. Voimme pistää pystyyn symposionin, jättää aseet eteiseen ja siirtyä keskustelemaan oppineesti omenapuun alle. Kaikki vieraat ovat tervetulleita osallistumaan keskusteluun tai olemaan osallistumatta, kukin valintansa mukaan. Kenellekään keskustelijalle ei naureta, ketään ei pilkata. Ajattelu on vihdoin vapaata...

Näillä sanoilla, tahdon toivottaa lukijoille onnellista Ukon Juhlaa!

Etiikkaa ja Sherrypieta

Avaruusasema Baabel 13:n komentaja Sherrypie sen tietää: aina ei voi voittaa, mutta aina voi pitää puheen. Tilanne ei ole täysin toivoton niin kauan kuin jotakin on tehtävissä, niin kauan kun saatavilla on keppejä, kiviä tai paljaat nyrkit, Sherrypieta edelleen vapaasti lainatakseni.

Paitsi että Sherrypie on viihdyttävä, hän on myös tehnyt hyvän eettisen oivalluksen. Ei nimittäin tarvitse kuljeskella maailmassa kauaakaan filosofina ennen kuin havaitsee, että tilanteen toteaminen niin toivottomaksi ettei mitään kannata kuitenkaan tehdä, on yksi yleisimmistä perusteluista jättää hyväksi tiedetty teko tekemättä. Tästä argumentista on olemassa useampikin variaatio. ”Ei sillä mitä minä teen ole mitään väliä, kun kaikki muut kuitenkin...” ”Ei minun vastalauseestani ole mitään hyötyä tässä tilanteessa...” ”En minä kuitenkaan onnistu”. Nämä ihmiset ajattelevat, että eettisen toiminnan merkitys on vain siinä, onnistuuko toiminnallaan saavuttamaan sen välittömän tavoitteen. He ajattelevat että toiminnalla x on seuraus y, ja jos y:n saavuttaminen heti paikalla vaikuttaa heistä epätodennäköiseltä, ei mitään kannata yrittääkään tehdä.

Tässä on tietysti se ongelma, että asia ei ole oikeasti alkuunkaan näin yksinkertainen. Oikein tekemisestä voi seurata muitakin hyviä kuin se y, ja juuri siksi kannattaa aina yrittää. Viisas mormoniystäväni tiivisti asian ytimen hienosti sanoessaan että hyvillä teoilla on taipumus itää, ennemmin tai myöhemmin. Voi olla, että hieno puhe näyttää kaikuvan kuuroille korville, mutta varmasti sitä ei voi tietää. Ehkäpä joku kuulija jossain toisessa tilanteessa muistaa sanotun ja tekee sillä kertaa oikein. Ehkäpä joku huomaa hyvän esimerkin ja innostuu pohdiskelemaan asiaa jälkeenpäin. Varmasti sitä ei tiedä, mutta toivo on sitkeämpää tekoa kuin miltä näyttää.

Nykyään utilitarismista on tullut valtavirran etiikkaa ja toimintaa arvioidaan mielellään todennäköisten seurausten valossa. Mutta todennäköisyydet eivät ole luonnonlakeja, ja yhdellä teolla on yleensä lukuisia seurauksia. Eettisten kysymysten pohdiskelu utilitarismin valossa on hyödyllistä, mutta äärimmilleen yksinkertaistettu kyökkiutilitarismi aiheuttaa käytännössä yhtä paljon harmia kuin hyötyäkin. Elämä ei mahdu nelikenttiin.

Ennen oli kaikki helpompaa, myös johtajan seuraaminen. Suomalaisessa juridiikassa olivat aikoinaan suosittuja ”katsomisperustelut”. Kun oikeudenalan auktoriteetilta loppuivat syystä tai toisesta argumentit, hän päätyi lausumaan maagiset sanat ”on katsottava, että...” Ja pienemmät juristit kumarsivat ja katsoivat sinne minne pitikin. Sittemmin katsomisperustelujen taika on kadonnut ja tänä päivänä korkein oikeuskin joutuu perustelemaan, miksi pitää katsoa juuri näin eikä noin. Kulttuurista katsomisajattelu on hävinnyt hitaammin. ”Ei minun protestistani ole mitään hyötyä koska auktoriteetit ovat katsoneet parhaaksi toimia näin.” Auktoriteettiaseman todella ansaitsevat ihmiset osaavat kuitenkin kysyttäessä esittää ymmärrettävät perusteet toiminnalleen. Monimutkaisessa maailmassa on mahdollista sekin, että kun totutun toimintatavan kyseenalaistaa, käykin ilmi että tapaa ylläpidetään vain vanhasta tottumuksesta eikä muutokselle ole todellisia esteitä.

Kyynistyminen on helppo tapa hankkia itselleen älykön maine huonommissa piireissä. ”Idealismi on naurettavaa” toteaa punaviinikyynikko ja sipaisee baskeriaan. Hän sivuuttaa täysin sen seikan että kaikki muutos parempaan edellyttää ainakin hitusen idealismia. Kyynisillä ihmisillä on usein terävä kieli, mutta miten he ovat koskaan onnistuneet parantamaan maailmaa? Jotta voisi luoda jotakin hyvää, on pystyttävä uskomaan että asiat voisivat olla paremmin ja että muutos on mahdollinen ja tavoittelemisen arvoinen. On pystyttävä toivomaan.

posted under | 0 Comments

Postaus, jossa tehdään ihmiskokeita ja saadaan selville onnellisen elämän salaisuus

Hämmästyttävän monet ihmiset elävät siinä luulossa, että filosofia, toisin kuin ”oikeat tieteet” on täysin spekulatiivista, arkielämästä irrallaan olevaa viisastelua. Voihan se joidenkin kohdalla niin ollakin, mutta omasta puolestani voin sanoa, että ihmiskokeet ovat tärkeässä ja kunnioitetussa asemassa työskentelyssäni.Koska ihmiskokeiden tekeminen on lainsäätäjän toimesta tehty hyvinkin hankalaksi, ja koska nykyihmiset ovat muutenkin epäluuloista porukkaa, on menetelmästä kiinnostuneen yleensä parasta ryhtyä koehenkilöksi itse.

Fiksummatkin ovat niin tehneet, esimerkiksi isä-poika tutkimusryhmä John Scott ja J.B.S Haldane. He muun muassa testasivat kaasuja ja kaasunaamareita yhdessä mitaten kellosta, kuinka kauan pyörtymiseen meni. Eräässä toisessa kokeessa Haldane nuorempi simuloi painekammiossa vaarallisen nopeaa nousua sukelluksessa sillä tuloksella että kaikki paikat hänen hampaissaan räjähtivät. Tieteelle omistautuminen kannatti: J.B.S Haldane vaikutti keskeisesti Darwinin havaintojen yhdistämisessä Gregor Mendelin genetiikkaan niin että biologiassa saavutettiin synteesiteoria. Nuoremman Haldanen työt taas ovat todennäköisesti pelastaneet aika monen sukeltajan hengen. Meidän perheessä päästään loppujen lopuksi aika vähällä.Järjestelystä on muutenkin hyötyä: paitsi että en vaadi itseltäni palkkiota, saan myös kokeen mahdolliset hyödyt käyttööni nopeasti.

Vaikka argumentaatioterian mukaan ad hominem tu quoque, ”et elä kuten opetat” ei tarkkaan ottaen kumoa argumenttia vaan ainoastaan mutkistaa sitä, on etiikan asiantuntijana esiintyvän ihmisen noin yleisesti ottaen helpointa yrittää elää kuten opettaa. Kyllä, hyvät ihmiset, useimmat eettiset neuvoni (joista osa saattaa lopulta päätyä tännekin), ovat testattua tietoa! Suppealla otoksella, mutta siitä saatte kyllä syyttää lainsäätäjää joka on monopolisoinut etiikan alan massakokeiden tekemisen itselleen. Eikä välttämättä pelkän ylivertaisen pätevyyden perusteella. Onhan näitä nähty: kieltolaki, pakkosteriloinnit, laki lapsipornon ennakkosensuurista, ihan vain muutaman mainitakseni. Lainsäätäjään verrattuna yksityisyritteliäisyydessä on sekin etu, että siinä tapauksessa että koe epäonnistuu surkeasti, onnistun yleensä ottamaan siitä opikseni. Epäonnistumiseni ovat toivottavasti tehneet minusta hiukan inhimillisemmän, hiukan lempeämmän, hiukan maanläheisemmän.

Tällä hetkellä minulla on käynnissään oikeastaan vain yksi ihmiskoe. Se on sitten sitäkin laajempi, eikä vain siitä syystä että touhuun osallistuu oikeastaan koko perhe: yksinkertainen elämäntapa. Koe on ollut nyt käynnissä nelisen vuotta, josta kaksi olemme viettäneet maalla.Kaikki alkoi siitä kun huomasin, että useampikin suuri filosofi, alkaen itse tuosta kaikkien nautiskelijoiden isästä Epikuroksesta, oli päätynyt siihen, että onnellisin elämäntapa on yksinkertaisuus. Koska aristoteelikkona uskon, että eettisen toiminnan pohjimmainen motiivi on onnellisuus ja toisekseen, koska olin huomannut että suuret filosofit ovat keskenään harvemmin samaa mieltä yhtään mistään, päätin ryhtyä käytännölliseksi filosofiksi sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Jos useampi, enimmän aikaa toistensa virtuaalista partaa kiskova filosofi oli jostain kerrankin yhtä mieltä, asian täytyi olla tärkeä. Mielenkiintoani vain lisäsi se seikka että jostain kumman syystä olin saanut huomata tämänkin omituisuuden ihan itsekseni. Jo päiväkävely Helsingin keskustassa tarjoaa runsaasti todisteita siihen että enimmäkseen yhteiskunnallinen mielipide oli painokkaasti täsmälleen päinvastaista mieltä. Onnellisuus vaatii lisää tavaraa! Kaukomatkoja, mukavuuksia ja palvelua! Kauneutta purkista ja kirurgilta! Sadassa vuodessa, 1900-luvun aikana, suomalainen yhteiskunta on siirtynyt puutteesta yltäkylläisyyteen. Se ei ole kovin pitkä aika: sota-ajan lapset muistavat vielä puutteen, eivätkä kovin monet heistä ymmärrä alkuunkaan, miksi kannattaisi vapaaehtoisesti tyytyä vähempään kuin mitä tarjolla on. Yksinkertaisuus on radikaalia.

Tähän mennessä ihmiskokeeni on saanut minut muun muassa kantamaan lukemattomia korillisia polttopuita, lukemaan kaiken käsiini saaman kirjallisuuden omenapuiden kasvatuksesta Suomessa, opettelemaan leivän leipomisen jalon taidon ja kulkemaan ympäriinsä omituisissa vaatteissa. Ja kyllä, olen tullut onnellisemmaksi, vapaammaksi ja ehkä vähän viisaammaksikin. Sen ansiosta minulla on nykyään antaa peräti kolme hyvää neuvoa kysyville: Tee mitä voit, Mieti voisitko tehdä vielä enemmän, Harkitse siirtymistä yksinkertaiseen elämäntapaan.

posted under | 0 Comments

Revolverimies ja filosofi

The man in black fled across the desert and the gunslinger followed. The desert was an apotheosis of all deserts...

Lyöttäydyin Gileadin Rolandin matkaan joskus teini-ikäisenä. Minulla oli silloin meneillään Stephen King-kausi (joka meni lopulta ohi etupäässä siitä syystä että Mr. King kirjoittaa hitaammin kuin minä luen). Musta Torni I päätyi lukulistalleni varsin myöhäisessä vaiheessa, luultavasti siksi että se on aika ohut teos kun taas minä nopeana lukijana pidän yleensä tiiliskivisarjan kirjoista.

Luulen, että rakkauteni rinnakkaismaailmoihin ja aikamatkustukseen alkoi noihin aikoihin: silloin kun kurkistelin Rolandin olan yli hänen pitäessään Walterin kanssa yhden yön ja tuhannen vuoden pituista palaveria. Yritin kuvitella pienillä teinitytön aivoillani todellisuutta, jossa olisi lukemattomia tasoja jotka kaikki lävistäisi synkkä Musta Torni, muodossa tai toisessa. En usko onnistuneeni kuvittelemisessa kovinkaan hyvin. Mohainen erämaa oli noihin aikoihin huomattavan kiinnostava paikka verrattuna elämääni. Todellisuus, sellaisena kuin sen tunsin, oli lievästi epämiellyttävä: lukiokursseja joita ei kenenkään opettajan mielestä opiskeltu elämää vaan ylioppilastutkintoa varten, kahviloissa roikkumista ja opiskelijabudjetilla kitkuttelua. Sen pituinen se. Plääh.

Mutta Musta Torni ei jättänyt minua rauhaan, se vaipui aivojeni pohjalle itämään hitaasti, ja lopulta löysin itseni eräästä Helsingin Yliopiston päärakennuksen hikisestä luentosalista yrittämässä tajuta jotakin kurssista jolla oli kiehtova mutta pahaenteinen nimi ”Johdatus tieto-oppiin ja ontologiaan”. Luennoitsija esitteli olemassaolon loputtomia mahdollisuuksia käyttäen avustajanaan taululiitua niin järjestelmällisesti, että jos minulta lopputentissä olisi kysytty onko kyseinen liitu olemassa vaiko ei, olisin luultavasti reputtanut.Paria vuotta myöhemmin olin siirtynyt jo kovempaan kamaan: metafysiikan ja tietoteorian erikoistumisopintoihin. Niistä ei enää järjestetty luentokursseja, vaan jouduin pänttäämään ja tenttimään itsekseni. Aivoni olivat solmussa ja tunsin itseni idiootiksi kahlatessani paksua ”Metaphysics: The Big Questions:”ia lävitse viiden sivun tuntivauhtia. Siitä huolimatta, minä olin innoissani. Minulle oli juuri alkamassa hitaasti valjeta, kuinka ihmeellinen paikka todellisuus onkaan. Matka universumiin on rakkaus joka jää, kuten Sapattivuosi asian ilmaisisi.

Rakkaus on jäänyt siitäkin huolimatta että valmistumiseni jälkeen en ole ehtinyt omistaa montaakaan ajatusta todellisuuden eksoottisemmille puolille. Mutta siellä ne ovat, odottamassa juuri tämän lämpimän kesäkuun illan kaltaisia hetkiä. Onko mahdollisten maailmojen määrä sittenkin äärellinen, kuten epäilen? Ehkä jonakin päivänä minulla on aikaa yrittää ottaa siitä selvää. Palasin Mustan Tornin viimeisten osien pariin vasta kun olin selviytynyt metafysiikan kursseista ja väänsin jo täyttä päätä gradua tietoteoriasta. Torniin oli tullut muutama argumentin mentävä särö. Ehjänä ei ollut selvinnyt Rolandkaan, jonka traaginen sankarihahmo kiinnosti minua nyt vastaavasti enemmän. Mutta jos kulkee hyvän, pitkän matkan, huomaa sen päättyessä väistämättä muuttuneensa hiukan.

posted under | 0 Comments
Uudemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments