Tontulle puuroa

Ettei rakkaille lukijoille nyt tulisi omituisia ajatuksia, sanottakoon heti alkajaisiksi että en oikeastaan usko tonttuihin. Ainakaan yhtään ei ole tullut vielä vastaan. Pieni toiveikkuus on toki paikallaan, sen ymmärsin sinä kesäisenä päivänä kun yrttipenkkiä ruopsuttaessa huomasin hevosen jolkottelevan tyynen -ja surrealistisen- näköisenä tietä pitkin aitamme editse. Sanoessani asuvani maalla, puheestani kuultaa Helsingin vilinässä vietetty lapsuus ja nuoruus. Virkkala on tavattoman idyllinen, mutta se on kuitenkin aika vilkas kylä: kauppoja, pankin konttoreita ja sensellaista. Jopa oikea posti, ei mikään asiamiespiste. Ei vapaana kirmaavia lehmiä tai hevosia, paitsi siis tämä yksilö joka nyt kaikkia todennäköisyyden lakeja uhmaten paineli ohitseni. Pienen hetken päästä näkymään ilmaantui järjenhiven huolestuneena hevosen perässä juoksevan naapurin muodossa. Hiukan myöhemmin kävi ilmi että naapurilla on tapana ratsastaa muutaman kilometrin päässä sijaitsevalta tallilta käymään kotosalla ja laittaa hevonen pihalle odottelemaan siksi aikaa kun isäntä toimittelee sisällä asioitaan.

Puolisolla vastaava kokemus oli sattunut jo aikaisemmin, eräänä pimeänä alkusyksyn iltana kun hän oli avannut ulko-oven ja huomannut tuijottavansa raidalliseen, hämmästyneeseen naamaan. Mäyrähän se siinä, ja kaverinsa kanssa se olikin ensimmäinen mäyrä jonka mieheni oli eläissään nähnyt. Sittemmin tällä kiinteistöllä on kyllä nähty kaikenlaista. En enää ole ihan varma siitä mikä voisi minut todella yllättää kotipihallani, mutta ehkäpä, tonttu vielä voisi onnistua.

Niinpä päätin noudattaa vanhoja hyviksi Suomenmaassa havaittuja tapoja ja viedä joulun kunniaksi kulhollisen puuroa pensaan juurelle. Hämärä oli juuri vaihtunut pimeydeksi ja lämpötila pudonnut selvästi pakkasen puolelle niin että maa ratisi jalkojeni alla kun hipsin pensaikkoa kohti. Taivaalla näkyi vihdoinkin tähtiä. Näkyvyys ei ollut kummoinen, mutta Talvi-Linnunrata kyllä erottui, samoin tutut tähdistöt jotka olivat taas uudessa asennossa. Niin kauan oli taas ehtinyt kulua viime näkemästä. Olin (ja olen) ollut vähän nuuduksissa ja flunssainen koko joulun ajan, sisällä odotti vielä yhtä sun toista tehtävää, mutta hetken ajan oloni oli täydellisen rauhallinen. Pysähdyin ja huomasin että asiani ovat oikeastaan aika hyvin, niin hyvin että minulla on mistä jakaa tontuille ja päästäisillekin. Näillä kulmilla vuosi on ollut lempeä ja moni asia on kehittynyt parempaan päin. Ehkä jopa minun luonteeni?

Ihailin näkymiä vielä vähän aikaa, tähtiä ja eläinten ohueen lumipeitteeseen kirjailemia tarinoita siitä mitä kaikkea pihalla tapahtuu kun talonväen silmät välttävät, kunnes nenänpäätä alkoi palella. Päätin tankata vähän lämpöä, pukeutua paremmin ja palata vielä vähän myöhemmin, jos vaikka taivas olisi vielä vähän pimentynyt ja ilmakehä rauhoittunut.

Vaan kuinkas kävikään: illan edetessä pilvet hiipivät taas peittämään näkymät ja siinä vaiheessa kun minulla olisi ollut paremmin aikaa ja lämmikettä, olivat tähdet taas peittyneet harmaan pilvipeiton alle. Jos en olisi vienyt tontulle puuroa, ne olisivat jääneet kokonaan näkemättä tältä joululta.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments