Superihminen ja jäätynyt mies

Jokaisen tuttavapiiriin varmaan kuuluu sellainen: ihminen, jonka seurassa itse aika-avaruus tuntuu venyvän. Heidän päiviinsä ei voi sisältyä yhtään tuottamatonta minuuttia, vaan jotenkin he ehtivät hoitaa kaiken: vaativan työn, siinä ohessa suoritetut opinnot, muutaman luottamustehtävän tai aktiivisen kansalaistoiminnan ja tietysti vanhemmuuden, joko yksinhuoltajana tai ainakin useammalle lapselle. Tästä kaikesta he suoriutuvat tukka suittuna ja hymy huulilla.

Luulisin että aika-avaruuden taivuttamisen salaisuus on ainakin osaksi yksinkertainen: superihmisellä ei ole yksityistä, salaista elämää. Tuottavuus tarkoittaa tänä päivänä ennen kaikkea näkyvyyttä: esimerkiksi kodin pitämisessä siistinä on usein vähintään yhtä paljon työtä kuin yhdistystoiminnassa, mutta sitä ei lasketa oikeaksi tekemiseksi sillä perusteella että itse tehtynä, kodinhoito on yksityistä työtä. Superihmisen elämä taas on mahdollisimman näkyvillä. Kun kukaan paitsi oma puoliso ei kiitä lakanoiden silittäjää, silittäminen on turhaa puuhaa jonka voi hyvin jättää tekemättä- vain kauas näkyvä on arvokasta.

Kun ensimmäistä kertaa menin Philosophica-kirjastoon, huomasin seinälle kiinnitetyn lauseen ”Hiljaisuudessa ajatus kypsyy”. Ajatus, vain yksi ajatus. Nykyään filosofinkin erinomaisuutta mitataan julkaisujen, esitelmien ja ylipäätään näkyvän puuhastelun määrällä. Kuitenkin filosofian historiaan ovat monet jättäneet jälkensä vain yhdellä ajatuksella. Ovatko ajattelemiseen käytetyt vuodet olleet ajanhaaskausta jos ajattelija jättää kestäväksi perinnökseen vain yhden loistavan ajatuksen? Toisaalta, kuinka kestävä vaikutus on nykyisellä artikkelitehtailutieteellä jossa viisas tieteentekijä pitää tarkasti huolen siitä ettei yhteen artikkeliin pääse liian montaa hyvää ajatusta kun jokaisen voi julkaista erikseenkin ja kasvattaa siten ansioluetteloa? Ennen kaikkea: onko elämässäni tärkeintä se, että jonakin päivänä saan tehtyä siitä tilinpäätöksen, luetteloitua tekemiseni lähes yhtä tarkasti kuin perunkirjoituksessa luetellaan jälkeeni jättämät tavarat? Vai pitäisikö sittenkin kiinnittää huomiota elämän sisältöön, riippumatta siitä kuinka kauas se näkyy ja onko minun nimeni varmasti liitetty julkisesti jokaiseen ajatukseen jotka ovat saaneet alkunsa päässäni?

Jos keskittyisin vain siihen että menen ja teen mahdollisimman paljon, miten voisin tietää että olen menossa sinne minne minun pitäisi? Ihminen joka ei osaa pysähtyä ja kuunnella hiljaisuutta, joutuu etenemään elämässä vain omien mielihalujensa ja kiinnostuksenkohteidensa ohjaamana. Arvot otetaan sieltä mistä ne helpoiten saadaan omaksuttua. Tieto voi lisääntyä, mutta miten käy ymmärryksen, viisauden, ihmisyyden?

Vuosi vuodelta ihmistä tunnutaan arvosteltavan enemmän ei vain hänen elämänsä, vaan hänen viimeisimpien saavutustensa, perusteella. Mutta jokaisella meistä on henkinen ja fyysinen perintö joka ulottuu ajan alkuun asti. Oma osamme ketjussa ei ole vuosikertomuksen vaan elämän mittainen. Eikä kukaan voi tietää, millä teoilla on lopulta merkitystä- vai käykö meille kuten jäämies Ötzille, jonka elämän suurin saavutus oli eittämättä se, että hän ryömi kuolemaan juuri sopivaan paikkaan jossa hänen ruumiinsa pakastekuivui täydellisesti niin että tutkijat tuhansien vuosien päästä oppivat häneltä tavattoman paljon ihmisen historian aikakaudesta joka muuten jäisi pimentoon. Ötzi oli -omaisuudestaan päätellen- aikanaan varakas ja ehkä yhteisössään tärkeä mies, mutta paljon kiinnostavampaa on loppupeleissä ollut, mitä hän on syönyt viimeisen elinpäivänsä aikana. Geneetikkojen mukaan hänen sukunsakin on sittemmin sammunut, emmekä tietenkään edes tiedä, jäikö häneltä lapsia suremaan ja ihmettelemään katoamista. Mutta tämän kaiken hänestä tiedämme koska hänen oma, ainutlaatuinen dna:nsa selvisi vuosituhansien yli ihmeellisen sattuman ansiosta. Ötzi saattoi olla aikanaan tärkeä mies, mutta epäilemättä tärkeintä hänessä oli yksinkertaisesti se, että hän oli olemassa. Hän, kuten Danten kaunis Beatrice, joka kuoli 24-vuotiaana ja oli tietämättään muusa miehelle jota hädin tuskin oli eläissään tuntenut, elävät ikuisesti, toisin kuin monet jotka uhraavat elämänsä ja rakkautensa siinä toivossa että joku huomaisi heidät edes tänään.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments