Lamed Vav Tzadikim

Itsetuntoni joutui pari päivää sitten koetukselle: minulle selvisi, että on olemassa kynsien lakkaamiseen keskittyvä blogi, ja sen kävijälaskuri näyttää vierailijoita puolet enemmän kuin täällä. Tiedänhän minä oikein hyvin ettei maalaisfilosofinen blogi voi millään olla kansansuosikkiainesta: ei staroja, sekoilua, ja päivän asutkin vaihtelevat vain värin puolesta. Mutta että ohitse menee liput liehuen ja perävalot vilkkuen kynsien lakkaaminen, kaikista maailman puuhista? Auts. Kun mainitsin puolisolle kehitteillä olevasta päivän angstista, hän totesi rauhalliseen tapaansa: ”Ei sinun kannata tuosta masentua. Menetä ennemminkin viimeinen uskosi ihmiskuntaan ja lohduttaudu sitten sillä että voit piiloutua ihmiskunnalta tänne maalle.”

Uskoni ihmiskuntaan. Se on ollut hyvin lähellä nollaa suunnilleen siitä asti kun tajunnan himmeä valo syttyi valaisemaan sisäavaruuttani. Joskus joku tulee ja pelastaa hetken, päivän, elämän. Mutta useimmiten tuntuu siltä että ihmiskunnasta on tälle planeetalle pelkkää harmia. Usein myös itselleenkin: seurasipa sitten maailmanpolitiikkaa tai yksityisten ihmisten elämän tragikomedioita, ei muuhun tulokseen oikein voi tulla. Hiljattain tehdyn tutkimuksen mukaan muurahaiset purkavat pesänsä liikenneruuhkia taitavammin ja, no, fiksummin kuin suurkaupungissa elävät ihmiset. Ja liikenneruuhkista on sentään vielä pitkä matka ihmisyyden ytimeen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen maailmaan.

Tämä onkin yksi niistä monesta syystä, miksi, kun rehellisiä ollaan, en löydä itsestänikään ihmiskunnan toivo- ainesta. Kovalla yrittämisellä onnistun aina joskus tekemäänkin jotakin oikein enkä vain puhumaan kaihoisaan sävyyn kaikesta siitä kauniista ja hyvästä mistä olen joskus lukenut. Aivan liian usein tulee siinä vaiheessa kun oppi pitäisi soveltaa käytäntöön vähän samantapainen tunne kuin monimutkaisia ompelukaavoja tuijotellessa: jotenkin tolleen se ilman muuta menee, mutta mitenkäs tämä minulta sujuisi, näillä kyvyillä? Ja niin päädytään siihen melankoliseen tosiasiaan että uskoni ihmiskuntaan, sen hyvyyteen ja ihmisyyden kauneuteen, lepääkin hyvin pienen joukon harteilla. Oikeastaan olen tavattoman onnekas kun tielleni on sattunut edes kourallinen aidosti hyviä ihmisiä, sellaisia jotka kelpaavat esikuviksi ja jotka muistuvat mieleen huonompina hetkinä. Maailmamme on täynnä niitä jotka eivät koskaan saaneet nähdä sydämen hyvyyttä edes vilaukselta. Kyllä, minä olen onnekas.

Juutalaisen legendan mukaan keskellämme elää lamed vav tzadikim, kolmekymmentäkuusi hyvää ihmistä. Heidän takiaan Jumala antaa ihmiskunnan jatkaa olemassaoloaan, vaikka sitten täyteen barbariaan vajonneena, niin kauan kuin vain kuolevien hyvien ihmisten tilalle löytyy uusia ottamaan heidän paikkansa. Legendan mukaan lamed vav eivät itsekään tiedä, keitä he ovat- he ovat liian vaatimattomia voidakseen uskoa kuuluvansa ihmiskunnan tukipilareihin. Sinä päivänä kun yksikin heistä kuolee eikä jumala enää löydä ketään hänen tilalleen, koittaa loppu. Minulle kolmekymmentäkuusi todella hyvää ihmistä on jo väentungos. Mutta niinhän heitä etsimään onkin tarvittu jumala joka on käynyt läpi koko juutalaisen sukukunnan. Lamed vav eivät legendan mukaan tiedä toisistaan, mutta silti en voi estää mieleeni nousemasta ajatusta, että yhdessä he voisivat muuttaa maailman, vaikka he olisivat yksityisinä ihmisinä miten vaatimattomia ja vailla valtaa hyvänsä.

Legendan mukaan, koska lamed vav ovat salattuja, jokaisen juutalaisen tulisi elää ikään kuin juuri he voisivat olla yksi kolmestakymmenestäkuudesta: jokaisen tulisi tehdä parhaansa elääkseen hyvää, vaatimatonta elämää ja rukoilla maailman paranemisen puolesta. Synkän sateisen maailman edessä ei pitäisi masentua vaan koittaa elää ikään kuin itse voisi olla ihmiskunnan toivo. Tässä ajatuksessa on pakanallekin mietittävää.

Esimerkiksi, itse voisin tänään keskittyä näkemään enemmän hyvää kanssaihmisissä. Etsin kylpyhuoneen sokkeloista pullon ruusunpunaista kynsilakkaa ja pari kynsitarraa, kahden vuoden takaisten häiden peruja. Kauniit kynnet ovat maalla katoavaiset, mutta kyllä ne saavat tukkoisen ja nuutuneen olemuksen tuntumaan vähän siedettävämmältä.

posted under , , |

6 kommenttia:

Millan kirjoitti...

No, kynsienlakkausvinkkejä tai ei, niin minun itkuiseen päivääni tämä blogitekstisi toi taas hetkeksi hymyn.. ja usko pois, Saara, vielä sä tulet kirjoittamaan tai tekemään jotain sellaista, joka vaikuttaa positiivisesti paljon useampien elämään kuin ne kynsienlakkausblogit :-)

WeirdRockStar kirjoitti...

Juutalaisuudessa on hyvin paljon kauniita legendoja.

Yksityisetsiva kirjoitti...

Eliezer Yudkowskyn sanoin: "Tässä maailmassa on korkeasti koulutettuja ja palkattuja ammattilaisia, joiden tehtävä on myydä huulipunaa, koska huulipunayhtiöt välittävät huulipunan myynnistä niin paljon, ettei tehtävää voi jättää amatööreille ja vapaaehtoisille. Singularity Institute perustettiin sillä periaatteella, että ihmislajin kohtaloon pitäisi suunnata ainakin yksi tuhannesosa siitä pohdinnasta mikä suunnataan huulipunaan."

Saara kirjoitti...

Kommenttinne taas piristivät minun päivääni. :)

Zepa kirjoitti...

Aijoo, kynnet pitikin lakata.

Saara kirjoitti...

:D

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments