Hetken lapsia, tulevaisuuden tekijöitä

There’s no time like right now, as they say at the Department of Temporal Mechanics. –Capt. Janeway, Star Trek Voyager-

Vielä eilisiltana minulla oli mielessäni hieno visio tämän päivän varalle. Siihen liittyi raitista ilmaa, retki Ikeaan, tehokas tovi kotikuntosalilla ja kaikkea muuta hyvää ja reipashenkistä. Mutta silmieni auetessa aamulla ensimmäinen ajatukseni olikin: ”Voi räkä. Nenäliina! Missä on minulle nenäliina?!!” Vilustuminen joka oli yrittänyt kimppuun koko joulun ajan, oli vihdoinkin saanut tilaisuuden, eikä se ollut aikaillut. Punaposkisen, energisen ilmestyksen sijaan peilistä tervehti puolielävä ihmisrätti joka ei muuta kaivannut kuin lämmikettä, nenäliinoja ja rauhallisen pesän johon käpertyä säälimään itseään.

Tulevaisuutta ei vielä ole, menneisyydelle ei enää mahda mitään, on siis elettävä hetkessä. Tämä neuvo sopii sirpaleiseen nykyaikaan ja onhan siinä totuuden hiven siinä mielessä, että ainakin minulle on tavattoman vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, yrittää eksistoida täysipainoisesti missään muussa kuin nykyhetkessä. Toisaalta nykyhetkessä eläminenkin on tehtävä taiten, ja osa ainutkertaisista nykyhetkistä olisi ehkä kuitenkin syytä käyttää tulevaisuuden miettimiseen. Jos niin ei tee, elämästä tulee vain kokoelma hetkiä, ilman suuntaa ja tarkoitusta. Asiat vain tapahtuvat ja se hento ote omasta itsestään mitä elämänhallinnaksi nimitetään, herpaantuu täysin.

Toisaalta tulevaisuutta on vaikea pohtia jollei yhtään piittaa menneestä. Juurekkuus on perisuomalainen hyve, jonka ytimessä on ihmisen itseymmärrys omasta paikastaan ajassa, ja oman elämän merkityksellisyydestä ja ainutkertaisuudesta historiallisena kokonaisuutena. Juurekas ihminen tietää, että hänen elämällään on merkitystä, joskus jopa ratkaisevaa merkitystä, paljon kauemmaksi kuin mitä hän voi itse kuvitellakaan. Juurettoman ja näköalattoman ihmisen olemassaolo taas kiertyy tiiviiksi keräksi oman navan ympärille. Ulkopuolinen todellisuus muuttuu kokoelmaksi ”realiteetteja” joissa tapahtuvat muutokset ovat selittämättömiä. Ja kun muutokset ovat ymmärryksen tuolla puolen, niihin ei myöskään voida vaikuttaa. Maailmassa jossa nämä realiteetit jylläävät, niin yksilön kuin yhteiskunnankin ainoa vaihtoehto on sopeutua loputtomasti. Muutoksia ei enää tehdä, ne vain todetaan ja niihin reagoidaan.

Vähän aikaa sitten silmiini sattui uutisointi tutkimuksesta, jonka mukaan jopa kolme neljästä suomalaisnuoresta kokee elämänsä liian kiireiseksi ja stressaavaksi. He eivät kuitenkaan usko voivansa vaikuttaa asioihinsa mitenkään vaan arvelevat että tulevaisuudessa elämän tahti vain kiristyy ja vaatimukset kovenevat. Toisaalta bongasin haastattelun jossa arvuuteltiin tulevaisuuden ruokatrendejä. Haastateltavien mukaan tulevaisuus on tälläkin rintamalla tyly: valmisruokien myynti lisääntyy koska tulevaisuuden ihmisillä ei ole aikaa laittaa ruokaa senkään vertaa kuin nykyään. Mihin se aika menee? Sellaista elämääkö me haluamme tulevaisuudessa elää? Minkä perässä me tulevaisuudessa juoksemmekaan? Vai reagoimmeko vain, juoksemme kun emme muutakaan osaa?

Ympäristöeetikkona pääsen usein pohtimaan pitkäjänteisyyden hyvettä. Yritän paketoida vanhaa totuutta ”pitäisi ajatella nenäänsä pidemmälle” houkutteleviin kääreisiin, kuorruttaa sen terävillä huomioilla maailmanmenosta ja tarjoilla sen sitten yleisölleni. Tässä puuhassa minulle on useinkin hyötyä niistä lukemattomista tunneista jotka opiskelin metafysiikkaa, tietoteoriaa ja muita teoreettisen filosofian rönsyjä, päämäärättömästi, vain koska oppiminen oli kivaa. Tehotutkintomallin kannattajille tällainen haahuilu on tietysti kauhistus. Mutta oikeassa ajatustyössä juuri nämä oudot rönsyt osoittautuvat hyödyllisiksi: niiden ansiosta osaan kysyä, onko järkevää saarnata pitkäjänteisyydestä hetken lapsille, ajassa ajelehtijoille, jotka ovat vailla juuria ja tulevaisuuteen kurottavia arvoja? Jos tulevaisuutta ei ole, ainoat nautinnot joita todella kannattaa tavoitella ovat helposti napattavissa olevia hetken iloja. Kun ihminen tai yhteiskunta juoksee jo niin lujaa kuin pystyy, on ainoa tapa repiä lisää tehoja irti alkaa yksinkertaistamaan. On alettava pudottamaan painolastia ja pois joutavat monimutkaiset ajatukset, toimintamallit, kaikki se mikä hidastaa menoa ja täysillä paahtamista.

Historia antaa pitkäjänteisyyden hyveelle vielä ylevän kaiun mutta tosielämässä se on järjetöntä. Siispä jos etiikka haluaa olla järkevää ja käyttökelpoista, senkin on oltava tässä ja nyt- palikkaetiikkaa joka vastaa tarkasti rajatuihin kysymyksiin, mieluiten helppokäyttöisessä kalkyylimuodossa. Vaihtoehtoisesti, ajattelijoiden on tehtävä täsmälleen päin vastoin kuin heidän halutaan tekevän, on laajennettava toimenkuvaa alkuperäistä tehtävänantoa kauemmaksi. On alettava miettiä subjektiivisen ajan olemusta ja alettava kritisoimaan kulttuuria joka typistää ajan vain yhdeksi pisteeksi. Ehkäpä pitkäjänteisyydestä tärkeämpää olisikin aina välillä puhua ajasta, miettiä minne se menee ja miten meidän pitäisi sen virrassa uida. Ehkä pitäisi miettiä perusasioita.

Koska maailmanparantaminen on kätevintä aloittaa itsestä, on myös jälleen kerran aika luoda kriittinen silmäys omaan elämääni. Yksi vuosi lähestyy loppuaan, uusi on jo ovella. Sohvan nurkassa on hyvä neuloa ja miettiä hetken tulevaisuutta. Etten vain ajelehtisi hetkestä toiseen vaan loisin elämälleni ja teoilleni, niin arkisille kuin ainutkertaisillekin, todellisia merkityksiä, kasvattaisin elämälleni pitkät juuret ja korkealle kurottavan latvuksen.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments