Novemberofobian kynsissä

Viime vuosina mieleni on näihin aikoihin vallannut syvä levottomuus: tulisipa tänä vuonna kunnon talvi. Sinä aikana kun olemme asuneet täällä Virkkalassa toiveeni ei ole vielä toteutunut. Viime talvet ovat olleet enimmäkseen yhtä pitkitettyä marraskuuta: kylmää, märkää, pimeää. Ja jostain syystä elämässäni rankkuudet tuntuvat kasautuvan uskollisesti loppusyksyyn. Pimeässä ja kylmässä itävät ja kasaantuvat pahimmat perheriidat, opinnäytteiden palautuspaniikit ja ylipäätään kaikenlaiset vastoinkäymiset. Maalaisessa mielenmaisemassani vuosi loppuu kekriin ja uusi vuosi alkaa tammikuussa niihin aikoihin kun uusia siemenluetteloita alkaa tippua postilaatikkoon. Välissä on marras. Ja marras on kuolemaa.

Tänä vuonna näköpiirissä ei toistaiseksi ole mitään erityisen kamalaa. Apurahakautenikin on saanut juuri jatkoa ja pikkulinnut ovat palanneet lintulaudalle. Puolison borrelioosista selvittiin jo syys-lokakuussa. Mutta ihan varmasti jotakin vielä tapahtuu, ellei talvi joudu ja pelasta. Tulkoon kuolema ja verottaja, minä en pelkää. Tulkoon vaikka hämähäkit (jos on pakko). Mutta älä tule paha marras. Jätä tämä vuosi väliin ja anna meidän siirtyä suoraan värikkäiden lehtien ajasta valkeaan talveen.

Minulla on selvästi novemberofobia.

Kunnon talvia oli vielä silloin kun asuin Helsingissä. Minulla oli tapana lähteä usein kävelylle johonkin jumalattomaan aikaan yöllä, lumoutumaan yllättävän hiljaisesta kaupungista jossa kaikki oli kietoutunut pehmeisiin sävyihin: katuvalojen kultaan, roosaan ja pilvenharmaaseen. Kimalteleva lumisade oli kuin verho arkitodellisuuden ja satumaan välillä. Loskainen marraskuinen puisto saattoi muuttua hetkessä kimaltavaksi satumaaksi, jonne olisi voinut eksyä, jos se olisi ollut yhtään vieraampi. Näinä uuden ajan mustina martaina mietin joskus, että ehkäpä osa minusta onkin jäänyt sinne eksyksiin, Töölönlahden rannalle, Tähtitorninmäelle, jonnekin kultaan ja valkoiseen usvaan.Kasvihuoneilmiössä vihaan ehkä eniten sitä, että se vie meiltä taikayöt. Ja lumipallot, talven lempeän hiljaisuuden ja luistinradalla kieppuvat lapset.
Novemberofobiasta vielä selviää jotenkuten kun kieltäytyy ajattelemasta asiaa kuukauden ajan. Mutta miten selvitään kun paha marraskuu syö koko talven?

Hain fobiaani viisaasti heti ammattilaisen apua. Lakattuaan hihittämästä, pienikokoinen mies kapusi syliini, katsoi syvälle silmiin ja sanoi määrätietoisella äänellä:”Minä suojelen sinua marraskuulta”.

Voi olla, että tästä vielä selvitään.

1 kommenttia:

WeirdRockStar kirjoitti...

Pienikokoiset miehet ovat hämmästyttävän suuria ajoittain.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments