Jos en olisi, haluaisin olla niinkuin olisin, eli pari ajatusta epävarmuuden iloista

Kun muutaman vuoden filosofian laitoksella marinoiduttuani palasin jälleen kosketuksiin ”oikean elämän” kanssa, minua odotti yllätys. Yllätys ei ollut suinkaan se, että ihmiset halusivat jutella kanssani syvällisiä. Niinhän ihmiset haluavat jutella terveydenhuoltoalalla olevien tuttaviensa kanssa vaivoistaan ja kalastella kautta rantain juristiystäviltään ilmaisia neuvoja. Jotenkin luonnollinen juttu, siis. Mutta minua yllätti se, että monet ihmiset kysyivät mielipiteitäni moraalikysymyksistä vain saadakseen julistaa että olin väärässä.

Näiden ihmisten mielestä vaikeiden eettisten kysymysten ajatteleminen omilla aivoilla on jotenkin luonnotonta. Se, ettei tapanani ollut paukauttaa nasevaa mielipidettä asiaan kuin asiaan ja perustella sitä yksinkertaiseen tapaan "näin se on, uskokaa kun minä sanon niin", oli ilmeisen ahdistavaa. Eräs ystävällinen sielu väänsi minulle asian oikein rautalangasta:”Eivät ihmiset halua pohtia vaikeita asioita. Me haluamme vastauksia.” ”Vaikka ette tiedä, ovatko vastaukset oikeita?” minä päästin suustani hiukan järkyttyneenä. En käsittänyt silloin alkuunkaan, miten varmuus voi olla jollekulle tärkeämpää kuin totuus. Totta puhuen, en taida käsittää sitä vieläkään. Minusta näyttää siltä että varmuus joka perustuu mihinkään muuhun kuin erinomaisiin perusteluihin uskoa että näin on, perustuu pohjimmiltaan itsepetokseen. Itsepetos taas on suunnilleen pahinta mitä tiedän- se ei ole ainoastaan tietämättömyyttä, vaan tietämättömyyttä josta ei ole ulospääsyä. Ihminen joka on niin varma oikeassa olemisestaan ettei hän halua ajatellakaan muita vaihtoehtoja on tuomittu tietämättömyyteen siinä tapauksessa että hän onkin väärässä. Ja minusta näyttää että nämä uskonsankarit ovat väärässä asiassa jos toisessakin.

Valehteleminen muille on väärin, mutta on tilanteita joissa parempia vaihtoehtoja ei ole.
Mutta onko itselleen valehtelemisessa koskaan mitään järkeä? Voiko ihminen edes tuntea itseään, jos hän ei suostu katsomaan itseään sellaisena kuin hän on, vikoineen päivineen? Voiko ihminen olla tasapainoinen, jos hän ei voi rakastaa itseään –todellista itseään?

Älyllinen rehellisyys niin itseä kuin toisia kohtaan johtaa väistämättä epävarmuuteen. Miksi se olisi huono asia? Epävarmuus on ikävä nimitys sille, että elämä on seikkailu jossa uutta voi löytää ja oppia viimeiseen hetkeen asti.
Rehellisyyteen pohjautuva epävarmuus on sitä paitsi toiveikasta. Vaikka tällä hetkellä tiedän Sokrateen tapaan vain sen, että en tiedä paljon mistään mitään, minulla on toivoa oppia ja saada jonakin päivänä selko asioista joita en vielä ymmärrä. Mutta jos pidän kynsin hampain kiinni tietämisen illuusiosta, kiellän itseltäni mahdollisuuden oppia ja viisastua. Kaiken kyseenalaistaminen ei ole uhka vaan alku. Olenko varma omasta olemassaolostani? En aivan, mutta mitä siitä! Jos jonain päivänä kävisi ilmi, että olen vain jonkinlainen metafyysinen kummitus, olisiko minun jotenkin parempi olla, jos olisin viettänyt aikani murehtien mahdollista olemattomuuttani? Tuskinpa vain. Onneksi siinäkin tapauksessa että en olisi, voisin elää elämäni ikään kuin olisin. Todellisuus on mitä on, mutta voin aina itse valita, miten siihen suhtaudun. Siksi tiedän, ettei tietämistä pidä pelätä.

posted under |

2 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Mahtaakohan siinä omilla aivoilla ajattelemisen välttelemisessä olla enemmän kyse pelosta vai laiskuudesta. Sitä minä olen tässä viimeiset 20 vuotta arvaillut...

WeirdRockStar kirjoitti...

Totuus on tuli.
Se ei pala, se polttaa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments