Hiiriä ja ihmisiä

Ulospäin talomme näyttää yhtä idylliseltä kuin aina, mutta sisällä on käynnissä täysimittainen sota terroria vastaan.
Kaikki alkoi Hiirulaisten kavalasta hyökkäyksestä kellariin, jossa ne tuhosivat vähäisen perunasatomme. Vähän sen jälkeen ne ryhtyivät nakertamaan vastarintaamme kidutukseen rinnastettavilla keinoilla: valvottamalla meitä öisin. Hiiret nimittäin eivät pidä mitään pientä rapinaa, vaan makuuhuoneemme yläpuolisessa tilassa on öisin kunnon bileet.
Selviydyimme kuitenkin vähäunisista öistä ja marssimme ostamaan hiirenloukkuja. Tähän mennessä olemme vapauttaneet olemassaolon tuskasta kolme hiirulaista, mutta vielä niitä näyttää riittävän. Sota kiihtyy.

Hiiri on ympäristöeettiseltä kannalta tarkasteltuna mielenkiintoinen eläin, jossa kulminoituu nykyaikaisen eläinsuhteemme ristiriitaisuus. Lapsena minullakin oli lemmikkinä maissihiiriä, joten tiedän hyvin, että pohjimmiltaan hiiret ovat fiksuja, söpöjä ja tunteikkaita pikkuotuksia. Eläinkoelautakunnassa istuessa minulle on tullut liiankin tutuksi sana ”hiirimalli”. Se viittaa hiireen koe-eläimenä, biologisena konstruktina jonka kärsimys ja eettiset ongelmat ovat pinnallisia kysymyksiä joiden liika pohtiminen lähinnä hidastaa tieteen tekemistä. Käsitys siitä kärsimyksestä, jota hiirimalli on virallisen käsityksen mukaan kykenevä tuntemaan on jotakin jota en entisenä hiirenomistajana pysty sulattamaan alkuunkaan. Ja kun avaan kellarinoven ja näen pilatut perunat, joudun ottamaan kantaan hiireen tuholaisena ja vähän äkkiä, mikäli aion pelastaa edes talviomenat.

Ympäristöeetikot ovat tehneet ison työn yrittäessään herättää ihmiset näkemään että hiirten ja ihmisten välillä ylipäätään on moraalisia suhteita. Vallalla olevan seurauseettisen ajattelutavan mukaan, hiirten ja ihmisten väliset suhteet määrittyvät ennen muuta hiirestä käsin. Kuinka kykeneviä hiiret ovat kärsimään? Kuinka kehittynyt hermosto niillä on? Onko hiiren kärsimyksestä aiheutuva haitta hyväksyttävässä suhteessa toiminnasta saataviin hyötyihin?

Etenkin viimeinen kysymys on mielestäni tukevasti päälaellaan. Seurausten pohdinnassa on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin, haitat ovat konkreettisia. Ne ovat jotakin joka tapahtuu ihan satavarmasti, kun käärimme hihat ja ryhdymme toimeen. Hyödyt taas ovat spekulatiivisia, ne ovat jossain tulevaisuudessa. Ne ovat niitä jaloja tarkoituksia joiden pitäisi pyhittää keinot. Tähän tavoitteeseen ne joko pääsevät, tai sitten eivät.
Toiseksi, on hyvin ongelmallista ajatella että toimintamme hyväksyttävyys tai tuomittavuus riippuisi toiminnan kohteen ominaisuuksista. ”Mä löin tota kun se on niin mäntti” on puolustus jolla ei pitkälle pötkitä edes lastentarhassa. Miten se yhtäkkiä olisi pätevä argumentti aikuisten käymässä vakavassa eettisessä keskustelussa?

Toisessa ääripäässä ovat hc-eläinoikeusaktivistit joiden mielestä siitä että ihminen on moraalinen olento seuraa että hänellä on moraalisia velvollisuuksia eläimiä kohtaan. Velvollisuuksia on niin paljon, ettei ihmisillä paljon muuta olekaan. Ihmisen osana on tinkiä loputtomasti omasta hyvästään. Hänen ristinään on tiedostaa että hänen olemassaolonsakin aiheuttaa ainakin epäsuorasti kärsimystä ja kuolemaa muille olennoille. Koska ihminen kuitenkin haluaa jatkaa olemassaoloaan, on askeettisimmankin eläjän tästä syystä lopulta pyydettävä nöyrästi anteeksi olemassaoloaan.

Itse ajattelen, että totuus löytyy tässäkin asiassa keskiväliltä ja hyveajattelusta. Meillä ihmisilläkin on oikeus elää ja nauttia olostamme, mutta toisaalta velvollisuus tehdä se vastuullisesti. Aiheuttamamme kärsimyksen rajoittaminen ei voi koskaan olla totaalista, mutta toisaalta meillä on myös kyky tehdä hyviä tekoja ja parantaa maailmaa. Koska vaikkapa suhteemme hiiriin määrittyy meistä itsestämme –motiiveistamme, ihanteistamme ja hyveistämme- eikä hiiristä käsin, voimme suhtautua myös eri tilanteissa kohtaamiimme hiiriin joustavasti. Eläinkoelautakunnassa voin puhua kuin Runeberg hiirimalleja vastaan ja pyrkiä vähentämään niiden käyttöä eläinkokeissa. Kun kotona näyttää siltä että hiiret alkavat hyppiä silmille, voin ottaa loukut esille hyvällä omallatunnolla. Käytännön tasolla havaittu toimintani monimutkaisuus ja jopa ristiriitaisuus voi nousta esiin järkevistä ja suhteellisen yksinkertaisista eettisistä periaatteista.

Monet ihmiset parkaisevat tässä kohdassa:”Sekavaa! Missä ovat yksinkertaiset säännöt?” Eivät missään. Lakeja toki tarvitaan, ja niiden muotoilu on juristien heiniä. Mutta etiikassa säännöistä on minun kokemukseni mukaan enemmän harmia kuin hyötyä. Säännöt, toisin kuin periaatteet, ovat jäykkiä eivätkä ehkä sovellu kaikkeen siihen mikä tosielämässä tulee vastaan. Toisaalta, kun säännöt määrittelevät sen mitä pitää tehdä, ne myös tulevat määritelleeksi, mitä kaikkea ei tarvitse tehdä. Eettinen ihminen ei kuitenkaan uhraa montaa ajatusta sille mitä tarvitsee tai ei tarvitse tehdä, vaan haluaa tehdä hyvää yksinkertaisesti siitä syystä, että maailmassa tulisi olla mahdollisimman paljon hyvyyttä.

Selailen uutta raamatunkorvikettani, Lehman's:in kuvastoa ja suunnittelen uusia asehankintoja. Samalla pohdin, saisikohan ympäristöeettisen keskustelun ääripäitä lähemmäksi toisiaan, jos pistäisi eri näkökulmien kannattajat tutustumaan toistensa elämään ruohonjuuritasolla? Keskiverto-kaupunkivihreälle pitkä komennus maalle tekisi hyvää. Eläinkokeilijat voisivat hyötyä etiikan opinnoista ja tutustumisesta hyvinvoipiin lemmikkihiiriin. Filosofi...niin, filosofi ompelee, niittaa ja jeesusteippaa yhteen ajatustensa sekamelskan niin että siitä saadaan jonkinlainen kokonaisuus ja tekee siitä kontribuutionsa ympäristöeettiseen keskusteluun.

posted under , , |

1 kommenttia:

Millan kirjoitti...

Joopa joo, nuorena pyydystelin hiirulaisia elävinä vaikka minkämoisin virityksin ja kuskasin niitä kauas pellolle, pois kaapista rapistelemasta. Nykyään viisi petoa hoitaa verityöt puolestani ja meikäläinen välttää suurimman moraalisen ahdistuksen.Maailma ei todellakaan ole täydellinen, suoraviivainn, eikä helposti jäsennettävä, vaikka jotkut tahtoisivat sen sellaisena hahmottaa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments