Täydellisyyttä odotellessa

Ad hominem tu quoque- argumentti (suomeksi ”Et elä kuten opetat”) eri variaatioissaan on niljakkaampi kuin elävä silakka. Olen tuntenut argumentin pääpiirteissään logiikanopintojeni alkumetreiltä asti, mutta vieläkin se jaksaa hämmästyttää.

Puhtaan teoreettiselta kannalta tarkasteltuna ad hominem tu quoquekin on vain peliä. Sen hyväksyttävyys riippuu täysin siitä, miten ja missä tilanteessa sitä käytetään. Ja se juuri onkin mielenkiintoista. Ihmisten taipumus sanoa yhtä ja tehdä toista on yleinen ja monessa tilanteessa siihen on perusteltua kiinnittää huomiota. ”Älä tee niin kuin minä teen vaan tee niin kuin minä sanon” on lausahdus joka yleensä vaatii hiukan selittämistä. Voi tietysti olla, että hyvä selitys löytyy. On esimerkiksi paljon asioita jotka ovat aikuisille sallittuja mutta teini-ikäisiltä kiellettyjä. Voiko ihminen kasvattaa lapsensa aikuiseksi asti oppimatta kaikkea olennaista ad hominem tu quoquen hyötykäytöstä?

Toisaalta ad hominem tu quoque:sta saa helposti väännettyä tylpän esineen, jolla voi lyödä päähän ihmisiä jotka aidosti yrittävät kehittyä paremmiksi ihmisiksi. ”Et sinäkään pysty täydellisyyteen! Katso vaikka! Luovuta jo!” Tällöin taustaoletuksena on, että hyvät teot ovat arvokkaita vain jos ne pystyy tekemään täydellisesti. Etiikan käytännön opiskelussa, toisin kuin pyörällä ajamisen opettelussa, ei saa kaatua nenälleen eikä epäonnistua. Oikeastaan parempi on olla edes yrittämättä, koska on lähes varmaa että ennen kuin uuden taidon oppii, eriasteiset epäonnistumiset kuuluvat asiaan.Turvassa on vain jos ei ikinä yritä tehdä mitään vaikeaa.

Ad hominem tu quoque avaa myös panoraamanäkymän kiinnostaviin etiikan ilmiöihin. Miten oikeasti voin erottaa tekopyhyyden vilpittömästi yrittävästä mutta kompuroivasta ihmisestä? Kun yritän tehdä moraalisia arvostelmia toisista (mitä jokainen meistä joutuu väistämättä tekemään joka päivä), onko pahempaa olla hyväuskoinen hölmö vaiko muiden henkistä kasvua tukahduttava ihmisrikkaruoho?

En tiedä onko tähänkään kysymykseen oikeaa vastausta- parasta olisi tietysti pyrkiä arvostelemaan oikein. Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen että erehdyn mieluummin hyväuskoisen hölmöyden puolelle, jos kerran en erehtymistä voi välttää.Tämä ei suinkaan johdu siitä että pitäisin hölmöyttä pienempänä pahana. Minulla vain on alhainen taipumus inhota ainakin hiukan suunnattoman yleviltä ja kirkasotsaisilta vaikuttavia ihmisiä. Ellen pidä varaani, alan etsiä heistä huomaamatta säröjä, jotka tekisivät heistä hiukan inhimillisempiä enemmän itseni kaltaisia. Jos hyve löytyy keskiväliltä, on minun siis parasta arvostelmia tehdessäni pyrkiä ajattelemaan asioita toiselta suunnalta. Joko keskiväli löytyy, tai minä suistun entistäkin syvemmälle järjettömyyteen. Ehkä sitten pidän vaarallisesta elämästä.

Mitä omaan moraaliseen kehittymiseen tulee, kaikki tietoinen itsensä kehittäminen edellyttää myös rohkeutta: rohkeutta avata elämänsä epäonnistumiselle. Ei kuulosta houkuttelevalta, mutta ainoa vaihtoehto on tylsään itsetyytyväisyyteen vajoaminen. Silloin ihminen on kuin tiheä kuusikko, suomalaisen metsän elinkaaren pimeä ja hapan päätepiste, josta eteenpäin voi auttaa vain metsäpalon tasoinen mullistus. Jos haluaa olla kuollut vasta vähän ennen hautaan laskemista, ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa yrittää.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments