Sisämaailma, eli ajatuksia filosofisesta metodista

Istun tonttiamme halkovan ojan reunalla päivänkakkaroiden keskellä ja pujotan ahomansikoita heinänkorteen. Luultavasti näkymä on soma kuin kansallisromantiikan ajan akvarellimaalaus. Mutta luulen, että työn nimeksi ei tulisi “avaruusfilosofi työn touhussa”. Aivot eivät oikeastaan ole koskaan lomalla (mikä toki onkin huomioitu suomalaisissa apurahasäännöksissä säätämällä, ettei apurahatutkijalla ole virallisesti lomaa), ja juuri tällä hetkellä, minun aivoni pohdiskelevat Maan ulkopuolisen elämän tutkimuksen eettisiä kysymyksiä seuraavaa tieteellistä artikkeliani varten. Koska minulla, sen paremmin kuin kenelläkään muullakaan, valitettavasti ei ole alieneita kellarissa, minun on vain yritettävä miettiä käsityksiäni siitä miten elämää arvotetaan noin yleisesti ottaen, ja sitten pohdittava, millä tavoin nämä arvotukset ovat sidoksissa Maan olosuhteisiin.

Kyllä vain, tällaiset ajatukset ovat paljon enemmän kotonaan kesäisessä puutarhassa kuin yliopiston työhuoneessani. Antiikin ajattelijat istuksivat oliivipuiden alla tai harjoittivat filosofiaa peripateettisen menetelmän avulla, siis kävelemällä. Täydellisen oikeaoppinen peripateetikko tarvitsisi pylväskäytävän, mutta minusta myös omenatarha on aika hyvä paikka oppineelle käyskentelylle. Edellyttäen tietysti, että omenapuut on leikattu niin että niiden oksat taipuvat juuri pään ylle…no, pylväskäytävämäisesti.

Mieheni kuvaili joskus työskentelymenetelmiäni anopilleni sanomalla “Siinä se vain istuu ja on hiljaa, mutta sen päässä vilistää vaikka mitä ajatuksia.” Paitsi että tämä saattaa hyvinkin selittää suuren osan siitä, miksi psykologimieheni pitää minua loputtoman kiehtovana (salaisen päärynäkakkureseptini lisäksi), tämä on oikein hyvä kuvaus siitä mikä minun mieleeni ensimmäiseksi tulee kun mainitaan mystinen “filosofinen metodi”. Akateemisessa keskustelussa filosofisella metodilla tarkoitetaan yleensä logiikan ohjaamaa analyyttista ajatusprosessia, jonka tavoitteena on selvitellä jotakin kysymystä, johon ei voida saada vastausta empiirisen tutkimuksen keinoin. Määritelmä kuulostaa hienolta, mutta kuten liian monta sivistyssanaa sisältävät lauseet yleensäkin, se on sisällöltään jotenkin höttöinen. Se kertoo aika vähän ajattelemisen käytännöstä. Ja ehkäpä siksi ne jotka uskaltautuvat kirjoittamaan filosofisesta metodista nykyisessä arvovaltaisen vakavuuden kulttuurissa, päätyvät kynäilemään lausahduksia joista kukaan muu ei pidä. Ja näin, vähitellen, filosofisesta metodista lopulta tulee salaperäinen otus joka jokaisen eksistentiaaliangstia potevan filosofian ystävän on lopulta itse löydettävä.

Toinen suosimani tutkimusmenetelmä, jonka harjoittamiseen todella tarvitaan kollega tai parikin, taas nojaa suurten teemukillisten ja pienten leivonnaisten varaan. Jo takakansitekstin perusteella on aivan selvää, että Alexander McCall Smithin luoma botswanalainen yksityisetsivä Mma Ramotswe on alansa huippua. Ihminen, joka ymmärtää kunnollisesti haudutetun teen merkityksen aivotoiminnan avittajana, ei voi olla työssään huono. Ideat singahtelevat ja säkenöivät Wayne’s Coffeen ilmassa kun filosofit kokoontuvat ja ovat saaneet päätökseen tapaamisrituaaleihin kuuluvan synkistelyn tutkimusrahoituksen olemattomuudesta Suomenmaassa. Hiljalleen, keskustelun hyvät ideat erottuvat umpikujista, ja loppupeleissä käteen jää usein parikin hyvää ajatusta muistiin kirjaamista varten. Parhaassa tapauksessa joku joka on niin pitkälle edennyt että osaa ajatella ja kirjoittaa samanaikaisesti -en siis minä- tekee muistiinpanoja.

Nykyään kun lait turvaavat enimmäkseen vapaan yhteiskunnan, ihmiset ovat kehittäneet ammattimaisuuden käsitteen paikkaamaan kasuistisen lainopin poistumisen jättämät lukemattomat pienet aukot. Jostain syystä ihmiset eivät tunne oloaan täysin turvalliseksi, jos jossakin arvovaltaisessa teoksessa -lakikirjan puutteessa Meidän Koti tuntuu kelpaavan - ei lue jotakin sen tapaista kuin "Se mikä soveltuu pistoaitaan, soveltuu myös lankkuaitaan..."Ihmisen joka haluaa tulla otetuksi vakavasti, on pukeuduttava lähes yhtä tiukkojen sääntöjen mukaan kuin taleban-naisten, vedettävä naamalleen neutraali ilme ja pyrittävä käytöksellään ilmentämään, että työnteko on vaativaa ja synkeää hommaa.

Filosofia taas näyttäytyy minulle synkkyyden vastakohtana. Ajatteleminen, jopa vakavien ja surullisten asioiden ajatteleminen, on pohjimmiltaan ajatuksen lentoa ja mielen leikkiä. Siksi tehokkuusyhteiskunnassa filosofia on kerettiläinen. Työn tehostaminen äärimmilleen ja työntekijän vapauksien jatkuva kaventaminen johtaakin ajattelun katoamiseen. Tilalle tulevat pseudoajatukset joista ei ole kuin huonoihin mainoslauseisiin. Niitä ehtii kehittelemään luovuusseminaareissa ja aivoriihissä samalla kun todella uutta luova ajattelu katoaa puutarhojen vihreään hiljaisuuteen. Ei tietenkään lopullisesti- hyvät ajatukset, toisin kuin hyvät ihmiset, eivät tappamalla kuole. Ne vain katoavat näkyvistä, odottamaan aikaa jolloin maa on todella vapaa.

Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa
eikä ilmaista iloa
Kalevala, 50.runo

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments