Säilöntäkauden epämietteitä

Loppukesä on täällä taas. Meidän määritelmämme mukaan loppukesä alkaa siinä vaiheessa kun maahan ei enää laiteta mitään, vaan yksi kasvi toisensa jälkeen alkaa tuottaa satoa.

Sille sadolle pitää sitten tehdä jotain. Käytämme tuoreita marjoja, hedelmiä ja vihanneksia ruuanlaitossa mahdollisimman paljon, mutta eihän se tietenkään mihinkään riitä. Ei auta kuin siivota kellari ja kaivaa kattilat, hillopurkit, pakasterasiat ja mehumaija esiin. Sitten talvella kyllä kiittää itseään kesäisestä vaivannäöstä.

Jokainen puutarhavuosi on erilainen. Viime vuonna söimme oman maan perunaa koko talven ja teimme kilokaupalla suolakurkkuja. Mutta omena- ja luumusadon söivät pihlajanmarjakoit, joten 26 omenapuustamme ei riittänyt hyviä omenoita muuhun kuin koko talven omenapiiraisiin. Tänä vuonna tilanne näyttää ihan erilaiselta. Omenoita, luumuja ja kriikunoita on tulossa valtavasti. Mutta perunasato on jäämässä heikoksi, eivätkä avomaankurkutkaan kovin hyvinvoivilta näytä. Jos ne eivät ala virota vähän äkkiä, kurkkusatomme on kaksi kappaletta.

Mutta lehtikaalia meillä on jokseenkin rajattomasti, ruusukaaliakin on tulossa reilusti, ja lehtikompostiin kasvamaan laitetut kurpitsat näyttävät oikeinkin lupaavilta. Kun ei perunaa tule, syödään sitten spagettikurpitsaa! Vain marjapensaat ovat tasaisen tuottoisia. Niistä riittää tänäkin vuonna oman tarpeen lisäksi sukulaisille, ystäville ja puutarhaeläimille. Linnut napsivat viimeiset punaherukat joskus marras-joulukuun tienoilla. Rastasverkot eivät näytä olevan täkäläisissä kaupoissa mitään menestysartikkeleita.

Se, mitä puutarha tuottaa, on yksi juttu. Mutta todellisen taiteenlajin säilönnästä tekee se, että myös kulutus on osattava arvioida oikein. On ärsyttävää, jos herkkuhillo loppuu keskitalvella vain koska sitä ei viitsinyt keittää toistakin erää. Vielä ikävämpää on siivota kellarista kiloittain ylivuotisia säilykkeitä siitä syystä että kulutus tuli arvioitua reilusti yläkanttiin. Siihen, miten paljon mitäkin taloudessa tarvitaan, ei löydä ohjeistusta mistään. Hiljalleen sen vain oppii, samalla kun oppii kasaamaan viikottaisia ruokalistoja sen mukaan, mitä (puoli-)ilmaista ruokaa on runsaasti varastossa. Puutarhurien ruokalistankin on vaihdeltava hiukan vuosittain. Vain terveellisyys ja maukkaus on pysyvää.

Siinä vaiheessa kun sopiva määrä kestosuosikkiherkkuja on saatu prosessoitua kellariin mutta pieni vilkaisu puutarhaan näyttää, että pensaat ja puut notkuvat yhä makean taakkansa alla, on tehtävissä kaksi asiaa. Ensinnäkin, voi kutsua kaupunkilaisia kylään. Yksi kaupunkilaisystävä ei vie mukanaan enempää kuin minkä pystyy tuoreena käyttämään, joten kaupunkilaisia on muistettava kutsua riittävästi. Kaikki, joihin on suinkin onnistunut pitämään yhteyttä vuoden aikana, on oikeastaan ainoa hyvä määrä. Toiseksi, voi silmät kiiluen ryhtyä kokkailemaan ylimäärästä kokeellisempia tuotoksia. Viime vuonna tein karviaismarjachutneytä, joka maistuu suunnilleen yhtä oudolta miltä kuulostaakin, mutta oli loppujen lopuksi ihan syötävää grillatun lihan ja paistien lisukkeena. Mikäpä inspiroisi paremmin kuin lievä epätoivo?

Säilöntäkautta kestää muutaman kuukauden. Sitten seuraavat puutarhan viimeiset syystyöt, ja sitten seuraa talvi. Lepoa ja työn tuloksista nauttimista. Aina siihen asti kunnes puutarhaan alkaa kaipaamaan taas ja tuontivihannesten mutustaminen aiheuttaa sen, että alkaa nähdä unia auringosta ja ensimmäisistä tuoreista retiiseistä.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments