Rakkaus, sellaisena kun sen tiedän

Rakkaus. Siitä on vaikea kirjoittaa ja vielä vaikeampaa puhua. Sitten sain selville, että joillekin ihmisille kuten tietylle nettiavaruuden Tepolle, puhuminen on helppoa. Rakkaudesta voi kirjoittaa kepeästi ja sarkastisesti, jos sen vain redusoi biologis-sosiologisiksi ilmiöksi. Ja niin minä löydän itseni yrittämässä pukea ajatuksiani rakkaudesta sanoiksi. Voi olla totta, että Tepolle nainen on parhaimmillaan vain viettien leikkikenttä, mutta minun on pakko sanoa, että on olemassa muitakin totuuksia.

Nykymaailmassa rakkaudesta on tullut hyödyke siinä missä kaikesta muustakin. Rakkaudella on selvä päämäärä. Rakastaja käyttäytyy kuin sijoittaja: tunteiden merkityksellisyys mitataan tuloksella. Tunteet tulee sijoittaa viisaasti, kohteeseen joka on mahdollisimman tasokas, mutta kuitenkin saavutettavissa. Loppupeleissä rakkautta voi mitata koulukunnasta riippuen eri tavalla: tuottiko sijoitus hyvinkäyttäytyviä, sieviä lapsia, avioliiton tai edes mielihyvää? Rakkaus voi menestyä, epäonnistua, loppua. Jos rakkauteen investoi enemmän tunteitaan kuin siitä saa kotiutettua, rakkaus on epäonnistunut. Rakastajalla on lukemattomia tarpeita jotka tulee tyydyttää, muuten hän ei ole onnellinen.

Minusta tämä moderni idea rakkaudesta pahoinpitelee rakkautta. Moderni, kyyninen rakkaus on tunnehöttöä, biologiaa tai laskelmointia, josta on kadonnut ydin. Rakkaudesta sellaisena kuin minä sen käsitän, on jäljellä vain nimi.Minulle rakkauden ydin –ehkä kaiken ydin- on toivo. Rakastan, siis toivon. Jo se, että tiedän rakastettuni olevan olemassa, antaa minulle kaiken toivon jota tarvitsen selviytyäkseni, voidakseni ajatella ja unelmoida, voidakseni kirjoittaa. Tarvitsen toivoa pysyäkseni omana itsenäni. Toivo on kilpeni maailmaa vastaan; maailmaa joka muuten niin mielellään repii niin unelmia kuin ihmisiäkin rikki ja nauraa niille. Joidenkin mielestä sellaista maailmaa vastaan pärjää vain sopeutumalla. Jos oman elämänpiirinsä ja omat ajatuksensa pitää lähellä, aivan tuossa oman navan ympärillä, voi ehkä säästyä. Mutta jos tahtoo pitää kiinni ajatuksesta, että parempi maailma on mahdollinen, on välttämätöntä ajatella toisin.

Amerikkalainen oikeusfilosofi Ronald Dworkin kirjoitti, että filosofit ovat oikeuden valtakunnan näkijöitä ja uneksijoita. Jotta voisi ihmetellä, nähdä maailman kuin ensimmäistä kertaa, tarvitaan välttämättä toivoa, ja kaiken toivon perusta on rakkaus. Rakkaus kertoo minulle, ettei toivo ole turhaa. Koska rakastan, uskon että uusi päivä koittaa vielä. Uskon silloinkin kun järkeni kertoo, että maailma on menossa pikajunalla päin helvettiä ja minä en mahda asialle mitään- parasta olisi antaa periksi ja yrittää nauttia kyydistä niin kauan kuin sitä kestää. Sellaiset sanat kuitenkin kuuluvat niille, joilla ei ole toivoa. Niiden, jotka rakastavat, osana on toivoa ja yrittää.Synkimmän masennuksen hetkellä rakkauteni on se kello, joka kertoo minulle että vaikka en vielä huomaa sitä, Maa pyörii yhä, varjot ovat jo pakenemassa ja jos pidän toivostani kiinni, en tee sitä turhaan. Ahneus ja typeryys voivat olla niskan päällä, ja lopulta ne ehkä voittavat minut. Jonakin päivänä kynä putoaa kädestäni eikä minulla enää ole voimia poimia sitä ylös. Mutta se päivä ei koita ennen kuin aivan lopussa. Ei minulle, koska rakastan ja se antaa minulle voimaa.

Jos vain muistan miten katsotaan, näen pimeyden taakse, uusiin maailmoihin joissa taivas on korkealla ja meret syviä ja sinisiä. Ja kun herään unesta, voin ottaa jotakin siitä mukaani. Voin ottaa raikkaat tuulet ja uneksia että sellaisia tuulia olisi taas kerran täällä valvemaailmassakin. Voin ottaa hopeisen auringonpaisteen ja valaista sillä polkuni. Rakkaus on kaunis kuin aamurusko pitkän keskitalven yön jälkeen, ja niin kauan kuin näen sellaisen kauneuden sieluni silmin, yö ei saa minusta otetta.

Käsitykseni rakkaudesta on tietysti idealistinen. Toisaalta, idealisti on määritelmällisestikin joku joka toivoo ja uneksii. Kyyninen ihminen taas elää ilman ymmärrystä historiasta ja ilman toivoa tulevasta- hänelle on olemassa vain nykyhetki joka määrittää hänen koko olemistaan. Sellaisen ihmisen rakkaus on modernia: odotettuja etuja, laskelmoitua mielihyvää, pinnallista kauneutta. Sellaisen rakkauden päätepisteestä löytyy yhteensopivat tuulipuvut, kivasti sisustettu asunto ja post coitum animal triste. Vuosien varrella toivo rakkaudesta muuttuu toivoksi siitä, että joku vielä flirttailisi pikkujouluissa. Sadut, joissa hyvyys oli kauneutta, unohtuvat ja tilalle tulevat tositarinat joissa rakkaus hiipuu kun maha kasvaa, hiukset harvenevat ja rypyt syventyvät. Kyynikon todellisuudessa kauneus asuu meikkipussissa, kunnes sitä ei löydy enää edes sieltä ja rakkauden on aika kuolla.

Myönnetään, en minäkään ole aivan sokea fyysiselle kauneudelle. Olen kadottanut itseni rakkaani kauniisiin vihreisiin silmiin aivan huomaamattani, samaan tapaan kuin korkeammat aivotoiminnot joskus katoavat jonnekin drinkkilasin pohjalle. Sellaista on lumous, mutta vaikka se joskus voi kuulua rakkauteen hetken ajan, se on silti vain pieni osa sitä. Rakkauden arvoinen kauneus on välttämättä hengen kauneutta, ei onnekkaasti yhdistyneiden geenien aikaansaamaa illuusiota. Materian kauneuden voi selittää, vangita kultaisiin leikkauksiin ja taiteilijan anatomian periaatteisiin. Hengen kauneus pakenee määritelmiä ja analyysia. Sen voi vain nähdä ja rakastaa.

Joidenkin niinkutsuttujen asiantuntijoiden mielestä romanttinen rakkaus jonka arvoa tässä puolustan, on pakostakin illuusio. Nykyaikaisen, muka kypsemmän rakkauden tulisi aina muistaa että rakastettu on pohjimmiltaan vain ihminen. Ei mitään ainutlaatuista, vaan vain ajatteleva eläin jonka pitää tehdä töitä viitenä päivänä viikossa ja josta sitä paitsi paljastuu lähemmässä tarkastelussa lukemattomia ärsyttäviä piirteitä. Uskoisin että tätä kutsutaan ”tosiasioiden mielessä pitämiseksi”. Jotkut jopa uskovat, ettei rakkaus voi olla todellista ellei se piehtaroi loputtomasti näissä valikoiduissa tosiseikoissa.

Minulle jää kuitenkin epäselväksi, miten näiden tietojen on tarkoitus muuttaa mitään. Rakkaani tavallisuuden hyväksymisen pitäisi kai johtaa ajattelemaan että hän on vain yksi monista mahdollisuuksista, persoonallinen muttei loppujen lopuksi mitenkään erikoinen. Lopulta päätyisin siihen että vain minun tunteeni ovat todellisia ja kiintymykseni kohde loppujen lopuksi epäolennainen. Maailma on taas turvallisesti oman navan ympärillä. Mutta rakkaani ei ole ”vain” mitään, ei ole koskaan ollut eikä koskaan tule olemaankaan, aivan riippumatta siitä miten vuodet häntä kohtelevat.

Se onkin jälleen toivon yksi puoli: tietää että on olemassa piilotettuja ihmeitä.On järkevää myöntää asioiden arkipäiväiset puolet, mutta olisi toivon hylkäämistä uskoa että siinä on kaikki. Ihmeet eivät asusta jossain tuolla ideoiden maailmassa vaan ne kätkeytyvät arkipäiväiseen. Jos on hyvin onnekas, voi hetkessä nähdä miten kauneus syntyy. Koska rakastan, elän joka hetken nousevan auringon valossa. Kaikista lahjoista joista rakastavaiset antavat toisilleen, en voisi kuvitella mitään sen ihmeellisempää kuin sen mitä rakkaani on minulle antanut: kyvyn nähdä maailman toivon harson läpi.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments