Mutta ihmisille annettiin kuoleman lahja

Tämän päivän aihe ei sitten taidakaan olla yllätys kenellekään.

Vielä muutama vuosi sitten minä kuuluin siihen kaikkia ärsyttävään kansanosaan, joka ei tiennyt muista krapuloista kuin moraalisesta krapulasta oikein mitään. Saatoin juhlia pikkutunneille ja herätä sitten uuteen päivään pirteänä, hiukan nälkäisenä ja mieli kirkkaana. Aina en ihan kaikkea muistanut edellisen illan tapahtumista, mutta fyysisesti oloni oli erinomainen.Mitä sitten tapahtui? Minä täytin kolmekymmentä, ja minusta tuli kuolevainen.

Nykyään vähän päälle kolmekymppinen on vielä suhteellisen nuori (paitsi jos kaksikymppisiltä kysytään, eikä nyt kysytä!). Mutta muutama sata vuotta sitten alkoi olla jo onnekas, jos oli onnistunut elämään niin pitkään. Kuolema on edelleen tosiasia, mutta elintason kohoaminen ja teknologian kehitys ovat jo nyt muuttaneet täysin käsityksemme siitä, mitä voimme elämältä odottaa. Takuita ei tietenkään ole- jos meteoriitti putoaa päähäni huomenna, en voi valittaa asiasta kuluttajavirastoon. Mutta minun on realistista luottaa siihen, että elämäni on mukavaa ja turvallista, horisontti on kaukana ja taivas korkealla.Vaan miten elämään pitäisi suhtautua?

Eliniän pidentyminen ei vielä riitä poistamaan kuolemaa ympäröivää rikasta filosofista pulmakenttää, ainoastaan siirtää sitä kauemmaksi arkipäivästä.Monien vakiintuneiden moraalikäsitysten perusta on laskettu aikoina, jolloin kuolema vanhuuteen tai hitaasti eteneviin rappeutumissairauksiin oli epätavallista. Mahdollisuuksiemme rajat ovat kasvaneet paljon nopeammin kuin resurssit suurten kysymysten pohtimiseen.

Nykyään ajatellaan yleisesti, että pitkä elämä on itseisarvo. Jokaisen on noudatettava terveellisiä elämäntapoja, jotta hän eläisi mahdollisimman pitkään. Toisaalta kukaan ei tunnu tietävän, miten edes nykyään keskuudessamme oleville vanhuksille pystyttäisiin takaamaan ihmisarvoinen elämä. Ongelman ydin on loppujen lopuksi yksinkertainen: ihminen voi joko kuolla suhteellisen hyvässä kunnossa tai hiipua hitaasti, ja jälkimmäisessä tapauksessa muiden on huolehdittava hänestä. Mutta kuulostaa ontolta ajatella, että näemme valtavasti vaivaa ja kieltäydymme epäterveellisistä houkutuksistamme vain viettääksemme elämämme viimeiset viisi-kymmenen vuotta vaipoissa kroonikko-osastolla.Tähän ongelmaan ei ole helppoa ratkaisua. Mutta eikö voitaisi aloittaa vaikka kuoleman moniarvoistamisesta? Voisihan ihmisten antaa itse vapaasti valita, haluavatko he elää mahdollisimman pitkään vai eivät, ja miten he haluavat kuolla (siinä tapauksessa että pääsevät itse asiaan vaikuttamaan).

Toisaalta olisi hyvä miettiä, millaista elämää ja terveyttä nykymaailmassa on kohtuullista tavoitella. Tuleeko kuolema koskaan ajallaan? Vai onko terveyskin osa Ikuisen Kasvun tarustoa –resurssi, jota ei koskaan voi olla liikaa? Jos ihmiselle ei kelpaa mikään muu kuin ikuinen elämä, hänen on syytä varautua suuremman luokan pettymykseen. Entä millä tavalla tyytymättömyys edistää hänen kykyään nauttia tästä hetkestä- siitä ainoasta palasta elämää, joka hänellä aivan varmasti on käytettävissään?

Ylipäätään, minusta näyttää siltä että kuolemaankin pitäisi suhtautua tietyllä hyväksynnällä ja rohkeudella hysteerisen pelon sijaan. Miten voimme todella välittää niistä lähimmäisistämme jotka ovat jo lähellä kuolemaa, jos emme uskalla itse katsoa kuolemaa ja nähdä omaa kuolevaisuuttamme toisessa ihmisessä? Onko elämän pidentäminen tavoitteena niin jalo, että siihen on oikeutettua pyrkiä keinolla millä hyvänsä? Vai meneekö jossakin joku raja, jonka saavutettuamme meidän on todettava, että on pienempi paha hyväksyä kuolevaisuutensa kuin pitää kiinni elämästä? Onko meillä sivilisaationa syytä omahyväisyyteen jos olemme teknisesti näppäriä, mutta loppupeleissä meitä ajaa eteenpäin alkukantainen kuoleman pelko?

Nämä kysymykset eivät ole ollenkaan teoreettisia: länsimaisen lääketieteen kehitys perustuu laajoille eläinkokeille ja toisaalta myös kliinisille kokeille (joista jälkimmäisiä on viime vuosina enenevässä määrin siirretty kehittyviin maihin joissa länsimainen tiukka lainsäädäntö ei vaikeuta lääkeyhtiöiden toimintaa). Julkisessa keskustelussa näihin asioihin liittyvä problematiikka yleensä kuitataan lääketieteen ammattilaisten asiantuntijalausunnoilla, joissa todetaan ettei mitään ongelmia ole. Jos niitä ei ole, niin miksi lääkekehityksen yksityiskohdista ei nähdä puolueettomien toimittajien tekemiä reportaaseja missään? Miksi yhteiskunta käy harvojen ja amatöörimäisten aktivistien kimppuun niin raivokkaasti? Eivätkö lääketieteen edustajat ole itse asiassa hiukan jäävejä arvioimaan oman leipäpuunsa eettisyyttä auktoriteetin arvovallalla?

Monet uskonnot teoretisoivat tuonpuoleisesta. Itse uskon, että jos ihmiselle olisi ollut olennaista tietää ihan varmasti, miten asian laita on, hyväntahtoisiksi itseään mainostavat jumalat olisivat varmaankin kertoneet asian niin selvästi että tieteentekijätkin uskoisivat. Mutta kun kuljen puutarhamme rauhalliseen nurkkaukseen, jossa kasvaa rehevä ruusupensas ja muistan, että istutimme sen taimen reilu vuosi sitten lemmikkimme haudalle, luonto kertoo minulle ainoastaan, että kuolema on luonnollista ja kuuluu tähän maailmaan. Oikeastaan minun ei tarvitse tietää kuolemasta yhtään tämän enempää voidakseni suhtautua siihen rauhallisin mielin.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments