Kunnon kansalainen nukkuu kristalliyönsä hyvin

Rikollisuus on pelottavaa. Jokainen on potentiaalinen uhri. Mutta onneksi meillä on turvanamme poliisi, joka aktiivisesti etsii uusia tehokkaita keinoja vakavien rikosten selvittämiseen ja ennaltaehkäisemiseen.

Mitä pelättävää on kunnon kansalaisella? Sellaisella kuin minä, jonka rikosrekisteri on puhdas kuin androidin pylly, ja joka ei ole useaan vuoteen edes kävellyt punaisia päin. Kai minäkin haluan vähentää vakavia rikoksia?Kyllä, järkevissä rajoissa. Mutta siinä vaiheessa kun syyttömyysolettama (siis se, minkä takia jokainen on vain rikoksesta epäilty tuomioon asti) muuttuu siihen muotoon, että jokainen kansalainen on potentiaalinen syyllinen, hälytyskellojen pitäisi soida. Nähdäänkö meillä kohta myös suuri tarve säätää taannehtivia lakeja?

Minusta nyt olisi hyvä hetki alkaa olla oikeasti huolissaan, etenkin kun poliisi ilmoittaa tarvitsevansa sormenjälkirekisteriä paitsi vakavien rikosten selvittämiseen, myös niiden ehkäisemiseen.Mitä tämä tarkalleen ottaen pitää sisällään? Kysymys poliisin valtuuksista ja luottamuksesta poliisiin liittyy läheisesti erääseen suurempaan ja tärkeämpään kysymykseen: kuinka paljon luotamme valtion vakauteen? Ja kuinka paljon meidän on perusteltua luottaa siihen? Natsi-esimerkit ovat todella kuluneita, mutta tähän yhteyteen ne sopivat. Natsien tuhoamisjärjestelmän tehokkuushan perustui siihen, että vihan aatteeseen yhdistettiin teollisen yhteiskunnan tehokkuus. Me kaikki tiedämme tulokset, ja tämä tapahtui sentään aikana ennen tietokoneita, kännyköitä ja luottokortteja (kaikki erinomaisia arkea helpottavia keksintöjä, joille Hitler olisi kuitenkin taatusti keksinyt ikävää käyttöä).

Voidaan toki sanoa, että natsit astuivat valtaan kriisiytyneessä yhteiskunnassa, eivät normaaliolosuhteissa. Mutta kuinka paljon tarvitaan yhteiskunnan kriisiytymiseen? Riittäisikö kriisiytymiskehityksen alkuunpanemiseen esimerkiksi työelämän epävarmuus ja kiristyminen, talouskriisi ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntyminen yhdistettynä arvotyhjiöön joka ilmenee mm. laskevana äänestysaktiivisuutena ja todellisen vallan pakona poliittiselta eliitiltä taloudellisille toimijoille? Kunhan mietin.

Toisekseen, ”vakava rikos” on termi, jonka merkitys on vaihdellut suuresti historian saatossa, eikä meillä ole minusta perusteltua syytä olettaa, etteikö näin olisi tulevaisuudessakin. Aviorikos, jota nykyisistä lakikirjoista ei löydy ollenkaan, on joskus ollut vakava rikos. Jumalankieltäminen oli pitkään Euroopassakin hyvä tapa päästä hengestään. Nykyäänkin maailmassa on maita, joissa sananvapaus tarkoittaa vapautta ilmaista valtion mielestä oikeita mielipiteitä ja toisenlaisten ajatusten julkituominen on vakava rikos.

Historiankirjoja ei tarvitse kuluttaa puhki oppiakseen, että yhteiskunnallinen kehitys voi kulkea myös taaksepäin. Jos joku haluaa uskoa, että Suomi on tässä suhteessa aivan poikkeuksellinen maa jossa sellaista ei voi koskaan tapahtua, minusta olisi mukava nähdä muutama tätä uskomusta tukeva todiste.

Palataan lähemmäksi omaa aikaamme, ja omaan poliisiimme. Viime aikojen täydellisin esimerkki siitä miten tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla on varmaankin laki lapsipornon ennakkosensuurista. Aina valpas poliisimme onnistui tähän lakiin vedoten kieltämään pääsyn Suomessa sijaitsevalle palvelimelle, huolimatta siitä että tämä oli ko. laissa kielletty. Lisäksi blokattu sivu kuului internetin sensuuria arvostelevalle aktivistille, eikä sieltä löytynyt hitustakaan lapsipornoa vaan ainoastaan linkkejä poliisin sulkulistalla oleville sivuille (joilta käyttäjä siis ei olisi löytänyt edelleenkään mitään muuta kuin poliisin ilmoituksen siitä että sivu on blokattu). Listalla olevista sivuista kaikki eivät edes olleet lapsipornoa, ja koska lista on salainen, esimerkiksi ulkomaisen lainkuuliaisen nettikaupan pitäjä ei välttämättä saa itse mitään tietoa siitä, etteivät suomalaiset pääse hänen kauppaansa. Myyntiluvuissa se tietysti voi näkyä.
Kun toimittajat alkoivat penkoa asiaa, poliisin edustajat totesivat, lain tarkoitus ei ole estää lapsipornon levitystä. Poliisihan ei edes ilmoita löydetyistä rikollisista sivuista ko. maan viranomaisille, vaan ainoastaan estää satunnaisen nettisurffarin pääsyn mielestään arveluttavaan aineistoon, kuten Thaimaan prinsessan kotisivuille. Sensuuritoiminnan tarkoitus ei siis ollutkaan rikollisuuden torjunta, vaan satunnaisten netinkäyttäjien kontrolli. Antaisitko näin luovalle ja omatoimiselle viranomaiselle oikeuden kontrolloida sinua entistä tehokkaammin?

Demokraattisen valtion perusajatuksena on, että kansalaiset pystyvät kontrolloimaan valtion vallankäyttöä. Miten se toteutuu, jos poliisi ei näe mitään moraalista ongelmaa salaisissa listoissa? Onko vielä muitakin asioita, joissa moraalisia ongelmia ei nähdä? Nähtävästi on.Pelko lisääntyy, mutta onko paras suojamme kontrollin lisääminen? Koska olemme riittävän turvassa? Minä uskon, että rohkeus ja järkevyys on sekä yksittäisen ihmisen että valtion paras puolustus. Pelon ilmapiirissä voi olla olemassa, mutta siinä ei voi todella elää.Demokraattisessa valtiossa ylin valta kuuluu kansalle. Jokainen meistä kantaa siis päässään pikkuruista kultahippua kuninkaan kruunusta. Miten näistä alkuoletuksista päästään siihen, että jokainen vapaa kansalainen on potentiaalinen rikollinen, jota viranomaisten tulee tarkkailla? Kuka pelkää ja mitä?

posted under |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments