Ikeasta Mega-Cityyn, Mega-Citystä Intiaan, Intiasta kapitalismin loppuun

Kävimme eilen Ikeassa. Kiertelimme huonekalunäyttelyssä ja löysimme täydellisen lipaston, johon minun on sitten hyvä kasata kaikki kankaani. Jostain syystä, siinä vaiheessa kun seisoo osastolla mittailemassa esinettä, mielestä haihtuu täysin se seikka, että Ikean huonekalut pitää kasata. Ja minä olen meillä se, joka ne kasaa. Jippii.

Aikaisemmin, silloin kun huonekalut olivat vielä kalliita, ne myös tulivat kokonaisina. Nykyään huonekalun ostaminen tarkoittaa useimmiten sitä, että saat kaupasta mukaasi litteän paketin jossa on kasa levyjä ja pussillinen ruuveja ja puutappeja. Valmis huonekalu eksistoi tuossa vaiheessa vielä tukevasti ideoiden maailmassa, ja voipi olla että se sinne myös jää. Yritysten kansainvälisyys kun näkyy siinä että ohjeet ovat mahdollisimman sataprosenttisesti kuvallisia, mikä johtaa yleensä siihen että ne ovat tasa-arvoisen käsittämättömiä kaikille.

Replikaattoriteknologia on jo testivaiheessa. Tosin parin yksinkertaisen mikroskooppisen konstruktin rakenteesta on vielä pitkä matka kirjahyllyihin, puhumattakaan kolmen ruokalajin illallisista. Ja jos (ehkä jopa kun) replikaattorit kehittyvät nykyisestä, sillä on kauaskantoisia vaikutuksia. Filosofin ei ehkä enää tarvitse osata tulkita oikein kasausohjeita, jotka ovat todennäköisesti inspiroineet elokuvan Ensimmäinen Yhteys tekijöitä kun nämä ovat pohtineet, millaiset koneenkasausohjeet alienit voisivat ihmiskunnalle lähettää. Mutta miten käy taloudelliseen vaihdantaan perustuvalle yhteiskunnalle, jos tavarat saa seinästä nappia painamalla? Vaihdetaanko silloin lisenssejä joilla saa kotireplikaattoristaan ulos Vuittonin laukkuja ja kolmen Michelin-tähden ravintolan ruokaa? Toisaalta, emme enää tarvitse hikipajoja tuottamaan halpoja tavaroita. Työvoima siirtyy joko immateriaaliseen tuotantoon tai ikävämpänä vaihtoehtona työttömyys paisuu ennen näkemättömiin mittoihin ja postkapitalistiset suurkaupunkimme alkavat saada piirteitä Judge Dredd-sarjakuvien Mega-Cityistä.

Mikäli Immanuel Wallersteinia on uskominen, kapitalismi on tosin lähestymässä loppuaan ilman replikaattoreitakin. Vaurauden kerääntyminen on jo nykyään vain löyhästi sidottu tuotantoon. Spekulaatiot ja markkinoiden yleinen huolestuneisuus muodostavat ihan oman universuminsa, jossa konkreettinen tuotanto on alataso. Pyrkiessään pitämään kustannukset alhaalla suuryritykset siirtävät tuotantoaan halvemman tuotannon maihin aina kun työntekijät alkavat vaatia oikeuksia ja palkkoja. Mutta maapallolla on vain rajallinen määrä maita. Tuotannon karatessa muualle työntekijät ovat toki valmiita tinkimään oikeuksistaan, mutta luultavasti vain tiettyyn rajaan asti. Suomalaiset ovat tuskin valmiita palaamaan 1800-luvun työehtoihin kahdentoista tunnin työpäivineen kuutena päivänä viikossa.

Toisaalta halpaa tavaraa voi tuottaa Ikean tapaan siirtämällä osan tuotantoon tarvittavasta työstä kuluttajan niskoille. Minä en vaadi palkkaa siitä että ähellän tuntikaupalla lipaston kimpussa. Ruuvauskapasiteettini ylläpito ei ole Ikean päänsärky ollenkaan, koska en ole työntekijä vaan asiakas. Sama toki pätee ruokakaupassakin: me jotka jaksamme tehdä ruokamme alusta asti halvoista perusraaka-aineista maksamme ruuastamme vähemmän kuin einesten puputtajat. Filosofin uusintamiseen tarvittava setelipino pienenee. Mutta olemattomaksi sitä ei saa.

Siksi replikaattoritkaan eivät loppujen lopuksi ratkaise perimmäistä toimeentulo-ongelmaa. Köyhyys ei ole teknologiakysymys vaan talousjärjestelmäkysymys. Miten toisaalta kannustaa kansalaisia työntekoon, toisaalta huolehtia siitä ettei varallisuuden epätasainen jakautuminen kärjisty yhteiskunnalle vahingolliseksi köyhyysongelmaksi?

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments