Työleirillä paratiisissa

Kun muutimme Virkkalaan, naapurimme opasti meidät pian kylän tavoille. ”Täällä päin”, hän ohjeisti meitä, ”Jos havaitsette omenavarkaan, teidän pitää mennä nopeasti hakemaan muovikasseja joissa hän voi kuljettaa saaliinsa.” Toistaiseksi varkaita ei ole näkynyt.Mutta jos näkyisi niin kyllä, juuri niin me tekisimme.

Virkkalalainen käsitys kotipuutarhasta on ehdottoman, vastustamattoman tärähtänyt. On pieni ihme, ettei kylää ole Unescon maailmanperintölistalla. Taj Mahalit ja sensellaiset ovat tietysti vaikuttavan näköisiä, mutta onnellisuus asuu täällä. Meidän pihamme, jolla kasvaa lähes kolmekymmentä omenapuuta ja yli viisikymmentä luumu-ja kriikunapuuta on ihan oikeaoppinen, mutta ei mitenkään tavaton. Lähimmällä naapurillamme on neljäkymmentä omenapuuta ja heidän tonttinsa on pienempi. Luonnollisesti, kaikki puut ovat hyvin hoidettuja ja huolellisesti leikattuja. Oikeaa omenapuiden leikkaamisajankohtaa ei sitten voikaan katsoa yhdestäkään puutarhakirjasta, koska puuhassa menevät kuukauden illat. Jos on ahkera niin kuin me.Näihin aikoihin alkaa olla jo kiire tyhjentää viimevuotisia varastoja ja alkaa valmistautua edessä olevaan säilöntäkauteen. Silloin keittiömme muuttuu varsinaiseksi joulupukin pajaksi, jossa mehustetaan, säilötään, pakastetaan, hillotaan ja valmistetaan liköörejä. Varastosta haetaan suuria pahvilaatikoita joihin kerätään omenia mehuasemalle vietäväksi. Ystävät ja omaiset kutsutaan kyläilemään, maistelemaan uutta satoa ja keräämään viemiset. Niin täällä on kai tehty aina.

Siihen aikaan kun puutarhamme perustettiin, 1920-1930 lukujen taitteessa, kotipuutarhan tarkoitus oli ruokkia perhe ja kaupunkilaisserkut kaupan päälle. Omalaatuisen omenapuuinnostuksen alkuperän jäljittäminen on ollut hiukan vaikeampaa. Jotkut sanovat että kaavassa määrättiin talolliset istuttamaan tonteilleen runsaasti omenapuita, mutta toisen tarinan mukaan omena- ja kriikunavillitys olisi saanut alkunsa naapurien kilpavarustelusta. Itse kallistun jälkimmäisen teorian suuntaan- en voi kuvitella että Virkkala olisi todella syntynyt yhdenkään kaavoitusviranomaisen mielenmaisemasta.Jotkut arvelevat, että sukupolvien vaihtuessa meno alkaisi normalisoitua. Meiltäkin on enemmän ja vähemmän hienovaraisesti kyselty, olemmeko suunnitelleet kaatavamme osan puistamme jotta saisimme pihastamme nykyaikaisemman ja helppohoitoisemman.

Ehei. Päinvastoin, puutarhaamme on koittamassa uusi kukoistuksen aika. Olemme istuttaneet tähän mennessä viisi uutta hedelmäpuuta ja lisää on tulossa. Luulenkin, että paikallisten puutarhojen tuoksuvassa ilmassa ja täydellisten omenapuiden pehmeissä silueteissa on jotakin, joka saa niiden alle eksyvän tajuamaan että näin sen pitää ollakin.Eikä paratiisien kuulukaan olla helppohoitoisia tai trendikkäitä. Minä haluan sieltä täältä sammaleisen nurmikon jonka seasta pilkistelee pikkuisia kukkia. Haluan sinne tänne korkeampaa ruohoa jossa heinäperhoset tanssivat. Haluan rehottavia pensaikkoja joissa voi hyvällä onnella nähdä mäyriä, vanhoja ruusupensaita joiden kukat tuoksuvat ihanasti ja pioneja joka puolelle. Ennen kaikkea, olen kahdessa vuodessa vakuuttunut siitä että joka ainoa hedelmäpuumme on ainutlaatuinen ja tarpeellinen. Sitten kun niistä aika jättää, on tilalla oltava jo nuoria puita, joiden oksia on jo alettu taivuttamaan huolellisesti kohti täydellistä muotoa.

Ensi kertaa kyläilemään tulevat yleensä pitävät puutarhaamme joko paratiisina tai työleirinä. Luulen, että molemmissa näkemyksissä on hiven totuutta mukana. Työleiri paratiisissa taitaa sittenkin olla paras kuvaus tästä kauniista, mahdottomasta paikasta joka oli rakkautta ensi silmäyksellä.

posted under |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments