Tuska-viikonloppu

Jokainen tietää, mitä kipu on. Mutta kun sitä pitäisi arvioida tai yrittää määritellä, huomataan nopeasti että lääkärikirjojen ympäripyöreyksistä ei ole paljon apua. Tiede voi havainnoida kipua, mutta toistaiseksi näyttää siltä ettei tiede pysty ymmärtämään kipua. Kivun kokemus on sataprosenttisen subjektiivinen.

Kipua yritetään ymmärtää pyytämällä potilaita kuvailemaan kokemaansa kipua kipumittarin asteikolla. Potilasta pyydetään antamaan kivulle arvo 1-10. Ykkönen tarkoittaa pienenpientä kipua, kymppi taas sietämätöntä kipua. Ongelmana on, että se mikä on yhdelle pientä on toiselle kaikkea muuta. On mahdotonta löytää sellaista kiputuntemusta, josta kaikki olisivat samaa mieltä. Toisaalta ongelma on, että jokaisella meistä on erilainen kipuhistoria, jonka valossa tarkastelemme kivun käsitettä. Näistä kokemuksista muodostuu ajan myötä mieleen se asteikko, johon suhteutamme omia kärsimyksiämme ja toisaalta, jonka kautta yritämme olla empaattisia. Kumpi on pahempi, sijoiltaan mennyt raaja vai hammassärky? Sattuuko enemmän kun lyö vasaralla sormeen vai kun leikkaa vahingossa siihen haavan? Minulla ei koskaan ole ollut hammassärkyä, mutta sijoiltaan mennyt olkapää ei ollut kovin hirveä, paitsi siinä vaiheessa kun sitä yritettiin laittaa takaisin. Ja se taas kesti vain hetken. Minä siis valitsisin sijoiltaanmenon, mutta kun kysyin ystävältäni, hän valitsi yhtä epäröimättä hammassäryn.

Puhe kipukynnyksestä onkin hämäävää: hyttysenpistosta valittavalla voi olla joko matala kipukynnys tai sitten hyttynen on pistänyt erityisen ikävään paikkaan. Hän voi olla allerginen hyttysenpistoille, tai ehkä hänestä nimenomaan hyttysenpiston tyyppinen salakavalasti iskevä kutiseva pikku kipu on todella inhottavaa –rehellinen lävistyksen ottaminen sen sijaan olisi hänelle pikkujuttu josta vain pissikset hermoilevat. Niin, miltä se hyttysenpisto tuntuikaan? Ei ihme, että lääkäreillä on todellisia vaikeuksia löytää tehokkaat hoitokeinot jokaisen kipuihin.

Omaan sairashistoriaani mahtuu olkapään sijoiltamenon lisäksi murtunut polvi, paha kaatuminen pyörällä, hyttysen pistosta alkunsa saanut verenmyrkytys ja tietysti se päänsärky joka ansaitsi minulle sairaalareissun aivokalvontulehduslähetteellä (tarkemmassa tutkimuksessa diagnoosi onnekseni vaihtui). Luulen että murtuneen polven tutkiminen vähemmän helläkätisen lääkärin toimesta ja päänsärky helvetistä pääsevät henkilökohtaisella kipuasteikollani seiskaan. Kahdeksikko ja yhdeksikkö on varattu vielä mahdollisille tuleville kivuille kuten pahaan onnettomuuteen joutumiselle ja syöpään sairastumiselle. Siitä olen kuitenkin varma, että ainoastaan särkynyt sydän yltää täyteen kymppiin. Siis sellainen kipu, joka ei monen mielestä ole oikeaa kipua ollenkaan (ja jotka siksi elävät aivan erilaisessa maailmassa kuin minä.) Luulen että voisin viihtyä keskiaikaisessa kidutuskammiossa kohtalaisen hyvin, jos tietäisin että vaihtoehtona olisi ollut särkynyt sydän. Voin olla outo, mutta tämä on kuitenkin se mittari, minkä elämä on minulle antanut. Sinun mittarisi on erilainen, ja me molemmat löytäisimme varmaankin vastaanväittämistä kenen hyvänsä vastaantulijan asteikosta.

Jos siis kuvittelisimme että jossain on se oikea, vastaansanomaton mittari.Kun olin lapsi, verta vuotava polvi itketti, koska silloin en ollut vielä ehtinyt tuntea mitään pahempaa. Asteikkoni oli niin pieni. Koska muistan sen, voin tänäänkin ymmärtää lasta jolle asfaltti-ihottuma on ison parun aihe. Mutta miten voisin todella ymmärtää ihmistä, joka on menettänyt puolisonsa ja kätensä ja pitää jälkimmäistä kivuliaampana kokemuksena? Entä miten voin arvioida eläinten kokemaa kipua?

Usein ajatellaan, että vähemmän tietoisuutta tarkoittaa myös vähemmän tuntoisuutta. 1970-1980 lukujen taitteessa oli Suomessakin vielä lääkäreitä joiden mielestä lapset eivät tästä syystä tunteneet kipua yhtä paljon kuin aikuiset. Valitettavasti minäkin jouduin parin sellaisen kynsiin, kun en tosiaan ollut kovin hyvä itseni ehjänä pitämisessä. Ja kyllä muuten sattui.
Miltä sitten tuntuu eläimestä jolla ei ole inhimillistä ajan tajua ja joka ei voi ymmärtää, että kipu on hetkellistä? Miltä tuntuu, jos mieli ja kokemusmaailma ovat yksinkertaisempia ja kipu on kokonaisvaltainen elämys? Miltä tuntuu olla saaliseläin, jolle ei ole vahingoittumista ilman kuolemanpelkoa?

Voimme yrittää kuvitella, mutta kuten Thomas Nagel kirjoitti kuuluisassa artikkelissaan What Is It Like To Be a Bat?, varmasti emme voi tietää. On edettävä empatian, mielikuvituksen ja varovaisuusperiaatteen avulla. On yritettävä ymmärtää ja kunnioitettava toisen kokemusta kivusta. Jostain syystä tiede tuntuu usein etenevän täsmälleen päin vastoin: ajatellaan, että jos emme voi varmasti todistaa kivun olemassaoloa, sitä ei varmaankaan ole eikä sitä siis tarvitse huomioida. Asenteet ovat toki onneksi muuttumassa, mutta muutos vaatii aikaa. On onni ettei meidän tarvitse ymmärtää kipua kovin syvällisesti pystyäksemme vähentämään sitä.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments