Ainakin Joulu, Pesäpäivät, Pesäpäivät, Sol Invictus, Yule, Newtonmas, Kwanzaa ja talven pidempi loma koulusta ovat pian ovella

Koska alkaa joulun odotus? Ensimmäisestä adventista? Siitä kun ensimmäinen joulun markkinointitempaus lävähtää silmille? Vaiko kenties siitä että keskusteluun nousevat koulujen juhlat ja se tosiasia että merkittävä vähemmistö suomalaisista on muita kuin tunnustavia kristittyjä. Vuosi vuodelta, vähemmistön kasvaessa yhä useampi suomalainen tohtii sanoa ääneen, että hän ja hänen perheensä eivät vietä eivätkä haluakaan viettää joulua, suurinpiirtein samoista syistä kuin useimmat kristityt eivät halua katkaista arkeaan eid-ilonpidolla.

Koulujen uskonnonvapautta pohdittiin jo silloin kun kävin koulua. Silloin linjaus oli, että uskonnonopetukseen kuulumattomille oppilaille oli järjestettävä "vaihtoehtoista ohjelmaa". Kukaan ei kuitenkaan nähnyt ongelmana sitä että se ohjelma oli lähtökohtaisesti tehtävien tekemistä koululla. Se oli itsestäänselvyys. Ankeaahan se ateistien ja vääräuskoisten elämä muutenkin on- asenne voi mainiosti eikä sitä kyseenalaistanut tietääkseni kukaan muu kuin lukioni legendaarinen filosofianopettaja jolta opin filosofian alkeiden lisäksi filosofille soveliasta elämänasennetta. Tämän syksyn keskustelusta päätellen änkyrät ovat vihdoin jäämässä tappiolle Suomen lakia vastaan. Lain kirjaimen ohella sen tasa-arvon hengelläkin on alkanut olla väliä ja ymmärretään että vaikka matikan tehtävien tekeminen koululla on vaihtoehto retkelle jolla vietetään juhlaa, se ei ole tasa-arvoinen vaihtoehto. Niin tänä päivänä kuin nuoruudessani vuonna miekka ja magia tämä logiikka avautuu vaikeasti vain kristillistaustaisille ihmisille joille kristillisyys tarkoittaa jotain aivan muuta kuin lähimmäisenrakkautta, syrjittyjen puolella olemista ynnä muuta vastaavaa mistä joku Jeesus joskus jotakin jeesusteli, ellen nyt väärin muista. 

Kristinuskon menettäessä ehdotonta valta-asemaansa, katsomusten tasa-arvo onkin tärkeämpää kuin koskaan. Jos mielimme pitää kunniassa sekä länsimaisia arvoja että omaa perustuslakiamme, emme oikein voi antaa yhdelle uskonnolle epävirallisesti ja hissukseen sellaista valtaa ja sellaisia erioikeuksia joita emme ole valmiita antamaan muillekin. Ranskan tiukka laicité-periaate jossa yksilöiden odotetaan toisinaan esiintyvän muun kuin todellisen katsomuksensa edustajina, on tämän keskustelun toinen ääripää. Keskiväli on toimia kuten valtakunnan laissa jo lukeekin: ketään ei saa asettaa muita epäedullisempaan asemaan tai kohdella muita huonompana hänen uskontonsa perusteella. Erityisen tärkeää tämä on lasten ja nuorten kohdalla, sillä heillä ei ole ollut todellista mahdollisuutta valita uskontoaan itse. Luterilaiseen kirkkoon vauvana liitetyltä lapselta ei edes kysytä, haluaako hän osallistua uskonnon vai elämänkatsomustiedon opetukseen. Asia, samoin kuin uskonnollisen yhdyskunnan juridinen jäsenyys on päätetty hänen puolestaan ja sillä selvä. Sen mukaan eletään.Vaikka lapsi itsekin kokisi voimakkaasti tunnustavansa sitä uskontoa johon hänet on kasvatettu, tätä kokemusta ei voi pitää kovin painavana siitä syystä ettei lapsi alisteisen ja läheisistään riippuvaisen asemansa sekä elämänkokemuksen puutteen takia ole millään voinut päättää uskonnostaan vapaasti. Lapseen kohdistuessaan syrjintä uskonnon perusteella on siten arkista epäasiallisuutta paljon suurempi vääryys. Aikuisella on vapaus ja vastuu tunnustaa sitä maailmankatsomusta jonka hän kokee eniten omakseen, tietoisena siitä että normaalin hyvän elämän viettämiseen on muitakin reseptejä, mutta lapsella ei vastaavaa vapautta ja vastuuta ole eikä voikaan olla joten hänen syrjimisensä on käytännössä julmaa ja järjetöntä rankaisemista ominaisuudesta johon lapsi ei ole voinut vaikuttaa. Miten aikuiset ihmiset voivat alentua julmuuteen ja järjettömyyteen, hyväksyä ja puolustaa sitä? Miten joku voi tehdä niin sellaisen uskonnon toteuttamisen nimissä jonka hän uskoo edustavan suurinta hyvyyttä?

On hienoa että olemme päässeet keskustelussa näin pitkälle. Asia on selvästi joillekin vastuullisessa asemassa oleville ihmisille epäselvä, joten keskustelu ei ole ohi. Tähän pääsemiseen on kuitenkin kulunut kymmeniä vuosia siitä kun syrjintä uskonnon perusteella on kielletty laissa. Jatketaan samaa rataa, niin ehkäpä jos saan elää vanhaksi, tulen näkemään sen päivän jolloin julkinen valta on Suomessa aidosti uskontoneutraalia eikä ajatella että yhteiskunnassa on aina väistämättä yksi valtauskonto josta väistämättä seuraa se että muiden katsomusten edustajia aktiivisesti syrjitään ja alistetaan.


Minä parempi, sinä huonompi- vauvakatokeskustelu on suoraan lastentarhasta

Valinta yrittää saada tai olla yrittämättä saada lapsia ei ole oikeastaan moraalinen valinta ollenkaan. Niinpä tämän rasittavan ”minä hyvä, sinä huono”-kisan, jota etenkin (jotenkin katkeroituneet?) vanhemmat harrastavat, voisi lopettaa, mieluiten eilen. Isänpäivänä Pekka Juntti pitää kuitenkin tyylilajia hengissä Ylellä. Edellinen saman linjan kirjoittelija valtakunnan suurmediassa taisi olla Heli Vaaranen joka kertoi nätisti ja herttaisesti, miten lisääntymispäätös on oma valinta, mutta lapsia hankkineet ovat muuten vaan vähän parempia, kypsempiä ja ylipäätään ihanampia kuin lapsivapauden valitsevat kanssakulkijat. Sen sijaan että sanoisin molemmille täsmälleen, mitä heidän kypsyydestään ajattelen, vedän kiltisti henkeä ja etsin rautalankani ja ratakiskoni. Aikuiset ihmiset kyllä kestävät typerääkin valintojensa kommentointia, mutta tässä keskustelussa olisi korkea aika ajatella edes lapsia. Moni toivotuimmistakin lapsista nimittäin kärsii vanhempiensa kypsymättömyydestä ja itsekkyydestä. Siksi lisääntymisen hehkuttaminen tai sen maalaaminen velvollisuudeksi tai kunnollisen ihmisen mitaksi ei ole ainoastaan typerää vaan se on myös vastuutonta. Jos kukaan aihetta pyörittelevä erehtyy lisääntymään mielipideilmaston takia, tuloksena ei ole todennäköisesti onnellinen ydinperhe jossa kaikilla on hyvä olla, vaan kärsimystä vähintään kolmelle ihmiselle. Verotuloja kärkkyvä yhteiskuntakin saa pitää varansa, että selviää niistä välillisistä kustannuksista joita alkaa kertyä kun ihmisiä menee rikki. Edelleen, tulevia omaishoitajia kaipaavat voivat yllättyä ikävästi huomatessaan etteivät kaikki halua hyysätä pitkäaikaisia pahoinpitelijöitään.

Lapsia hankitaan, koska heitä halutaan itsekkäästi ja geenien orjina hankkia. Lapsia ei hankita, koska heitä ei haluta itsekkäästi ja geenien orjina hankkia. Toisinaan -itse asiassa aika usein- kaiken ratkaisee sattuma. Vahinkoraskauksia ja tahatonta lapsettomuutta sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa. Maailma on paikka jossa jotkut täydellisen soveltuvat ihmiset eivät pääse kasvattamaan lapsia vaikka kovasti haluaisivat, ja toisaalta tämä on paikka jossa lisääntymään on mennyt moni sellainen jonka olisi totisesti kannattanut jättää se touhu suosiolla välistä. Se joka ei tätä tiedosta, elää hyvin ahtaassa kuplassa jossa kaikkien koulutettujen ja fiksujen kaverienkin arki on myös suljettujen ovien takana täsmälleen sitä miltä näyttääkin. Jotta asia olisi vielä monimutkaisempi, lisääntymättä eivät jätä vain ne epäkelvot yksilöt jotka tajuavat kypsymättömyytensä ja huonoutensa, vaan myös kaikin puolin kunnolliset ihmiset joita koko touhu ei vain kiinnosta. Todella karmeita tapauksia ovat -minun mielestäni- ne yksilöt jotka omasta erinomaisuudestaan syvästi vakuuttuneina haluavat levittää geenejään mahdollisimman laajalle kepulikonstein. 

Todellista hullun hommaa, suorastaan vaarallisen typerää, on yrittää syyllistämällä ja sättimällä saada lastenteosta (tai kasvisten syömisestä, tai yhtään mistään) kiinnostumaan ihmiset joiden juttu kyseinen puuha ei ole. Täytyy sanoa, että lasten takia toivon hartaasti että tilanne olisi toisin päin -että lasten hankkimista suunnittelevat grillattaisiin yhtä huolella kuin keskiverto vapaaehtoisesti lapseton tulee elämänsä aikana valinnastaan grillatuksi. Ehkäpä siten välttyisimme edes osalta siitä suunnattomasta kärsimyksestä jolle monet hyvät ja kunnolliset ihmiset lapsensa altistavat aivan huomaamattaan. Ihmiset jotka tekevät lapsen saadakseen itselleen vanhuudenturvaa, jonkun saavuttamaan ne asiat jotka itseltä jäivät saavuttamatta, maailmalle pelastajia (eikö meidän pikemminkin pitäisi yrittää pelastaa maailma lapsille?), elämälleen merkityksen ja sisällön tai, mikä kammottavinta, jonkun joka rakastaa ehdoitta koska ei voi valita tunteitaan, ansaitsevat gloorian sijasta sellaisen moraalisaarnan että korvat punoittavat koko viikon. Ojennetuksi tuleminen olisi heille paljon parempi kuin tulla muistetuksi siten kuin heidän lapsensa heidät tulevat muistamaan. Pikkulapset jotka rakastavat ehdoitta nimittäin kasvavat aikuisiksi ja kehittävät arvostelukyvyn -ja monen vanhuksen märinä yksinäisyydestä johtuu siitä että aikuistuneet lapset ovat käyttäneet sitä arvostelukykyään ja pitävät itsestään huolta kun vihdoin siihen pystyvät.

Eksistentiaalisessa mittakaavassa fakta on, että me kaikki unohdumme suhteellisen pian sitten kun aika meistä jättää. Voimme tietysti tavoitella kuolemattomuutta ja ikuista muistoa, mutta siinä onnistuminen on lopulta onnenkantamoisesta kiinni. Jokainen tietää Tutankhamonin, suhteellisen vähämerkityksisen mutta hyvin säilyneen faaraon, mutta Gorm Vanhan muistaa jo paljon harvempi. Kainuun kuningas Kaukomieli ja kuningas Arthur ovat niin myyttisiä ettei olemassaolosta nimen takana ole varmuutta. Sankarit jotka saapuivat ensimmäisinä Afrikasta Eurooppaan, Tahitilta Havaijille, jääkauden jälkeen Suomen niemelle, ovat unohtuneet jo ennen ajan alkua, vaikka he jos ketkä ansaitsisivat tulla muistetuksi. Niin ovat unohtuneet myös vasarakirveen ja kampakeramiikan keksijät, luolien ja kallioiden maalaajat, vanhimpien myyttien ensimmäiset kertojat. Ehkä heidän sukunsakin ovat tässä välissä sammuneet. Vain heidän tekojensa jäljet selviytyvät. Ja, koska sekä Kant että nykyfysiikka ovat yksimielisiä siitä että aika on perimmiltään havainnon muoto -että aikaulottuvuus ei ole universumin perusominaisuus vaan tapa jolla maailma näillä main järjestyy- tosiasia on että me kaikki olemme oikeastaan kuolemattomia jo nyt. Olemme osa maailmankokonaisuutta. Erittäin paikallinen ja tilapäinen ilmiö, kyllä, mutta ilmiö kuitenkin. Se mitä meistä jälkeen jää ei riipu lisääntymisvalinnoistamme vaan teoistamme ylipäätään- sekä hyvästä onnesta. Moni on saanut suuren perheen vain menettääkseen sen, mutta toisaalta Inannan suosiolla voi pärjätä pitkälle.

Se mikä tässä keskustelussa olisi oikeasti moraalista olisi lopettaa lastentarhatasoinen kilpailu, haukkuminen ja oman hännän nostatus. Ketään ei pitäisi syyllistää vapaista valinnoistaan, keltään ei ole oikein tivata syitä siihen miksi he tekevät yksityiselämän kovaan ytimeen kuuluvat valinnat niin kuin tekevät. Kaikille pitäisi antaa mahdollisuus valita vapaasti, ilman painostusta tai palopuheita mihinkään suuntaan. Elämä vie meitä kaikkia, eikä ihmisenä kasvaminen ei edellytä määrättyjen oikeiden valintojen tekemistä. Se vaatii sitä että saa elää tarpeeksi kauan ja että on kykenevä oppimaan ja kehittymään. Yleisen elämänkokemuksen perusteella jotakuinkin jokainen aikuinen tietää -jos malttaa pysähtyä hetkeksi miettimään- että moni pysyy ikänsä henkisesti itsekkäänä kakarana, lapsiluvusta riippumatta. Voitaisiinko kaikki tehdä 
parhaamme sen eteen, ettei niin kävisi itselle?

Lopuksi: lasten kärsimyksen lisäksi vanhemmuuden meriittinä esittävä näkemys on julma niille jotka eivät ole saaneet valita vapaasti tilannettaan. Se sokeuttaa niiden vanhemmien hädälle jotka tekivät virhevalinnan -on kuvaavaa että sellaisten perheiden pahoinvointi on tällä hetkellä tabuaihe. Se myös satuttaa vastentahtoisesti lapsettomia. Vaikka he ovat kirjoituksissa ihan eri asia kuin lapsivapaat ryökäleet, tosielämässä heidät erottaa ryökäleistä ainoastaan jos pakottaa heidät avaamaan asioita jotka ovat sekä hyvin yksityisiä että hyvin kipeitä. Ulospäin näkyy vain lapsiluku. Hyväntahtoiset kommentit ja neuvot jotka ovat lapsivapaan mielestä rasittavia ja ärsyttäviä, ovat tahattomasti lapsettomalle helposti suoranaisen julmia. Juntin, Vaarasen ja heidän hengenheimolaistensa kirjoittelusta ei oikein huo'u sellainen arvostelukyky ja hienotunteisuus jota ansaitsee osakseen jokainen jolla lisääntymiskysymykseen liittyy syvää henkilökohtaista tuskaa. Valitettavasti sellaisia ihmisiä kuitenkin heidänkin elämässään aivan varmasti on. Oman hännän nostaminen ei ole mitään harmitonta hupia tälläkään kertaa. Tässäkin keskustelussa eniten kärsivät löytyvät hiljaisten sivustaseuraajien joukosta. 



Sana tälle päivälle: vastuullisuus

Nyt kun halpamuodista on alettu keskustelemaan kriittisesti ja miettimään, että vastuuta pitäisi olla kuluttajien ohella myös vaatteiden myyjillä ja valmistajilla, halpamuoti teki katoamistempun. Sitä ei kuulu eikä näy missään, kaikkein vähiten suomalaisten suosimissa kaupoissa.


Ihan totta. Tämän uutisen mukaan kuralaatua ei ole nähty ainakaan suomalaisten suosituimpien ostospaikkojen joukkoon kuuluvissa Citymarketissa, Prismassa tai H&M:ssä. Kaikki väittävät tuottavansa vastuullisesti vaatteita jotka on tarkoitettu kestämään monta sesonkia. Minkäs ne sille voivat, että hinta-laatusuhteet vain ovat niin erinomaiset. Myönnän rehellisyydestä irtopisteen Tokmannille jonka johtaja ei mennyt lupaamaan kestävyyttä. Omat havaintoni nimittäin kertovat, ettei Tokmanni ole mikään pohjanoteeraus, vaan sieltä myytävät vaatteet ovat laadullisesti täysin samalla tasolla muista liikkeistä löytyvien saman hintaluokan tuotteiden kanssa. Karu fakta nyt vain on, että kymmenellä eurolla ei ole mahdollista valmistaa laadukasta t-paitaa päivänvalon kestävän tuotantoketjun voimin, eikä neljälläkympillä laadukasta talvitakkia. Sitä en sano, etteikö halpatuote koskaan voisi kestää kulutusta. Vaan että halvan uuden vaatteen tuotanto ei kestä päivänvaloa, ja että yleensä halpa hinta tarkoittaa myös tinkimistä materiaalissa ja valmistusprosessissa, siis laadusta tinkimistä. Kärjistäen sanottuna, se laatutaso jota edulliset merkit edustavat, ei lähtökohtaisesti ole hyvä, ei vaikka itsestä siltä tuntuisi. Jos kokee löytävänsä marketista tyydyttävän laatuisia vaatteita, tilanne on se että käsitys siitä millaisia laadukkaat vaatteet ovat, on kipeästi korjaamisen tarpeessa.

Ei tässä kuitenkaan vielä kaikki. Halpamuodista huolestuneesti puhuvat myös muoti- ja lifestylebloggaajat jotka ansaitsevat elantonsa esittelemällä, eli mainostamalla, uutta päällepantavaa. Kyllä, muotibloggaajillakin on rakkausvaatteensa jotka vilahtelevat blogissa jopa useamman vuoden, mutta nämä ovat yleensä yksittäisiä vaatteita ja enemmistö vaatekaapin sisällöstä vaihtuu vaivihkaa hurjaa tahtia tai on lainavaatteita -eli luo illuusion todellista reippaammasta kuluttamisesta täsmälleen siinä tarkoituksessa että seuraajat kiinnostuisivat uutuuksista. Tyylibloggaamisesta ei saa eettistä sillä että postaa silloin tällöin huolipuhetta ja hehkuttaa yhtä vaatekaapin kolmesta pitkäikäisestä lempivaatteesta, vinkkaa kirpparilöydöstä tai tekee kaupallisen yhteistyön kotimaisen merkin kanssa. Pukeutumisesta on kyllä mahdollista blogata myös siten ettei eetikolla ole siitä sanomista -mutta ne jotka näin tekevät eivät pääsääntöisesti ole siitä tunnetuimmasta päästä eikä bloggaaminen ole heille päätyö. Eivät yhteistyökumppanit somevaikuttajille huvikseen palkkioita maksele. Somevaikuttajat ovat myynninedistäjiä siinä missä kauppakeskusten helppoheikitkin, vuonna 2019 on vain huonoa henkilöbrändin rakentamista jättää shoppailunsa viherpesemättä ja unohtaa mainita taikasana "vastuullisuus" jossain sopivassa välissä.

Huolimatta siitä miten viattomiksi ja vastuullisiksi muodin tuottajat ja vaikuttajat itseään kilvan koittavat profiloida, halpamuoti ja vastuuton tapa kuluttaa vaatteita ovat sekä olemassa että aivan joka puolella. Se että harva uskaltaa rehellisesti myöntää Tokmannin tapaan, ettei vastuullisuutta ole kovin huolella mietitty, ainoastaan pahentaa ongelmaa. Se että kukaan julkisuuteen marssitetuista muotivaikuttajista ei myönnä olevansa osa ongelmaa, ei tarkoita etteivät he olisi osa ongelmaa, vaan sitä etteivät he puhu totta eivätkä etenkään ole valmiita lopettamaan väärin tekemistä. Jos tämä kuulostaa kovalta puheelta, muistuttaisin että vääryyksistähän tässä kuitenkin pohjimmiltaan puhutaan, mukaan lukien niinkin ikävistä asioista kuin orjuuttaminen, pahoinpitelyt ja ympäristön pilaaminen peruuttamattomasti. Se että muotibloggaajat ovat herttaisia ja kivoja ihmisiä, kaupat myyvät sitä mitä asiakkaat tahtovat ostaa, valmistajat valmistavat sellaisia tuotteita joita sisäänostajat tahtovat ostaa, kuluttajat ostavat sitä mitä tarjolla on, eikä ketään ylipäätään olla linnaan viemässä, ei estä eikä hidasta väärin tekemiseen osallistumista. Sen estää vain se että ottaa tarjolla olevasta ojennuksesta opikseen ja muuttaa tapojaan, vaikka tapojen muuttamisen välittömät seuraukset tuntuisivat ainakin pioneerinäkökulmasta oman edun vastaisilta.

Vastuullisuus tarkoittaa, että kulutustavaroita täytyy tulevaisuudessa tuottaa toisella tuotantologiikalla kuin nykyään. Kestävä tuotanto ei voi perustua keinotekoiselle tarpeiden luomiselle ja tuotteiden vanhentamiselle. Ei voi olla eettistä pyrkiä myymään mahdollisimman paljon mahdollisimman usein mahdollisimman monelle. Ei voi olla eettistä pyrkiä painamaan hintoja aina vain alemmas keinolla millä hyvänsä, vaan tuotannon todellisten ympäristö- ja inhimillisten kustannusten on siirryttävä kuluttajahintoihin. Toisin sanoen, jos meillä ylipäätään on tulevaisuus -mikä on hiukan epävarmaa-, siellä vaatteet (kuten muutkin kulutustavarat) ovat arvokkaita. Niitä ei ole varaa ostaa ja heittää pois nykyiseen tapaan. Saamme tottua katukuvassa kierrätykseen ja hitaisiin trendeihin jotka eivät läpäise koko yhteiskuntaa siksi että useimpien täytyy joka tapauksessa käyttää kaapista löytyvät vaatteet itse loppuun. Ostoksilla näkyy tulevaisuudessa vähemmän alennuksia ja vaatteet pysyvät myynnissä nykyistä pidempään. Saamme myös tottua mainosten määrän vähenemiseen ja siihen että mainostamisen eettisyydestä puhuttaessa aletaan miettiä myös, mikä määrä mainontaa on riittävästi ja mikä liikaa.
Katukuvassa saamme tottua siihen etteivät vastaantulijan vaatteet näytä uudenveroisilta ei saa epäilemään elämänhallinnan ongelmia, vaan on normaalia että vaatteissa on havaittavissa käyttökulumaa ja korjaamisen jälkiä. Uudet hankinnat noteerataan eri tavalla kuin tänä päivänä.

Kuulostaako ankealta? Ei tietenkään, sillä tässä tulevaisuudessa tavaralla on arvo myös sanan myönteisissä merkityksissä. Kun ostoksia on pakko harkita nykyistä tarkemmin, ne ovat myös nykyistä onnistuneempia. Koska tiedämme että kuluminen ja korjaaminen kuuluvat asiaan ja ettei muoti muutu taas ensi vuonna, uskallamme kiintyä hankintoihimme. Ja laatu- sen täytyy tulla takaisin, mikä tarkoittaa että pääsemme nauttimaan siitä.

Kuinka lakata ostamasta halpavaatteita

Triplan avajaisista kertoneet uutiset pistävät epäilemään, että ilmastoahdistus on taas vihreän kuplan ilmiöitä. Miten muuten selittää sen että Helsingissä, joka on Vihreiden ydinkannatusaluetta ja muutenkin kaikin puolin tiedostavampaa seutua kuin kehäkolmosen takana aukeneva Suomenmaa, löytyy mullilaumoittain ihmisiä jotka käyttäytyvät parin uuden halpavaatekaupan auetessa edellisten jatkoksi kuin kyse olisi ensimmäisen pula-ajan päättymisen jälkeisen kahvierän ilmestymisestä myyntiin. Viis siitä, että keskivertosuomalaisen kaapit ovat jo ennestään historiallisen täynnä historiallisen halpoja vaatteita joille käyttökertoja kertyy historiallisen vähän. Professori Annamari Vänskä huomauttaakin, että nykyiset halpavaatteet ovat niin halpoja ettei niitä tarvitse välttämättä käyttää kertaakaan ennen pois heittämistä. 

Olen huomannut tyttöjen kanssa jutellessa, että moni kokee että halpavaatteiden ostamisesta tulee helposti kierre. Vaatteet eivät kestä, joten tilalle on pakko löytää uutta nopeasti ja halvalla. Koska kalliisiin, hienoihin vaatteisiin on tarkoitus olla varaa, jos vaatebudjetti on keskimääräisen suomalaisen tonni per vuosi (sisältäen jalkineet, asusteet ja korjauskulut)? Kirpputoreilta laatua löytää edullisimmin, mutta niiltä ostaminenkaan ei ole patenttiratkaisu. 

Se patenttiratkaisu alkaa ostolakosta. Kyllä, vaikka vaatteita olisi hajoamassa eikä toogabileisiin ole tyylikästä toga virilista, ostolakko kannattaa aloittaa heti kun halpamuotikierre alkaa nyppiä. Todennäköisesti välttävää päällepantavaa löytyy ainakin korjaamalla ja säveltämällä muutaman kuukauden tarpeiksi. Tämä on ensimmäinen oppitunti: halpavaateostoksille säntääminen EI ole koskaan ratkaisu siihen ettei ole päällepantavaa. Jos pysähtyy vaihtoehtoja etsimään, niitä löytää aina, ja aina ne ovat parempia kuin halpavaatesirkuksen pellen osa.

Ostolakon aikana ei suinkaan unohdeta vaatekaappia. Sen sijaan tehdään kunnollinen inventaario jossa katsotaan, mitä sieltä löytyy ja mitä tarpeellista sieltä puuttuu. Samalla poistetaan kaikki turhakkeet. Puutteet merkitään ostoslistalle kiireellisyysjärjestyksessä. Voin melkeinpä luvata, että sille listalle ei päädy yhtään "ihan kivaa, suurinpiirtein sopivan kokoista tekokuitupuseroa" joka tarkemmin ajateltuna ei kuitenkaan käy kuin yksien olemassa olevien housujen seuraksi. Aikaisempien muotipostailujen tuoman viisauden valossa väittäisin, että todennäköisesti ostoslistalle tulee jotakin tylsää ja arkista. Koska kapselivaatekaappiajattelun mukaan (nais)ihminen pärjää jo reilulla kymmenellä vaatekappaleella aika pitkälle eikä vaatekaappia ole tarkoitus paisuttaa valtavaksi, täydennystarpeiden määrä vuodessa jää todennäköisesti alle kymmeneen vaatteeseen. Se tekee noin 83 euroa per kuukausi, jos vuosibudjetti oli tuhat euroa. Jos taas laskee niin päin että ostettavaa on 10 vaatetta per vuosi, yhteen vaatteeseen voi käyttää noin satasen. Todennäköisesti yhteen tai pariin ostokseen voi käyttää reilusti enemmänkin koska toiset ostokset maksavat vastaavasti vähemmän tai koska tarpeita on alle kymmenen (niin käy melko väistämättä jos sitkeästi teki edellisenä vuonna viisaita ostoksia). Toisin sanoen: jos hankinnat tekee suunnitellusti, kurinalaisesti ja pitkäjänteisesti, keskivertokansalaisella on todennäköisesti varaa ostaa paljon laadukkaampia vaatteita kuin hän äkkiseltään uskoisikaan. Niitä vain ei ole varaa ostaa yhtä huolettomasti ja yhtä suuria määriä kuin halparytkyjä. Voi olla, että joskus päätyy ostamaan käytettyäkin, tekemään itse- tai huomaamaan että se jos hankintaan on valmis käyttämään vain muutaman euron tarkoittaa, ettei kyseinen hankinta ole kovin tarpeellinen. 

Jos ostolakossa malttaa kärvistellä kolmekin kuukautta, sen aikana pitäisi säästyä kolminumeroinen summa, toisin sanoen summa joka riittää yhden tai parinkin laadukkaan perusvaatteen hankkimiseen. Seuraava haaste on malttaa käyttää raha siihen että hankkii vain sen yhden, ostoslistan kärjessä, keikkuvan vaatteen vaikka samalla rahalla saisi halpakaupasta kokonaisen vaatevuoren. Jos pelottaa että kallis ostos osoittautuu huonolaatuiseksi, voi tästä linkistä virkistää mieltään siitä miten laadun tunnistaa. Hyvästä yrityksestä huolimatta huonolaatuiseksi osoittautuneesta vaatteesta pitää reklamoida eikä mutista tykönään. Jos tällaisessa suunnitelmataloudessa malttaa elää vuoden verran, siinä ajassa ehtii hankkia kunnolliset versiot perusvaatteista. Viidessä vuodessa ehtii hankkia tosi hienon vaatekaapin juhlavaatteineen ja asusteineen päivineen. Yli puolet hankituista laatuvaatteista kestää hyvin huollettuina yli 5 vuotta käyttöä (lähde: vilkaisu omaan vaatekaappiin). Poikkeusolot ovat tietenkin asia erikseen, mutta tällä matematiikalla pärjää normaaleissa arkiolosuhteissa hyvin. Mitä 1000 euron vuosibudjettiin tulee, sanoisin että jos tulotaso sen suinkin sallii, kannattaa harkita käyttävänsä vaatteisiin suunnilleen sen verran sillä perusteella että on vähän hassua vaikkapa säästää vaatemenoissa jotta voisi lahjoittaa hyväntekeväisyyteen, jos toisaalta omat kulutustottumukset aiheuttavat hyväntekeväisyyden tarvetta. Eri asia on, jos tulot ovat pienet- siinä tapauksessa budjettia pitää sopeuttaa, mutta halpavaatekauppoihin marssimiselle on edelleen vaihtoehtoja: käytettynä (tai lahjoituksena) hankkiminen, itse tekeminen ja tuunaaminen, alennusten metsästäminen ja niin edelleen. Arkivaatteiden laadusta ei kannata köyhänkään tinkiä yhtään enempää kuin on ehdottoman pakko. Niistä joilla periaatteessa on varaa keskivertobudjettiin, pienemmällä voivat pärjäillä lähinnä mestarikirppistelijät ja käsityövelhot jotka osaavat tinkiä hinnasta tinkimättä vastaavasti laadusta. Taloustilanteen salliessa vaatteisiin on minun etiikallani ok käyttää budjetoitua enemmänkin rahaa, kunhan käyttää sen harkiten laadun eikä määrän kasvattamiseen. Esimerkiksi huippulaadukkaaseen talvitakkiin saa kyllä hupenemaan tonninkin, mutta jos takki on käytössä kymmenen talvea, hinta per käyttökerta on vallan siedettävä. Kuten tästäkin esimerkistä näkee, isot satsaukset kannattaa tehdä kovassa käytössä oleviin perusvaatteisiin eikä hienoimpiin juhlavetimiin. 

Hyvä uutinen siis on, että halpavaatteiden ostokierteen voi katkaista muutenkin kuin reippaalla tulotason nostolla. Se vaatii
-sen verran vaivaa että tekee inventaarion, budjetin ja ostoslistan
-sen verran vaivaa että etsii tarvitsemansa laadukkaina versioina (tähän kuluneen vaivan saa takaisin siinä että ostettavaa on selvästi entistä vähemmän)
-hutiostosten palauttamista ja huonosta laadusta reklamoimista
-satunnaista ostoslakkoilua, säästämistä ja mielitekojen ohittamista, ja mahdollisesti jotakin ilman toimeen tulemista siihen asti että on varaa ostaa tilalle laadukasta, aka. hiukan itsekuria
-raivorehellisyyttä niin omien tarpeiden kuin hutiostosten tunnistamisenkin osalta 
-vaatteiden ostamista kauden, tilaisuuden tms. sijasta vuosikausien käyttöön (eli pintamuodille on sanottava heipat ja toivotettava tervetulleeksi persoonallinen tyyli)
-huolenpitoa ostetuista vaatteista niin että ne kestävät mahdollisimman pitkään (eli lakataan etsimästä tekosyitä nakata kyllästyttävä vaate kierrätykseen ja ostaa tilalle uusi)

Tiivistetysti sanottuna, halpavaatteiden ostamisen lopettaminen vaatii vaivaa etenkin aluksi kun vanhat tavat istuvat vielä sitkeässä. Pohjimmiltaan kysymys on aivan tavallisesta elämäntapamuutoksesta joka alkaa sujua ja tuntua sitä palkitsevammalta mitä pidemmälle toteuttamisessa etenee.


Kauppakeskuskonsepti kaipaa päivitystä tälle vuosituhannelle

Tämän syksyn muodin johtoteema on aivan selvästi jakomielisyys. Niin sujuvasti uutisissa on vuoroin ilmastoahdistuttu milloin mistäkin kulutuksen muodosta, ja samaan hengenvetoon toivotettu avosylin tervetulleeksi maahan uusia halpavaateketjuja ja kauppakeskuksia. Plus tietysti kauhisteltu sekä ostohulluutta että suomalaisten mieltymystä halpakrääsään ja kannettu huolta siitä ettei kulutuskysyntä kasva tänä vuonna ihan hulluna. Tämän jakomielitaudin lopputulos on kyllä tiedossa: kulutushulluuden ajan loppu on luvassa, jännittävää on vain se loppuuko se vapaaehtoisen järkevöitymisen ansiosta vai joutuuko planeetta pistämään stopin vähän kovemmilla otteilla. Itse toivoisin ensimmäisen vaihtoehdon toteutuvan, ihan vain siksi että tuleehan se nyt olemaan hemmetin noloa tarinoida lapsosille siitä miten maailman luonnonvaroja ei suinkaan tuhlattu ylelliseen elämään ja ihmeellisiin nautintoihin vaan lähes kertakäyttöisen roinan vuoreen ja keinotekoisesti luotujen trendien perässä juoksemiseen kauppakeskuksissa joissa viihdyttiin aina vain huonommin ja joiden kannattavuuskin alkoi olla vähän niin ja näin.

Kestävän muodin puolestapuhuja Outi Les Pyy innostui visioimaan blogissaan vähän paremmin nykyaikaan sopivaa kauppakeskuskonseptia. Innostuin haaveilemaan perässä. 2000-kauppakeskussuunnittelun kestäväksi innovaatioksi ei oikein sovi labyrintin ottamista esikuvaksi kuten Redissä, ja uudenkiiltävä Triplakin tuntuu jotenkin tunkkaiselta myötähäpeää herättävine englanniksi nimettyine kerroksineen. Siis kuinka uskottava on keskellä Pasilaa tönöttävä kuutiohirviö, jonka kantavana teemana on yrittää saada asiakasvirta kuvittelemaan että he ovat jossain, tai missä tahansa muualla kuin Pasilassa? Sorry, mutta kauppakeskuksen kerroksesta ei millään saa pikkumanhattania (miksi kukaan edes haluaisi? Manhattan on kallis, harmaa ja ruuhkainen), ja se että alimmassa kerroksessa voi surffata ja pelata rantalentistä ei "ihan" riitä tekemään siitä Waikiki Beachia (Wizard Stones ja honut tänne, kiitos, niin jatketaan keskustelua). Entä kuinka montaa halpatuotteita myyvää ketjuliikettä Suomi todella tarvitsee? Jooei. Tämä ei enää toimi, ja koska ilmastokeskustelu tuskin hiljenee minun elinaikanani, uskallan väittää ettei se ala tulevaisuudessa toimia sen paremmin. 

On keksittävä jotain muuta. 1900-luvun kauppakeskus perustui tarpeiden luomiselle ja ostohysterialle. 2000-luvulla voisimme palata miettimään, mitä ihmiset todella tarvitsevat. Perustarpeet pysyvät, mutta nykyään tarvitaan muutakin. Mahdollisuutta tavata tulevia ystäviä ja elämänkumppaneita luontevasti? Sivistystä päähän ja sydämeen? Rauhaa, kauneutta ja vihreyttä? Kyllä, kyllä ja kyllä. Entäs sitten terve kulttuurinen itsetunto ja omaleimainen kulttuuri kansainvälisen tasapäistämisen vastapainoksi? Mahdollisuuksia korjauttaa ja kierrättää? Matalan kynnyksen paikkoja joissa voisi oppia uusia taitoja? Nämäkin kuulostavat hyviltä.

Minun 2000-luvun kauppakeskukseni katolla voisi olla talvipuutarha jossa voi käyskennellä ja josta voisi ehkä vuokrata viljelylaatikonkin jonka hoitamiseen työntekijät antaisivat opastusta. Jonnekin varmaan sopisi muutama aurinkopaneeli. Sisältä löytyisi kirpputoreja, tyylikkäitä second hand-putiikkeja, pienkonelainaamo, antikvariaatti, antiikkiliikkeitä sekä hyviä käsityökauppoja. Kudonta-asema jossa voisi käydä paukuttamassa parissa tunnissa uuden maton. Pelikauppa jossa voisi myös viettää aikaa pelaten. Korjaus- ja pukuompelijat, suutarit, taidelainaamot ynnä muut tärkeät postkonsumeristisen maailman perusyrittäjät joilla ei kuitenkaan ehkä ole varaa maksaa kalliita vuokria, voisivat toimia basaarimaisessa tilassa. Kansanopiston tyylikäs toimipiste. Kahviloita ja ravintoloita joiden yhteydessä olisi viherseiniä joissa kasvaisi yrttejä ja vaikka amppelimansikoita. Kierrätyspisteitä ja kirjastojakaan ei ole yhtään liikaa. Kauppakeskukseni ei myöskään yrittäisi olla maailman 30176879:s miniversio jostakin ulkomaan "hienommasta" paikasta, vaan se tarjoaisi matkailijalle näyteikkunan Suomeen. Karjalanpiirakkakoju? Saamelaismuseon sivutoimipiste? Maretariumin pikkuveli keskeisemmällä sijainnilla? Kyllä me keksisimme, jos vaivautuisimme edes yrittämään. Lopputulos voisi olla sekä hyödyllisempi että hauskempi kuin tämä sitäsamaavähänisommin-konsepti jota meille tyrkytetään tänäkin vuonna taas hiukan isommalla volyymillä. 

Vai mitä mieltä te olette? 


Rakkaudesta ja rehellisyydestä

Tänään minulle yritettiin kertoa, että elän raivorehellisyyteni kanssa omassa, yksinäisessä maailmassani. Sattuihan se, sen verran monta epävarmuuselementtiä uuteen elämänvaiheeseen kuuluva sosialisaatioprosessi on nostanut pintaan suhteellisen sinkkuuntumiseni (suhteellisen, sillä olen tässä hissukseen seurustellut jo puolisen vuotta Herra Kätevän kanssa) myötä. 

Koska tulin yllätetyksi, suoritin strategisen perääntymisen ja aloin pistää mielessäni taas riviin elämän suuria totuuksia. Tulin siihen tulokseen, että piikki sattui koska siinä on nimeksi totta: kyllähän se kovasti siltä näyttää että minun maailmassani on paljon vähemmän väkeä kuin siinä maailmassa jossa valehteleminen on ihmissuhteiden voiteluaine, ikävien faktojen strateginen unohtelu yrittää käydä terveestä järjenkäytöstä ja rationaalisuus tarkoittaa usein kykyä johdonmukaiseen itsepetokseen.

Sen pituinen sitten se totuus.

Toisaalta on nimittäin niinkin, että siinä suositussa maailmassa ihmissuhteet eivät tahdo päästä edes alkuun ennen kuin totuutta aletaan väännellä ja käännellä. Ne syvenevät sikäli kun positiiviseen vaikutelmaan onnistutaan lisäämään yksityiskohtia ilman että tullaan samalla raapaisseeksi näkyviin ikävämpiä totuuksia. Minun maailmassani ihminen taas voi olla juuri sellainen ongelmakasa kuin on, ja tulla sellaisena myös rakastetuksi. Rakkaus on täällä sitä että toisessa nähdään tämän vioista, ongelmista ja painolasteista huolimatta suurta hyvää. Ketään ei houkutella eikä vietellä ihastumaan, vaan ollaan rakastettavia omana itsenään. Jos hyvää seuraa löytyy, kokeillaan minne pääsee sillä mitä on.Tutkimusmatkalla tarpeellista energiaa voi saada esimerkiksi siitä energiasta joka ihmiseltä säästyy kun ei jatkuvasti tarvitse brändätä, myydä, markkinoida ja filtteröidä itseään, jatkuvasti huolissaan tämän projektin epäonnistumisen hinnasta.

Ystävyys siinä toisessa, kuulemma minulle kaukaisessa maailmassa, perustuu ankaraan yritykseen olla paras versio omasta itsestään. Lopputulos näyttää suunnilleen yhtä hienolta kuin tökerösti filtteröidyt instakuvat. Minun maailmassani ihmiset ovat kieltämättä kovin epätäydellistä väkeä, mutta koska heidät lähtökohtaisesti hyväksytään sellaisenaan, sillä on vain rajallisesti väliä. Totuuden valtakunnassa ei ole mitään suurta tarvetta esittää mitään tai päteä mihinkään suuntaan koska kaikki ovat pohjimmiltaan yhtä epätäydellisiä ja jakavat saman hyväksynnän ja rakkauden kaipuun. Jos ei sovita yhteen, voidaan kuitenkin käyttäytyä sivistyneesti. Jos sovitaan, se on sitten niin aitoa ettei koskaan tarvitse pelätä jäävänsä kiinni inhimillisyydestä. Kokemuksesta tiedän, että sikäli kun nolottavia, vaikeita, kipeitä tai säälittäviä asioita tulee esiin, niihin suhtaudutaan lähtökohtaisen lempeästi sillä kaikki tietävät itsekin kaipaavansa aika usein lempeyttä ja viihtyvänsä paremmin jos havaittuja heikkouksia käytetään rakentamaan läheisyyttä ja myötätuntoa sen sijaan että siitä yritettäisiin väsätä aseistusta. 

Niin että mitä väliä sillä on, jos siinä toisessa maailmassa on isompi väkiluku? Mitä iloa väenpaljoudesta on, jos kenenkään kanssa ei kuitenkaan voi olla aidosti läheinen? Rehellisyyteen perustuvana ilmiönähän läheisyys on siinä surullisessa maailmassa lähestulkoon luonnonlakien vastaista ja lämpimimmät tunteet kohdistuvat pakostakin aina haavekuviin, uhaten haihtua hetkessä jos eksytään liian lähelle totuutta. Voiko siellä vilpittömästi pitää edes itsestään? Eikö suuri tarve muunnella ja väännellä totuutta itsestä ja omaa tarinaansa vaadi pohjalle kohtuutukevaa annosta tyytymättömyyttä omasta mielestä todenmukaiseen käsitykseen itsestä?

Koska myöskään todellisuuden perimmäistä olemusta ei ratkaista nuppilukua laskemalla, maailmaani ei myöskään voi vähätellä pois eksistenssistä vaikka se näyttäisi miten ärsyttävältä. Se että olen elänyt ja selvinnyt täällä hengissä jo kauan tämän postauksen inspiroimien tilanteiden vain syventäessä kiintymystäni, on aika hyvä todiste sen puolesta ettei maailmani jäljitä ainuttakaan todellisuuden olennaista piirrettä loppujen lopuksi yhtään huonommin kuin se maailma jossa se kuuluisa enemmistö kuulemma majailee. Maailmani on todellinen, ja siten yksi mahdollinen maailma myös niille jotka eivät ikinä osaisi elää täällä. Elämä täällä ei ole mitenkään inhimillisesti mahdotonta, eikä edes tappavan rasittavaa (ainakaan kun vertaa...).

On siis olemassa maailma, jossa totuutta ei tarvitse pelätä. On olemassa maailma, jossa rakkaus on todellista ja läheisyys mahdollista jokaisessa ihmissuhteessa johon sitä kaipaa. Jos sellaisessa maailmassa haluaa elää, ei ole niin väliä sillä kuinka paljon samankaltaisuutta löytää omien ja muiden ihmisten vikojen väliltä. Sitä paremmin menee, mitä enemmän yrittää muistuttaa hyvettä, tosissaan vaikka sitten miten vaihtelevalla menestyksellä. Maailmani, josta yritän pitää kiinni, väkiluvussa voisi puolestani tapahtua vaikka millainen väestöräjähdys. Mutta vaikka vaeltelisin täällä yksin -mikä ei tietenkään pidä paikkaansa-, se olisi parempi kohtalo kuin itsensä huijaaminen näkemään läheisyyttä siellä missä siitä ei ole tietoakaan ja unelmoimaan rakkaudesta siellä mistä sitä on mahdoton löytää. 

Päivän metafyysinen neuvoni olkoon siis tämä: jokainen meistä puhuu ensisijaisesti omasta todellisuudestaan käsin. Jos oman maailman todellisuus rasittaa, hyvään pyrkiminen on toimiva keino päivittää se paremmaksi. Totuuden vääntely puolestaan johtaa välttämättä täsmälleen päinvastaiseen suuntaan -ja tämä on yksi niistä harvoista vakioista jotka nähdäkseni pätevät kaikissa maailmoissa.

Apua, Suomessa on mieskato!

Kun Ylen sivuille lävähti Suuren Vauvakatokeskustelun jatkoksi jälleen yksi postaus jossa vapaaehtoisesti lapsettomat (aka. lapsivapaat) naiset selittivät yksityisimpiä valintojaan, meikäläisen pelihousuista kuului taas rätsistä. Joten tässä ollaan ja näpytellään, samalla kun 4. satsi omenahilloa valmistuu. Ei sillä etteikö minulla olisi paljonkin tähdellisempää tekemistä kuin postaaminen (kuten olette ehkä päivitystahdista huomanneet...). Tajusin kuitenkin, että tässä keskustelussa ei tulla tätä puheenvuoroa näkemään ellen kirjoita sitä itse.

Väestöpyramidi siis seisoo päälaellaan. Vauvojen tekeminen ei enää ole itsestäänselvyys, vaan yhä useampi jättää sen syystä tai toisesta väliin. No, siinä sivussa meillä tietysti on etenkin tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia uhkaava ilmastonmuutos jota ei vieläkään millään viitsittäisi pysäyttää, sekä laitokset täynnä lapsia joita kukaan ei rakasta vaikka on heidät maailmaan saattanut, sekä työtaakan alle uupuvat lastensuojelun sosiaalityöntekijät, mutta sivuutetaan nyt ne niin kuin tässä keskustelussa on tapana. Toivottavasti niistä joudetaan keskustelemaan vakavasti kohta.

Vauvakatokeskustelussa on tähän mennessä kuultu asiantuntijoita, poliitikkoja, työelämän tuntijoita ja jopa naisia itseään. Naisilta tivataan, mikä on kun eivät synnytystalkoot kutsu. Vain yksi loistaa poissaolollaan: miehet. Jo synnyttämisen nostaminen tapetille on sekä sovinistista että miehiä syrjivää, on ollut suunnilleen siitä lähtien kun tiede oppi vääntämään rautalangasta, ettei neitseellinen sikimäminen kerta kaikkiaan kuulu ihmislajin luontaiseen temppuvalikoimaan. En ole vielä nähnyt missään nuoria (ja miksei vähän vanhempiakin) miehiä joilta tivattaisiin julkisuudessa, mikä on kun ei isyys maistu. Miksi ei kiinnosta vakiintua nuorena ja perustaa perhettä niin kuin sotienkin aikana tehtiin vaikka elämä oli paljon köyhempää, kurjempaa ja epävarmempaa kuin nykyään? Että miksi nuoret miehet Suomen tuppukylistä eivät voi lähteä kaupunkiin ja kouluttautua, jos naisen saaminen on siitä kiinni? Ennen ne lähtivät vaikka Amerikkaan. Tai Ruotsiin, reippaasti tienaamaan elantoa ydinperheelleen kumminkin. Nykyään yhteiskunta ainakin yrittää tukea perheitä, yksinhuoltajakin voi pärjätä, ja epävarmuuskin on vakiintunut sillä lailla että sen voisi kokea jo tavallaan turvallisena. Pariterapiaakin on saatavilla jos rakkauteen tulee ryppyjä. Tähän voisi tietysti huomauttaa, että sotien aikaan suomalaisilla joiden teki mieli seksiä ei useinkaan oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin kirmata vihille ja varautua siihen että lapsia alkaa kuulua vähän ajan päästä perästä, toivottiin niitä tai ei. Tehokkaita ehkäisyvälineitä ei ollut saatavilla, ja monelle kumppaninvalinnan vapauskin oli hyvin lyhyt jakso elämästä. Avioero oli tietysti synti ja häpeä ja siksi huonotkin liitot kestivät usein hautaan asti, ainakin paperilla. Perheiden ihmissuhdetilanteet olivat toki toinen juttu.

Suuri Vauvakatokeskustelu on osoittanut lähinnä sen, että vuonna 2019 lapset ja kaikki niihin liittyvä ovat lähes täysin naisten reviiriä ja naisten vastuulla. Se on niin itsestäänselvää, että keskustelu keskittyy ihmettelemään naisten elämisiä ja tekemisiä aivan huomaamatta. Juoneen kuuluu, että nainen tietysti tekee väärin, valitsi miten päin vain. Ilmastotuholaiset lisääntyvät, tahdottomat vässykät päätyvät tekemään lapsen tai pari tilaisuuden tulleen, itsekkäät bilettäjät alkavat rintamakarkureiksi. Naisen vastuullahan nämä asiat ovat, miehille lapsia vain siunaantuu tai ei siunaannu, ja mitä ikinä sattuukaan tapahtumaan, sen on syytä olla miehille ok, sillä heiltä ei lähtökohtaisesti kysytä. Jos miehillä joku mielipide olisikin, se ei jaksa kiinnostaa koska merkitystä on vain sillä mitä nainen päättää ja haluaa yritellä. Lisäksi kaikilla ja kenellä tahansa on jumalansuoma oikeus tehdä naiselle asia selväksi ja vaatia häntä vaikka kevyen small talkin lomassa tekemään tiliä sukupuolielimensä käyttöhistoriasta ja -näkymistä. "Onko sinulla lapsia?" kysytään naiselta usein hanakammin kuin "Onko sinulla kumppania?" Jälkimmäistä pidetään jopa hiukan tungettelevana, en tiedä millä logiikalla. Romanssihan voi olla täysin platoninen ja romanttisen ihmissuhteen päänäyttämö voi hyvin olla vaikka Lohjan tori, kun taas lisääntymiskyselyt sivuavat pakostakin henkilön seksuaalihistoriaa, siis yksityisyyden kovaa ydintä. Ei, kenelläkään jolle en oma-aloitteisesti valitse kertoa, ei totisesti ole oikeutta tietää, koska minulla olisi ollut tilaisuus mihinkin, tai mitä ja miksi olen seksuaalisissa valintatilanteissa nähnyt hyväksi tehdä tai olla tekemättä, puhumattakaan siitä että kenelläkään olisi oikeutta kommentoida, selittää, ohjeistaa tai moralisoida näissä yksityisimmissä asioissa. Ei ole, ja jos joku ei kerta kaikkiaan kykene parempaa small talkin juurta keksimään, se on voivoi. Vauvakatokeskustelunkin paikka on lähtökohtaisesti täysin yleisellä tasolla, ilman yksilöiden tarinoiden vetämistä mukaan.

Miehet eivät kuitenkaan loista poissaolollaan vain vauvakatokeskustelussa. Olen huomannut myös, että he pitävät yhä paljon vähemmän perhevapaita kuin naiset, ovat eroperheissä lähivanhempia paljon harvemmin kuin naiset, ja tekevät vähemmän koti- ja metatyötä kuin naiset. Omin silmin olen pannut merkille, että kun käräjillä syytetyn penkillä istuu ongelmainen nuori, paikalla saattaa olla hänen äitinsä. Nuoren syytetyn isää en ole nähnyt lastaan tukemassa vielä kertaakaan. En. Yhtään. Kertaa. Se mitä siellä on näkynyt, ovat nuoret jotka ovat traumatisoituneita ja oireilevat rajusti, koska isä on heidät hylännyt, hiljattain tai tai yli kymmenen vuotta sitten. Lapsen traumatisoitumisen kannalta ajankohta näyttäisi olevan yksi lysti. Vaikka isättömien lasten suuri enemmistö kasvaa tasapainoisiksi ja vaikka eroperheiden lasten suuri enemmistö pärjää vähintään kohtuullisesti, se pieni vähemmistö josta ei pahemmin puhuta, koostuu kuitenkin oikeista ihmisistä joista jokaisella on väliä. Jos suureen suomalaiseen perhekeskusteluun eivät mahdu miehet, jos miehet eivät mahdu -halusta tai pakosta- paraatipaikalle lastensa elämään, sillä on seurauksia. Tälläkin kertaa pahimmat seuraukset kantavat ne pienimmät ja herkimmät joilla ei ole ollut mahdollisuutta selvitä elämänsä alusta ehjin nahoin. 

Niin kauan kuin keskustelua vauvakadosta voidaan käydä kuukausitolkulla aivan sujuvasti ilman että esiin nostetaan nuoret miehet, heidän toiveensa, unelmansa ja ajatuksensa, vauvakato on hyvästä. Yksi asia mitä emme ainakaan tarvitse yhtään, ovat miehet joita työnnetään statistin rooliin omissa perheissään ja lähimmissä ihmissuhteissa. Heitä nimittäin työnnetään siihen osaan täsmälleen niin paljon kuin mitä naisia vastuutetaan lisääntymisasioista, vanhemmuudesta ja kansakunnan tulevaisuudesta. Se onko syntyvyyden lasku hyvä vai huono asia, on monimutkainen kysymys. Sen sijaan selvä on, että maailmaan kaivataan kipeästi aikuisia ihmisiä jotka hankkivat tai jättävät hankkimatta lapset vastuullisesti ja harkiten ja joilla on peruskäytöstavat auttavasti hallussa. Emme tiedä, miksi vastaantulevat ihmiset ovat elämänsä eläneet, emme edes mitä todellisia vaihtoehtoja itse kullakin olisi ollut. Peruskäytöstapoihin kuitenkin kuuluu ymmärtää, että noin lähtökohtaisesti asia ei meille kuulu. Edes se jos joku valitsee avautua meille yksityisasioistaan ei ole vapaa kutsu arvostella eikä vastuuttaa. Etenkään, jos kyseinen yksityisasia sattuu olemaan sellainen johon liittyvät olennaisesti myös hänen mahdollisten kumppaneidensa yksityisasiat.

Ilmastoviikko: Toivon paikka

Hyvä että kävin ilmastomielenosoituksessa viime viikolla, tällä viikolla pitikin taas parannella overloadia. Onneksi väkeä riitti ilman meikäläistäkin. Itse asiassa, minulle alkaa tulla vähitellen pikkuisen optimistinen olo. 

Olen puuhastellut ympäristöetiikan parissa vuosituhannen alkuvuosista lähtien. Olen nähnyt miten samaan aikaan tiedon karttumisen kanssa kulutusjuhlat ovat muuttuneet aina vain villimmiksi- ihan kuin sivilisaatiolla olisi suuri tarve juosta päin seinää sitä lujempaa mitä paremmin seinä näkyy. Kokemuksesta tiedän, että omalla sukupolvellani ei ole mahdollisuutta piiloutua uskottavasti tietämättömyyden verukkeen taakse- me kyllä olemme tienneet ympäristökatastrofista koko aikuisikämme. On kuitenkin ollut hauskempaa juosta mukavuudenhalun vietävänä ja ajatella ettei vielä ole kiire- kunnes nyt yhtäkkiä sitten onkin. Hyvinvointivaltiotakin on pitänyt purkaa ja ottaa vähän takapakkia luokkayhteiskunnan suuntaan- ja kuluttamisen runsaus on perinteisesti ollut yksi tärkeistä keinoista viestiä sitä että statusta ja pääomaa on. Voi kuitenkin olla, että polvi on kuitenkin pojasta paranemassa. Vaan eipä tämän päivän lapsilla ja nuorilla toisaalta enää olekaan samaa mahdollisuutta velttoilla kuin omalla sukupolvellani on ollut. 

Toiveikkuus on kivaa, mutta toisaalta toivoon takertuminen voi olla petollista. llmastotekojen näkökulmasta on ihan sama millä fiiliksellä niitä tekee ja onko tiedostavuus muodissa vaiko ei. Toivo tai tulevaisuuden synkkyyden määrä on lopulta epäolennaista. Vielä on vaikea sanoa, kuinka tehokkaasti uusi ilmastoprotesti kirittää toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja erittäin epäselvää, ehdimmekö tehdä ajoissa tarpeeksi välttääksemme katastrofaalisen lämpötilan nousun. Paras motiivi tehdä voitavansa on edelleen se, että voitavansa tekeminen on oikein. Vastuullisuus kuuluu ensisijaisesti aikuisille, ja on meille hemmetin noloa että nuoret ymmärtävät tilanteen vakavuuden aikuisia paremmin. Tätä pointtia korostavat tehokkaasti Thunbergin kimpussa pörräävät trollit. Edustavatko he aikuisuutta ja viisasta vastuullisuutta? Nollaavatko kommentaattorin status ja ikä logiikan puutteen, faktojen vääristelyn ja virheargumenttien viidakon -ja jos näin on, mitä mieltä siinä on? Haluammeko tulla trollien kaltaisiksi vaiko heidän vastakohdikseen? Miten todella haluamme elää, etenkin kun tilanne on se että nykymenon muuttamisen vaihtoehtona ei ole enää jatkaa kuten ennenkin ilman että siitä seuraa muuta kuin se että saamme pitää nykyisen elintasomme ja ikuisesti kasvavan talouden? 

Lopuksi haluan jakaa hiukan toivoa niille aikuisille jotka kokevat tarvetta aukoa netissä päätään ilmastosta huolestuneille nuorille. Greta Thunberg-helpline kuuntelee ja suvaitsee teitäkin.

posted under , , | 3 Comments

Ilmastohuoli on muodissa, siis sananen vaatehuollosta

Tässä blogissa on puhuttu kestävämmän ja kohtuullisemman vaatteiden kulutuksen puolesta, no, aina. Muoti-tägin alta löytyy paljon puhetta kohtuullisen kokoisen vaatekaapin, tuunaamisen, itse tekemisen ja tekstiilikierrätyksen puolesta. Tajusin kuitenkin, että vaatehuollosta en ole vielä paljon kirjoittanut. Kuitenkin tekstiilien hyvä huolto on ratkaisevassa asemassa niiden käyttöiän pidentämisen kannalta, ja yksi pikamuotikulttuurin suurimmista ongelmista on että vaatteita heitetään menemään aivan liian nopeasti, usein sellaisista syistä joihin hyvä vaatehuolto olisi auttanut. Ilmaston kannalta isoimmat päästövähennykset saataisiin aikaan sillä että käyttäisimme vähemmän vaatteita pidempään

Mielestäni vaatehuolto alkaa jo kaupassa. Eräs isoimmista tekstiilien kulutukseen liittyvistä ekoteoista ei siis vaadi minkäänlajin marttamestaruutta tai käsityötaitoja. Nirsous oikeassa paikassa todellakin kannattaa. Ei pidä ostaa sellaista vaatetta jota ei voi tai kannata huoltaa, korjata ja korjauttaa. Tällä yhdellä rajauksella putoaa pois paljon vaatetuotannon pohjasakkaa: vaatteet jotka ovat niin halpoja ettei kunnossapitoon riitä millään motivaatiota, vaatteet joiden materiaali on luokattoman huonoa, vaatteet jotka ovat niin pintamuotia että ne todennäköisesti näyttävät pöhköiltä jo ennen kuin ne ehtivät kulua kannattaa jättää ostamatta.. Kuinka hienoja ja sopivia edes ovat vaatteet jotka eivät herätä minkäänlaista halua huolehtia niistä hyvin?

Pesu on tietysti vaatehuollon perusta. Enkä nyt tarkoita vain vaatteiden heittämistä pyykkikoneeseen silloin tällöin. Hyvää vaatehuoltoa on käyttää eri tekstiileille parhaiten sopivia puhdistusmenetelmiä, pesuaineita ja pesuohjelmia sekä pitää listaa parhaista tahranpoistonikseistä helposti ulottuvilla. Jotkut vaatteet kannattaa pestä nurin käännettyinä tai pesupussissa. Myös pyykkikoneen puhtaudesta pitää muistaa huolehtia. Jos on niin edistynyt että osaa miettiä syvällisesti puhdistusmenetelmäkysymystä, osaa myös pohtia sitä milloin vaatteelle riittää vähempi, kuten tuulettaminen, teippiharjaus tai yksittäisen tahran täsmäpoisto. Liian ahkera peseminen kuluttaa sekä ympäristöä että vaatetta ja lyhentää sen käyttöikää. Herkkiä vaatteita voi suojata hieltä parhaiten käyttämällä sopivia alusvaatteita. Aluspaidat ja -hameet eivät ole mummojen juttuja vaan osa hyvää vaatehuoltoa. Neuleet pärjäävät pitkälle tuuletuksella ja nyppyjen poistolla. Jotkut arat vaatteet kannattaa suosiolla pesettää pesulassa. Arkivaatteiden on kuitenkin hyvä olla sellaisia jotka eivät vaadi tiuhaa pesulassa käyttämistä.

Se mikä pätee vaatteisiin, pätee myös asusteisiin: kertakäyttökamaa ei kannata hankkia, vaan vain sellaista mitä voi hoitaa ja huoltaa. Kengät ja nahkatuotteet kaipaavat säännöllistä puhdistusta, huoltoa ja tarvittaessa korjauttamista. Niitä myös kannattaa suojata kosteudelta. Useimmat korut on hyvä puhdistaa silloin tällöin, ja kultaseppä osaa korjata, tehopuhdistaa, säätää ja muodistaa arvokoruja ja solmia uudelleen helminauhat. 

Puhtaat ja siistit vaatteet (ja asusteet) on hyvä myös säilyttää huolellisesti. Vaatteen kunnon kannalta konmari-tyylinen pystyviikkaus ei ole ratkaisevaa, mutta riittävä ja puhdas tila, puku- tai pölynsuojapussin käyttö tarvittaessa ja tuholaisten silmälläpitäminen ja torjunta ovat, Helposti venähtävät tekstiilit kannattaa säilyttää viikattuina. 

Hyvät pyykkäystottumukset ja säilytysratkaisut ennaltaehkäisevät jo monta tahraa ja nuhjaantumista. Välillä tarvitaan kuitenkin järeitä toimenpiteitä. Luonnonkuituisten vaatteiden haalistumisen (tai valkoisen harmaantumisen) voi peruuttaa pesukonevärjäyksellä. Pudonneet napit ommellaan takaisin. Ellei sopivaa varanappia löydy tai jos napit ovat kulahtaneet, kannattaa ehkä vaihtaa kaikki napit. Reijiltä otetaan luulot pois mahdollisimman nopeasti parsimalla ja mahdollisesti paikkaamalla (mestaripaikkaaja Tom of Hollandin töistä voi inspiroitua). Ratkenneet saumat on usein kohtuullisen helppo korjata itsekin, ja silloin kun ei ole, niin ompelija auttaa jälleen. Istuvuutta voi parantaa ompelemalla -tarvittaessa ompelija voi auttaa. Joskus paras ratkaisu käyttöiän pidentämiseen on muokata koko vaate uusiksi, uuteen käyttötarkoitukseen kuten hiljattain tein edustuspuserolle. 

Koska jo hyvillä pesu- ja säilytystavoilla todellakin pärjää pitkälle, vaatehuolto ei loppujen lopuksi vaadi paljon työtä. Se on ennen muuta tieto- ja asennelaji.


Terveisiä ilmastomielenosoituksesta

Vietin sitten eilen kaksi tuntia istuskelemassa Eduskuntatalon portailla soman kylttini kanssa (tuolla oikeassa ylänurkassa). Nautin aurinkoisesta tunnelmasta, spottailin kansanedustajia ja seurasin kulttuuriohjelmaa. Pääsin todistamaan Amnestyn Ambassador of Conscience-palkinnon antamista suomalaisille aktivisteille. Ennen muuta, uskoni ihmiskuntaan voi taas hieman aiempaa paremmin. Vaikka asia on vakava, päällimmäinen tunne oli toivo. Sitä on vielä, ja jokainen meistä voi vaikuttaa osaltaan siihen kuinka paljon sitä on. Tilanne on synkkä, ja edessä olevat haasteet ovat valtavia. Silti viime kädessä kaikki riippuu siitä teemmekö erikseen ja yhdessä voitavamme vai emme. 


Mieliala sen kun nousi kun kotiin palattuani katsastin, mitä muualla maailmassa eilen tapahtui. Miljoonat ihmiset yli 160 maassa ja kaikilla mantereilla (kyllä, Etelämanner mukaan lukien) osoittivat mieltään ilmaston puolesta. Ilmastomielenosoitukset alkoivat Tyynenmeren saarilta ja siirtyivät Euroopan ja Afrikan kautta Amerikkaan. Mielenosoituksia oli johtavissa teollisuusmaissa ja kehitysmaissa, suurissa kaupungeissa ja pienissä kylissä, valtavien väkijoukkojen tai vain yhden ihmisen kokoisia. Afganistanin Kabulissa mielenosoitusta turvasivat aseistautuneet vartijat, Venäjällä siellä missä massamielenosoitukseen ei oltu saatu lupaa, osoitettiin mieltä yksittäin. Tämä ei tietenkään vielä takaa että Pariisin sopimus saadaan kunniaan. Poliittinen paine on kuitenkin jyrkässä kasvussa, ja vaikka edelleen on runsaasti vastaan haraajia, heitä on koko ajan vähemmän. Ympäristötietoisuuden kasvu kuluneen vuoden aikana on ollut huikeaa, eikä kasvu näytä laantumisen merkkejä. Yhä useampi on valmis kuuntelemaan tiedettä ja muuttamaan omaa tapaansa toimia töissä, kuluttajana ja kansalaisena. Yhä useampi on valmis kantamaan vastuuta. 

Eikä tässä vielä kaikki. Financial Times julkaisi artikkelin jossa todetaan nykymuotoisen kapitalismin olevan kipeästi korjauksen tarpeessa. Näin todellakin on. Jatkuva kulutuksen kasvu rajallisella planeetalla ja vaurauden epätasa-arvoinen jakautuminen eivät ole ainoastaan huonoja ideoita. Ne ovat tappavia. Meillä ei ole niihin varaa, vaan ilmastonmuutoksen torjunnassa onnistuminen edellyttää myös kapitalismin valuvikojen korjaamista. Tarvitsemme talousjärjestelmän joka kunnioittaa ympäristön kantokykyä, huomioi täysimittaisesti kulutuksen ympäristö- ja ihmisoikeusvaikutukset ja jakaa vaurautta nykyjärjestelmää oikeudenmukaisemmin. Tämä vaatii luonnollisesti kulttuurin suurta muutosta. Meidän on lakattava pitämästä rahaa ja sen puutetta ihmisen arvon, kunnollisuuden ja elämässä onnistumisen mittarina. Meidän on lakattava ihannoimasta niitä joilla on aivan liikaa ja kammoamasta niitä joilla on liian vähän. Aivan erityisesti meidän on lakattava yhdistämästä ostovoima moraaliseen kunnollisuuteen. Siihen päästyämme voisimme alkaa dekonstruoimaan työn käsitettä ja miettimään kuinka tolkullinen on systeemi jossa köyhien, sairaiden, lasten ja vanhusten apu on usein palkattomien vapaaehtoisten varassa mutta menestyjäksi voi päästä vaikkapa lietsomalla ihmisiä ostamaan ja kuluttamaan lisää tai keksimällä uusia kulutuskohteita? Ympäristökatastrofin voittaminen ei vaadi kivikaudelle palaamista, mutta kohtuuden ja yksinkertaisuuden arvostuksen palaamista se kyllä vaatii Suomen kaltaisissa rikkaissa maissa.


Jos vain voin, aion osallistua myös ensi viikolla jolloin Suomessa on iso ilmastomielenosoitus. Joka tapauksessa blogi jatkaa ympäristöteemojen parissa Ilmastoviikon ajan.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments