Kaikesta kuitenkin selviää

Tässä on viime aikoina tullut mietittyä paljon sitä miten jotkut ihmiset tuntuvat olevan universumin ryönämagneetteja. Välillä vastaan tulee sellaista porukkaa, sekä mediassa että livenäkin, joiden tarinaa kuunnellessa ensimmäinen ajatus on "Miten ne selviytyvät? En minä kyllä ikinä!" 

Mutta nepä ovat selviytyneet sittenkin. Samalla kun ihmettelen sitä miten kamaliin tilanteisiin sitä ihmiset voivatkaan joutua, nousee myös ihmetys siitä mistä kaikesta aivan tavalliset vastaantulijat kuitenkin todistetusti selviytyvät. Enemmän tai vähemmän selkäänsä saaneina, kyllä, mutta selviytyvät sittenkin. Sen verran yleistä tämä arkinen sankaruus, sitkeys ja elämänhalu on, että olen alkanut miettimään että näitä arjen sankareita tulee taatusti vastaan ihan joka päivä. Heitä vain ei tunnista päälle päin mistään, puhumattakaan siitä että heidän elämänsä haasteiden määrää ja laatua voisi mitenkään arvata. Jotkut ehkä näyttävät pahasti siipeensä saaneilta, mutta useimmat ovat liikkeellä show must go on-asenteella. Useimmat elämän kriiseistä ja onnettomuuksistakin on pakko kohdata ja selvittää tavallisen arjen keskellä ja ohessa. Show must go on, eikä kyydistä passaa tippua (ainakaan tässä entisessä hyvinvointivaltiossa).

Uutiskuvien virta näytölläni on joillekin todellista elämää joka jatkuu vielä kauan sen jälkeen kun kamerat ovat kääntyneet toisaalle. Eivätkä useimmat pienet maailmanloput tietenkään koskaan päädy uutisiin. Useimmiten niistä selviydytään suurempaa huomiota herättämättä. Kärsimys ei jalosta, eikä myöskään hannuhanhen elämä. Hyve voi kasvaa ja kehittyä tai kuihtua missä tahansa olosuhteissa. Jotkut taipuvat ja uupuvat taakkojensa alle, toiset löytävät katastrofin iskiessä oman valonsa tai pimeät puolensa. Paljon on niitäkin jotka voittavat komeasti suuria haasteita mutta kompastelevat ulkopuolisten silmissä pieniltä näyttäviin ongelmiin. Se miltä vastoinkäyminen ulos päin näyttää tai se miten useimmat ihmiset vastaavat tilanteet kokevat voi kertoa ehkä todennäköisyyksiä, mutta ei koskaan varmaa totuutta itsestä.

Mitä sitten tästä kaoottisesta maailmasta on ylipäätään mahdollista tietää? No ensinnäkin sen, että kaikesta ja aivan mistä tahansa selviää parhaalla mahdollisella kun pitäytyy tiukasti vain hyvässä. Hyvän tie kun on jo määritelmällisesti myös viisauden tie. Kun näin on, senkin voi tietää että paras mahdollinen tapa varautua tuleviin vastoinkäymisiin on siis treenata hyvettä. Ei urheilusankareita, ammattitason taiteilijoita tai muitakaan hämmästyttävien saavutusten tekijöitä pystymetsästä revitä.

Sitä en tiedä, miksi näin yksinkertaisia ohjeita annetaan tai toteutetaan niin harvoin, sen paremmin teoriassa kuin käytännössäkään.

posted under , | 0 Comments

Kuinka täydellinen tulee eetikonkin olla?

Helsingin Sanomien urapalstalla lukijat avautuivat tänään siitä miten työ rajoittaa heidän vapaa-aikaansa. Moni sellainenkin ihminen jonka työhön ei automaattisesti kuulu vapaa-aikaankin lonkeronsa ulottavia käyttäytymisvelvoitteita (kuten tuomareille) on mennyt ihan oma-aloitteisesti kasaamaan itselleen velvoitteita joista moni onnistuu sekä olemaan aidon eettisyyden näkökulmasta höpöä että rajoittamaan omaa olemista ja elämistä koska muuten oman uskottavuuden koetaan kärsivän. Esimerkiksi baletinopettaja ei kehtaa käydä pikaruokaravintolassa vaikka voisi kuvitella että kaikista maailman ihmisistä nimenomaan työkseen ei-kilpailullisesti liikkuvien kunto kestäisi satunnaisen hampurilaisaterian. Syöpätutkija kokee, että hänen on oltava "hoikka ja terveellistä elämää viettävän näköinen", mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan. Meikäläisenkin elämäntapoja on viime vuosina syynätty ahkerasti ja todettu ne sen verran terveellisiksi ettei naputusta ole ammattilaisilta siitä aiheesta kuulunut huolimatta siitä että ylipainoa on melko lailla- totuus tämänhetkisistä elämäntavoistani näkyy siis parhaiten verikokeissa, päihdeseuloissa ja sen sellaisissa. Psykiatrinen sairaanhoitaja kokee että hänellä olisi meitä kuolevaisia korkeampi kynnys hakea apua omiin mielenterveyden ongelmiin, vaikka noin järjellä ajateltuna asian luulisi olevan päinvastoin. Miten pätevä on mielenterveyden ammattilainen joka ei tiedä että ongelmat hoituvat sitä nopeammin ja helpommin mitä aikaisemmin oireisiinsa hakee apua? Tässä kohdassa kiitän kaikkia kolmea Luojaa siitä että itse kohtaamani psykiatriset sairaanhoitajat ovat vakuuttaneet minut ulosannillaan siitä että logiikan alkeet (ja yleensä paljon enemmänkin) ovat hallussa.

Ei voi muuta sanoa kuin "amatöörit asialla...taas..." ja sitten "nyt vähän valoja sinne vintille, pliis!"

Jos papeilla, opettajilla ja terveydenhoitajilla on "tietyt paineet" käyttäytyä vapaa-ajalla korostetun nuhteettomasti, niin mitenköhän mahtaa olla sellaisten etiikkaan suuntautuneiden filosofien laita jotka toimivat vapaaehtoisesti maallikkotuomareina? Pitääkö minun kiikuttaa rakkaat Pacific Rim-leffani yön pimeydessä roskikseen koska ne ovat "klassista taidetta" vasta kenties sadan vuoden päästä? Saanko pitää meikkikokoelmani vaikka sen minimalistiset päivät päättyivät siinä vaiheessa kun muutama vuosi sitten totesin että jos vaivautuu ulos mennessään peittämään silmänalusensa voi saman tien pitää vähän hauskaakin? Saanko ylipäätään pitää hauskaa vai olisiko minun syytä viettää iso osa vapaa-ajasta khiton päällä imitoiden Rodinin Le penseur-patsasta?

Jotenkin tuntuu siltä, että kaikkien kannalta on kuitenkin parempi jos etiikkaan suuntautuneiden filosofi-maallikkotuomareiden otteisiin ei kuulu normien päähän paukuttaminen Suomen Laki 1:n painetulla versiolla (jos yhtään välittää omasta mielenterveydestään, ja siitä muuten kannattaa välittää paljonkin), vaan parempi on sisällyttää saarnoihin myös taajaan muistutuksia siitä miten tärkeää on osata olla sekä itselle että toisille myös lempeä, joustava, armollinen, inhimillinen ja toisinaan jopa kevytmielinen (oletteko koskaan kuulleet terroristista joka olisi tehnyt tekosensa hilpeämmän yhteiskunnan puolesta? Niinpä.) Ehkä joukkoon pitää lisätä myös omaan suoritukseen keskittymisen hyve, esimerkiksi sillä perusteella että siinä vaiheessa ei sivilisaatiolla kovin hyvin mene jos se nostaa korkeimmaksi moraaliseksi ihanteekseen klassisen kerrostalokyttääjän.

Jos toisista lähtee etsimään vikoja tai epäuskottavuutta, niitä löytyy aina. Jopa länsimaisen sivilisaation viisaimmiksi korotetuista ihmisistä on säilynyt jopa tuhansien vuosien takaa kasa pikkutietoja jotka syövät heidän uskottavuuttaan- jos sellaisen asenteen valitsee ottaa. Tekopyhiä kulissinkantajia on liikenteessä sitäkin enemmän, eikä tarkkanäköisyyspisteitä tipu sille joka on niin hölmö ettei erota tarmokasta teeskentelyä aidosta hyveestä. Luulisin että tätä Aristoteles tarkoitti ajatellessaan että kaikkein hyveellisimmille ihmisille hyveellisyys on vaivatonta ja helppoa. Se tulee selkärangasta kuin oikea suoritustekniikka urheilijalle. Taustalla on kovaakin treeniä, mutta esimerkiksi yllättävässä tilanteessa ero hyveen sisäistäneen ihmisen ja teeskentelijän välillä näkyy kauas ja komeana. Toiminnan varmuus, nopeus ja tietty rentous erottavat hyveen mestarit niistä joille hyve on viikonlopun harrastus jos edes sitäkään.

Minusta uskottavuuden tarmokkaaseen kaiveluun suuntautunut asenne tosin on vain tekosyy olla kuuntelematta hyviä neuvoja ja olla ottamatta opikseen kun ojennetaan. Ad hominem tu quoque kuuluu virheargumenttien joukossa epämääräiseen ja tilannesidonnaiseen osastoon. Tarkoitan tällä, että esimerkiksi väärä yleistys on aina väärä yleistys: saan irtopisteen tarkkanäköisyydestä aina kun sellaisen jostakin löydän. Ad hominem tu quoque ei ole tällainen argumentti. Se pitää tutkia ennen kuin voidaan päätellä, onko siinä perää. Ja jos ei ole, silloin kyseessä onkin selvä argumentaatiovirhe sille joka on ad hominem tu quoque-korttinsa pelannut. 

Se rakentava tapa suhtautua on ymmärtää, että oikeudenmukaisesti tuomitseminen on taitolaji siinä missä some muistuttaa päivästä riippuen inkvisitiota tai kansalaissodan aikaista kenttäoikeutta. Sitäkin voi miettiä, onko hyvän tiellä edistyneempi se joka etsii muista virheitä ja pitää itseään kovinkin erinomaisena vaiko se joka pystyy löytämään harvinaiset viisauden timantit ulkokultaisuuden strassikasasta?

posted under , | 0 Comments

Ilmastoraportin tunnelmissa: 10 + 1 arjen positiivista ilmastotekoa

Ilmastopaneelin raportin parasta antia on se, että siinä kerrotaan selvästi, mitä pitää tehdä, kenen pitää tehdä (kaikkien, myös suomalaisten, myös ilmastoänkyröiden, myös niiden jotka ovat jo tähän mennessä ehtineet korjata elämäntapojaan), ja kuinka paljon on aikaa saada isot muutokset maaliin: 11 vuotta. Se ei ole paljon, mutta se ei ole myöskään mahdoton aikataulu, edellyttäen että rohkea, päättäväinen toiminta aloitetaan nyt. 


Julkisuudessa huomio on -luonnollisesti, kulutusyhteiskunnassahan tässä eletään- keskittynyt arjen kulutuksen muutoksiin. Arjessa tämä tarkoittaa sekä kuluttamisen vähentämistä että järkevöittämistä (tällä tarkoitan sen tapaisia toimenpiteitä kuin kierrättämistä ja ruokahävikin vähentämistä) Koitan paikata omalta osaltani tiedotuskatvetta nostamalla esiin sitä että rajoitteita voi jossain määrin kompensoida myös tekemällä positiivisia tekoja. Toisin sanoen, saavuttaaksemme tavoitteet meidän ei tarvitse kiristää vyötä ihan viimeiseen reikään jos vanhojen huonojen tapojen karsimisen lisäksi ryhdymme tekemään hyviä asioita.

Listasin näin pikaisesti muutamia arkisia positiivisia tekoja

1. Huolehdi lähiluonnosta
Poimi roskia, osallistu linnunpönttötalkoisiin, pidä perhosbaaria. Jos sinulla ei ole lähellä luontoa missä toimia, voit vaikka liittyä luonnonsuojelujärjestöön. Lähde -kaikissa tämän listan kohdissa- siitä että vaikket voisi toteuttaa kirjaimellisesti ja suoraviivaisesti jotakin tavoitetta, voit nohevana ihmisenä keksiä aina jonkin sopivan tavan osallistua.
Teot lähiluonnon hyväksi ovat pieniä (paitsi niiden eläin- ja kasviyksilöiden osalta joiden hyväksi ne suoraan koituvat, niillä on usein pelissä koko elämä). Nyt ei kuitenkaan harjoitella maailmanpelastamista vaan kasvatetaan itselle hyvää asennetta, kun sitä ei meille kaikille vielä koulussa eikä kotonakaan opetettu. Treenataan välittämistä, havainnoimista, arkisten mahdollisuuksien tunnistamista, kehitetään omaa ympäristösuhdetta ja ymmärrystä siitä että suuri osa lähiluonnon eliöiden kohtaamista haasteista ja uhista on ainakin epäsuorasti seurausta ihmisen toiminnasta.

2. Kasvata kasveja
 Mielellään sellaisia joista saat maukasta syötävää. Myös puiden istuttaminen on hyvä idea, suosien hedelmäpuita ja/tai alueella jo ennestään kasvavia lajeja. Jos asut kaupungissa, ota selvää kaupunkiviljelystä. Jos omistat metsää, suojele sitä. Voit myös osallistua lahjoittajana puunistutusprojekteihin. Sellaiset ratkovat koko liutaa ongelmia kerralla: ilmastonmuutoksen torjumisen lisäksi istutukset vähentävät eroosiota, parantavat alueen ruokaturvaa ja ennallistavat alueita joilta metsät on hakattu.

3. Mieti, miten työssäsi ja työpaikallasi voitaisiin toimia ekologisemmin Millaisia vihreitä valintoja ja aloitteita voit tehdä työroolistasi käsin? Esimerkiksi: on hieno juttu että tasavallan presidenttikin on herännyt tekemään parempia kulutusvalintoja, mutta toivon hänen miettivän, onko hän tehnyt kaiken voitanvansa ilmastonmuutoksen torjumiseen tasavallan presidentin ominaisuudessa. Osallistuminen tärkeisiin kokouksiin ja sitoumusten allekirjoittaminen ovat kivoja juttuja, mutta kuten me kaikki kokousjyrät tiedämme, "kokoukseen osallistumisen" määritelmä sisältää hyvin erilaisia puuhia. Toiset käyttävät jokikisen vastaantulevan tilaisuuden tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta puhumiseen ja ovat aloitteellisia, toiset peesaavat jos joku muu esittää hyviä ideoita, kolmannet torkkuvat ja neljännet tekevät kaikkensa edistyksen torppaamiseksi. Toivon, että presidenttimme kuuluu aloitteellisiin mielipidevaikuttajiin ja pitää määrätietoisesti ja aloitteellisesti ilmaston puolta myös silloin kun viestin vastaanottajina on sympaattisten kansalaisten sijasta jääräpäisiä taloususkontoon hurahtaneita kansainvälisiä päättäjiä.

4. Rauhoitu Hektinen elämä on kuluttavaa myös ympäristölle ja vastaavasti: turhasta touhotuksesta karsiminen on miellyttävä tapa "leikata" päästöjä (esim. liikenne, vaatteet, teollinen ruoka). Huonot uutiset: jos vähän hellität, et ehdi kokea kaikkea etkä tehdä kaikkea. Hyvät uutiset: et ehdi kaikkea vaikka kiirehtisit kuin pikkuapina. Opettele laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, aikatauluttamaan realistisemmin, jakamaan vastuita. Kun laitat asioita tärkeysjärjestykseen, katso että "riittävä lepo ja palautuminen" sijoittuvat top kolmoseen. Uupuneet koheltajat eivät ole ihmisistä aikaansaavimpia. Levänneenä toimit tehokkaammin ja valitset viisaammin. Jos et voi hidastaa koska olet korvaamaton kun olethan sentään pomo/äiti/yrittäjä/töissä käyvä opiskelija/yksinhuoltaja/näitä kaikkia, jaa vastuita ja tehtäviä muille. Jos sinulla ei ole ketään kenelle jakaa, etsi. 

5. Vähennä mainosaltistustasi Älä kuuntele musiikkia kaupalliselta radiokanavalta, harkitse ennen kuin tartut lehteen jonka sisällöstä merkittävä osa on mainoksia, tuote-esittelyjä tai sponsoroitua sisältöä. Jotkut palvelut ovat mainosvapaita pientä lisämaksua vastaan. Mieti silloin, kuinka paljon köyhdyt jos vastaanottamasi mainos tekee tehtävänsä ja saa sinut ostamaan sellaista mitä et tarvinnut ennen mainoksen näkemistä. Osaat kyllä itse keksiä, mitä todella tarvitset.

6. Lue lisää ja tee omia luontohavaintoja
 Mitä enemmän tiedät, sitä viisaammin pystyt valitsemaan. Mitä läheisempi suhde sinulla on luontoon, sitä helpompi sinun on sitä arvostaa. Pää pensaaseen- strategiasta puhutaan huvittuneeseen sävyyn jäniseläimiin viitatessa, joten mieti nyt hyvä ihminen, haluatko että vertaus on osuva kuvaus siitä miten sinä toimit?

7. Mieti ja korjaa tarpeen mukaan omaa rooliasi kulutuspaineiden luomisessa
Keskusteletko kavereiden seurassa hankinnoista tai tuoteuutuuksista? Arvosteletko ihmisiä ulkoisten seikkojen perusteella? Kuinka paljon omiin kulutuspäätöksiisi vaikuttaa se mitä 
arvelet muiden ihmisten sinusta ajattelevan jos valitset näin tai noin? Mainoksia voi syyttää monesta pahasta, mutta mainokset eivät pistä ketään kohtelemaan toista ihmistä vähän huonommin koska hänet arvioi "köyhäksi", ne eivät lue kerskakulutusta ihannoivia blogeja ja julkkisjuoruja, ne eivät tiedä, millainen auto tai käsilaukku sinun pitäisi hankkia jotta se olisi hienompi kuin työkaverilla.

8. Älä levitä epätoivoa, älä tuomitse heikompia, torppaa vastaantulevat änkyrät -levitä toivoa, rohkaise ja voimaannuta
Taistelussa ilmastonmuutosta vastaan jokainen on soturi. Ei ole olemassa ihmisistä koostuvaa vastapuolta. Eri mieltä olevat, Donald Trump mukaan lukien, eivät ole vihollisia. Hekin ovat omia sotureita (eli ihmiskunnan jäseniä), he ovat vain sellaisia sotureita joille syystä tai toisesta (joskus hyvästä) on epäselvää, mikä on taistelu ja missä rintama. Monet kokevat jo lähtökohtaisesti musertavana ajatuksen siitä että suuri vihollinen vyöryy itärajan yli. Käytä järkeä ja mieti, millainen oman elämäsi kersantti olet? Levitätkö joukkueeseesi tappiomielialaa tai tylytätkö pelokkaita käpykaartiin? Vai koitatko saada jokaisen uskomaan itseensä ja pystymään omaan parhaaseensa? Tämä onkin sellainen taistelu jossa jokainen on vaihtelevasti eri tilanteissa strategian mukaisia taistelutoimia suorittava sotamies, välillä joukkueen jäsen ja kulmakunnan kersantti, ja -tilaisuuden tullen- vähän isompikin komentaja. Jokainen, myös ne jotka luulevat olevansa jotain aivan muuta.

9. Käytä poliittista valtaasi
Vaikka olisit miten epäpoliittinen ihminen jota politiikka ei kiinnosta, joka ei osaa toimia siinä ja jonka mielestä systeemi on niin mätä että sitä vasten voisi protestoida vaikka äänestysmykkäkoululla, olet kuitenkin syntynyt kansalaiseksi demokraattiseen yhteiskuntaan jossa päätöksiä tekevät puolueista nousseet poliitikot. Ala käyttäytyä sen mukaisesti. Äänestä, jos et ole aiemmin tehnyt sitä. Jos et tiedä, ketä äänestäisit tai edes, mitä eroa puolueilla on, ota asiasta selvää. Aloita vaikka puolueiden verkkosivuista, kohdasta "puolueohjelma". 
Enemmän on tietysti vieläkin parempi. Liity puolueeseen, vaikka vain jäsenmaksun maksajan rooliin. Ala aktiiviksi- ole se ehdokas jollaisen haluaisit ehdokkaana nähdä, pyri luottamustoimiin, osallistu keskusteluun. Kiinnostu. Koska pahat kiinnostuvat ja osallistuvat aina, ja huonosti käymmiseen riittää se että hyvät ja viisaat ovat hiljaa ja ajattelevat ettei politiikka kuulu meille. Niin kauan kuin sinulla on äänioikeus jota pystyt käyttämään, politiikka kuuluu sinulle. Lakkaa unelmoimasta elämästä diktatuurissa jossa Rakas Johtaja ja Puolue päättävät kaiken puolestasi ja sinulla menee sitä paremmin mitä hiljaisempana pysyttelet.

10. Käytä ehkäisyä, älä hanki lapsia vain "saahan niitä tulla jos on tullakseen" tai "jospa lapsi tekisi meistä perheen"-asenteella vaan vain jos todella haluat tulla vanhemmaksi
Harkitse vakavasti, voisiko hyvä elämä lapsivapaana sopia sinulle. Lapsivapaus on nimittäin peruuttamaton hyvä jota ei saa takaisin sitten kun se on kerran mennyt, ei vaikka lykkäisi lapset toiselle vanhemmalle tai kodin ulkopuoliseen sijoitukseen.
Vaikka vanhemmuus olisi juuri sinun juttusi, voit toimia väestönkasvun (ja lastensuojelun tarpeen) hillitsemiseksi monin tavoin: voit suhtautua lapsivapauteen tasa-arvoisena valintana, voit kannattaa laajoja julkisesti rahoitettuja hyvinvointipalveluita (ettei lapsia tarvitse tehdä vanhuuden turvaksi), voit ajaa sterilisaatiolkriteereiden höllentämistä. Kyllä, sterilisaatiota voi joutua katumaan, mutta lastensuojelutilastoista päätellen vielä useampi katuu vanhemmaksi ryhtymistä (puhumattakaan niistä sankareista jotka ovat liian välinpitämättömiä tunteakseen mitään vaikka kaikki menee päin seiniä). Jokainen joutuu elämään valintojensa kanssa...mutta siitä voimme olla aika varmoja että 8 miljardin ihmisen planeetalla myös ystävyydestä ja vertaistuesta kiinnostuneista ei ole pulaa. 

+1 Opettele uusia taitoja
Liikakulutus on seurausta kiireen ohella myös vääränlaisesta mukavuudenhalusta joka tekee meistä niin avuttomia että ratkaisumme liian moniin arjen tarpeisiin on lähteä ostoksille. Itse tekeminen vähentää tavaroiden tuotantoon liittyviä päästöjä, lisäksi se saa harkitsemaan, onko vaivannäköä vaativalle tavaralle todellista tarvetta. Toisaalta, myös säästäminen ja uusien ympäristöystävällisten teknologioiden hyödyntäminen ovat taitolajeja. Pyri pois siitä että olisit työajan raataja ja vapaa-ajalla hillitön kuluttaja. Tämä on äärimmäisyyksien elämäntapa, tasapainoa on se että elämän velvollisuudet eivät ole liian kuluttavia (ks. kohta 4) ja se että vapaa-ajalla nauttii etupäässä rakentavista huveista. Mikä tärkeintä: osaaminen voimaannuttaa, ja se osaa joka vaivautuu opettelemaan uusia taitoja.


Ekologinen elämä ja syömishäiriöt

Kuluneella viikolla tuli vastaan uutinen jossa kerrottiin että syömishäiriöiden jo ennestäänkin kirjavaan ja aivan liian suureen joukkoon on liittynyt viime aikoina ekoversio. Omasta kokemuksesta väittäisin, että ihmisiä jotka rajoittavat ruokavaliotaan äärimmäisyyksiin asti eettisyyden ja ekologian nimissä on ollut niin kauan kuin ruuasta on puhuttu eettisestä näkökulmasta, joten on selvä että sitä myötä kun kiinnostus elämäntavan korjaamiseen eettisemmäksi on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös niiden joukko joilla homma menee överiksi. Överillä tarkoitan sitä että positiivinen oman parhaansa tekeminen ja voimavarojensa kasvattaminen niin että jaksaisi jatkossa vähän enemmän on kääntynyt päälaelleen. Ahdistuksen, maailmanlopunpelon ja itseinhon motivoima huoli ympäristöstä johtaa tekoihin jotka eivät ole hyväksi ihmiselle itselleen- eivätkä tarkemmin ajateltuna ympäristöllekään. 

Kilpailuhenkinen suorittamisen kulttuuri ei varsinaisesti auta asiaa. Jos, eli kun, kestävä elämäntapa on itsessään hyvä asia, mistä tulee tämä kaikki kilpailu, tuomitseminen, huomion hakeminen ja nokittelu sen ympärillä? 
Syytän ilmiöstä myös äärimmäisyyksiä rakastavaa mediaa josta olen itsekin saanut lukea vuosien varrella ihailevaan sävyyn kirjoitettuja tekstejä ihmisistä jotka syövät eettisyyden nimissä äärimmäisillä tavoilla. Kohtuus ja hidas kiiruhtaminen eivät ole uutisoinnin arvoisia toisin kuin äärimmäiset elämäntapamuutokset ja -valinnat. Kuitenkin tarvitsisimme jännittäviä friikkejä ja jeesuksia enemmän samaistuttavia esikuvia ja arjen inspiraatiolähteitä.

Toivottavasti sanon tämän nyt kyllin selvästi: kituuttaminen. ei. ole. eettistä, ihanteellista tai edusta mitään muutakaan hyvää. Ihmisen eettistä erinomaisuutta ei mitata ruokalautasen sisällöllä sen enempää kuin millään muullakaan yksittäisellä asialla. Toisin sanoen: sillä kyllä on väliä, mutta niin on monella muullakin valinnalla...ja hyvin paljon väliä on myös sillä että teot eivät ole koskaan irrallisia vaan se mitä hyötyä tai haittaa niistä pidemmän päälle ja suuressa mittakaavassa on, riippuu ratkaisevasti siitä mitkä ovat motiivit. Jos ruokavalio aiheuttaa terveyshaittoja, pahaa oloa tai pakonomaisia ajatuksia ja tekoja, on aika hakea apua. Jos ruokavalio on hyvin rajattu etkä voi missään tilanteessa joustaa siitä, on aika hakea apua. Jos koet suurta tarvetta tuomita ihmisiä jotka syövät mielestäsi väärin ja lempipuheenaiheesi ovat ruokaan liittyvät väärintekemiset, on aika hakea apua. 

Ekologisuuteen piiloutuva syömishäiriö on aivan yhtä katala kuin ortoreksiakin. On totta että monen ruokailutottumuksissa on korjaamisen varaa. On totta että terveellisesti tai eettisesti tiedostavasti syöminen on lähtökohtaisesti hyvä asia. On yleisesti ottaen niin että mitä terveellisemmin ihminen syö, sitä paremmin hän myös voi- paitsi jos sairastuu ortoreksiaan. On yleisesti ottaen myös niin että mitä ekologisemmin ihminen syö, sitä paremmin planeetta voi -paitsi siinä tapauksessa että liika ekologisuus uuvuttaa, sairastuttaa, ja saa käyttäytymään niin rasittavasti että se herättää vastareaktioita.

Lisäksi ihminen on osa planeettaa ja velvollisuuksien ohella ihmisellä on myös oikeus tyydyttää lajityypilliset tarpeensa. Eli lähtökohtaisesti, vaikka esimerkiksi veganismissa on paljon hyviä puolia, se ei ole ihanne jota aivan jokaisen tulisi tavoitella ja jota vastaan ihmisten eettistä kuntoisuutta tulisi mitata. Ihmiselle lajityypillinen ruokavalio on sekaruokavalio (joka tosin sisältää lihaa huomattavasti vähemmän kuin keskivertolänsimaalainen on tottunut syömään), ja on absurdia ajatella että biologisen perustansa hylkääminen olisi perustava moraalinen velvollisuus. Ihmiselläkin on oikeus voida hyvin. Etiikka puolestaan on tiedettä hyvästä elämästä. Ei kielletyistä asioista, ei (itse)kurista, vaan hyvästä elämästä sekä keinoista joilla voi elää hyvin ja tasapainossa. Ihminen jonka ruokaan liittyvät ajatukset ovat negatiivisia, voimakkaan arvolatautuneita ja pakonomaisia, ei ole ihminen jota voisi parhaalla tahdollakaan kuvailla hyvinvoivaksi. 

Toiseksi, valitettavasti on niin ettei maailma pelastu sillä että jätän syntiset ruoka-aineet kauppaan. Kieltäymyksen tie on siitä paskamainen, että mikään ei koskaan riitä pahoinvoivalle perfektionistille vaan maalitolpat siirtyvät sitä mukaa kun niitä saavutetaan. Jos luovut lihasta, et vielä ole kuitenkaan vegaani. Jos olet vegaani, ruokavaliosi saattaa sisältää arveluttavissa oloissa tuotettua soijaa ja sitä paitsi eläviä, kärsimykseen kykeneviä kasveja on kiskottu juuriltaan ravintosi takia (kyllä, osaan perustella loogisesti ettei kasvien kärsimysten arvottaminen mitättömäksi ole rationaalinen kanta). Jos ryhdyt fruitariaaniksi joka syö vain hedelmiä ja siemeniä eikä tapa kokonaisia kasveja, voi aina tuntea syyllisyyttä jos ei itse poimi marjojaan ja syö lentoteitse kauppaan ties mistä kehitysmaista tuotuja hedelmiä... Jokaisen meistä on todettava jossain vaiheessa että oma ruokavalio on riittävän hyvä nyt eikä vasta seuraavan luopumisen myötä, tai sairastuttava syömishäiriöön. 

Paraskin ruokavalio on vain yksi osa elämän kokonaisuutta. Ihminen ei elä tyhjästä joten kulutuksen vähentäminen ei ole ratkaisu ympäristökatastrofiin. Parhaimmillaan se on osaratkaisu ja tasapainoista elämää tukeva valinta, sillä nykyinen kulutushulluus ei ole synonyymi onnelle ja hyvinvoinnille. Itse pidän hyvänä ja kohtuullisena ruokavalio-ohjeena ravitsemussuosituksia. Ne perustuvat lajityypillisiin ravitsemuksellisiin tarpeisiin ja niitä laadittaessa on huomioitu myös psyykkinen ja sosiaalinen hyvinvointi- kuten se että juhlat ja karkkipäivät ovat osa normaalia hyvää elämää. Toisin sanoen, esimerkiksi lihan kulutuksen pudottaminen terveyssuositusten mukaiselle tasolle on teko jonka voi ajatella olevan moraalinen velvollisuus sekä itseä että ympäristöä kohtaan (ja tilastojen valossa se on keskivertokansalaiselle jo totinen haaste), mutta veganismi ei ole. Veganismi voi olla kiitettävää, ja jollekulle oikein hyvä elämäntapa. Mutta eettiseltä kannalta katsottuna on ok pysähtyä paljon aikaisemmin ja todeta että nyt tilanne on riittävän hyvä ruokavalioasioissa ja seuraavaksi ryhdyn kohentamaan jotakin muuta elämän aluetta. 

Myöskään kohtuuttomuus ei ole koskaan eettisesti kiitettävää tai tavoiteltavaa. Kohtuutonta on, esimerkiksi, ruuhkavuosia elävän kaupunkilaisvegaanin ajatella että vain itse poimitut marjat kelpaavat eettisen ihmisen ravinnoksi koska meillä on tullut esiin ulkomaisia marjanpoimijoita riistäneitä firmoja. Maailma on siinä määrin mätä että täydellisen eettisyyden tavoitteesta on paras luopua ja miettiä sen sijaan, mikä on riittävän hyvä tänään. Kun voimavarat tai elämäntilanne muuttuvat, asiaan voi kyllä palata uudestaan.

Kohtuuttoman ankarassa suhtautumisessa ruokaan, kuten muissakin kohtuuttomuuden lajeissa, on myös se perustavanlaatuinen ongelma että useimmat jotka vaativat itseltään kohtuuttomia, uupuvat jossain vaiheessa. Maailma on täynnä entisiä nuoria idealisteja jotka nykyään eivät jaksa välittää oikein mistään koska uupuivat ja kyynistyivät, tai luovuttivat siksi etteivät parhaiden vaihtoehtojen valitseminen onnistunutkaan elämäntilanteen muuttuessa. Ilman lempeyttä on vaikea nähdä eroa tarpeellisen joustavuuden ja kokonaan luovuttamisen välillä. Onko parempi elää omat marjansa poimivana fennovegaanina kolme vuotta kunnes uupuu siihen vaiko elää kohtuullisen eettisesti syövänä, parvekkeella tomaatteja kasvattelevana ja myönteistä kuvaa kohtuullisuudesta levittävänä ihmisenä 40 vuotta? Niinpä. Tästä päästään myös siihen että aivan riippumatta siitä miten hyväksi ja pyhäksi kohtuuton ihminen itsensä tuntee, ulkopuolisten silmissä kohtuuttomuus näyttää vastenmieliseltä ja kurjalta. Se on siis tosi huonoa mainosta eettisemmille valinnoille. Tuhat askeettia ei pelasta maailmaa (etenkään jos heidän nyrpeästi narisevat kuihtuneet olemuksensa karkottavat 100 000 ihmistä miettimästä varovasti ekologisia kysymyksiä), mutta jos viisi miljoonaa keskivertokehnoa suomalaista pudottaisi lihankulutuksensa terveyssuositusten mukaiselle tasolle, alkaisi tapahtua. 

Harkitsevan kuluttamisen lisäksi hyvään elämään kuuluu myös positiivisten tekojen tekeminen. Esimerkiksi ruuan kasvattaminen itse, sienestäminen, ruokahävikin vähentäminen, lähellä tuotetun ruuan suosiminen, ja hyvien kasvisruokareseptien jakaminen somessa ovat tällaisia positiivisia ruokatekoja. Positiiviset teot kompensoivat kaavamaisen täydellisyyden puutetta mutta vielä tärkeämpää on että monet niistä ovat tekoja jotka pakottavat nostamaan katseen omasta navasta. Positiiviset teot tukevat muiden eettisesti hyviä pyrkimyksiä (toisin kuin tuomitseva nariseminen) ja pitävät mielessä ison mittakaavan. Paras tilanne ei siis ole se missä kieltäydymme tarmokkaimmin vaan se missä harkitut valinnat, positiiviset teot ja hyvinvointi ovat sellaisessa tasapainossa jossa jaksaa elää lopun ikäänsä ja josta käsin pystyy sopeutumaan myös uusiin elämäntilanteisiin muutenkin kuin luovuttamalla. Tämän tasapainon ainoa ongelma tietysti on, ettei siitä saa kätevästi mitään ismiä tai kuuden pointin listaa. Se on jokaisella oman näköinen. Sitä ei voi mitata ulkoa päin arvostelemalla tai mittaamalla ihanteiden toteutumisen astetta vaan se näkyy hyvinvoinnissa ja tasapainossa, sekä sisä- että ulkomaailmassa.

posted under , , , | 0 Comments

Missä menee raja?

Kultapossukerhon maailmankuva on aika jännä. Siinä kaikki kilpailevat, parhaat menestyvät, monet pärjäävät, mutta sitä tarina ei kerro mitä häviäjille käy. Se on omituista sillä koko kilpailun idea edellyttää välttämättä sitä että jotkut häviävät. Jäävät jumbosijoille, vaikka olisivat miten hyviä ja ahkeria kuten moni tänäkin vuonna yliopistosta rannalle jäänyt hakija hyvin tietää. Joillakuilla on elämässä epäonnea oikein roppakaupalla ja vastoinkäymisten kasaantuminen on tilastoista todettavissa oleva fakta. Köyhyys, sairastavuus ja syrjäytyminen kasautuvat. Kuten Maria Pettersson taannoin kirjoitti erinomaisessa kolumnissaan, yhteiskunta näyttää eri asemassa oleville kansalaisilleen hyvin erilaiset kasvot. Niitä jotka tarvitsisivat ennen kaikkea tukea ja apua, pompotellaan, velvoitetaan ja kontrolloidaan- yleensä luonnollisesti vaivautumatta ensiksi tarkistamaan, onko pompoteltavalla mitään mahdollisuuksia selviytyä hänelle lätkityistä velvoitteista.

Väännän rautalangasta: jos päihdeongelmaiselle asunnottomalle tarjotaan asuntoa, se ei luultavasti ole ollenkaan riittävä apu asunnottomuusongelmaan. Asunnon pitämiseen kun vaaditaan yhtä sun toista mikä voi helposti olla addiktille ylivoimaista: säännöllistä vuokranmaksua ja tarkkaa taloudenpitoa pienistä tuloista, siivoa elämää ja asunnon kunnosta huolehtimista.  En ole vielä nähnyt suuremmalti julkista keskustelua siitä, miten yhteiskunta aikoo turvata ihmisarvoa kunnioittavan asumisen niille joilta elämänhallinta on hukassa mutta joita ei voi suoralta kädeltä julistaa holhouksenalaisiksikaan. Jos addiktio on sairaus, ja vieläpä sellainen sairaus jonka syntymisessä yhteiskunnalla ja kulttuurilla on oma osuutensa, emme voi loogisesti vaatia addikteilta tervettä järjenkäyttöä vastineeksi peruspalveluista. Vaikka sopisimme, että addiktio on pohjimmiltaan pahe eikä sairaus, tilanne ei loppujen lopuksi muutu miksikään: myös kunnottomat retkut ovat ihmisiä, ja minulle on vähän epäselvää, millä tavalla paheellisuuden oikeudenmukainen seuraus on de facto näännyttämällä toteutettava kuolemantuomio maassa jossa vakavimmatkin rikokset voi sovittaa yhteiskunnalle istumalla vain teoriassa elinkautisen tuomion vankilassa joka kyllä on todella ikävä paikka mutta jossa mahdollisesti tapahtuviin ihmisoikeusloukkauksiin kuitenkin suhtaudutaan lähtökohtaisesti hyvin vakavasti. 

Huolellisesti määritelty vapaudenmenetys on edelleen varsin hyvä ja sivistynyt rangaistus jonka viisaalla käytöllä pystytään sekä puuttumaan tehokkaasti rikollisuuteen, tuottamaan yleisestävä pelotevaikutus (harvapa vankiloita hotelliksi huuteleva on lähtenyt toimimaan sen eteen että pääsisi itse nauttimaan vankilan tarjoamasta ylöspidosta) että ylläpitämään yhteiskunnan turvallisuutta. Huolestuttava kehityskulku sen sijaan on se että rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän ohessa meillä vaikuttaa olevan myös toinen rangaistusjärjestelmä jossa seuraamukset ovat jopa epäinhimillisen ankaria mutta ne seuraavat sellaisista teoista joiden paheksuttavuutta ei mitenkään voi verrata vakavimpiin rikoksiin: elämänhallinnan ongelmista, uhmakkuudesta ilmiselvää kyykyttämistä kohtaan, taloutensa saamisesta solmuun esimerkiksi siksi ettei ole karhukirjeiden alkaessa putoilla postiluukusta kyennyt toimimaan järkevästi vain ainoastaan tavalla joka on hölmöydestään huolimatta varsin inhimillinen että varsin tavanomainen reaktio vahvaan häpeäkokemukseen. 

Elämänhallinnaksi ei ole enää aikoihin riittänyt se että on osannut kuokkia peltonsa, täyttää veroilmoituksen ja välttää isompaa riehumista. Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa se vaatii kykyä jonglöörata lisääntyvällä määrällä palloja: on osattava välttää pikavippien ansoja, asioida hädän hetkellä ja stressin keskellä viranomaisviidakossa, toimia täsmällisesti vaikka julkinen valta ei muistaisi aina maksaa kansalaiselle kuuluvia etuuksia aikataulussa, tai edes ilman valittamista hallinto-oikeuteen. Oikeudesta puheenollen, joka kansalaista koskeva laintuntemisvelvoitekin on tainnut jonkin verran muuttua Olaus Petrin ajoista - huutakaa hep, jos tiedätte lunttaamatta, mikä on rekisterimerkintärikos! (5 pisteen vihje: se on ihan vakava rikos). Joka ikinen kerta kun lisäämme yhteiskunnassa pärjäämisen välttämättömiin perusvaatimuksiin jotakin, putoaa kyydistä joku jolle suoriutuminen paketista on ylivoimaista. Kilpailuyhteiskunnan monimutkaistumisen seurauksena on kunnottomien kerhon jäsenmäärän kasvu, ja samalla yhteiskunnallinen kunnottomuus erkanee yhä kauemmaksi aidosta moraalisesta paheksuttavuudesta.

Jossain vaiheessa täytyy alkaa oikein tosissaan miettimään, missä erinäiset rajat sivistyneessä yhteiskunnassa menevätkään. 

Ainutlaatuiset ihmisroskamme

Mitäs minä juuri pääsin sanomasta ennen uusinta uutiskohua jossa kovapalkkainen terveysalan johtaja ja aiemmin kansanedustajanakin toiminut poliitikko (Kesk) sai potkut mentyään kunnanvaltuustossa viittaamaan vähäosaisiin sanalla "ihmisroska". Katukuvan siivoamisestahan sitä valtuustokeskustelua käytiin, joskin kultapossukerhon kunniajäsenellekin on selvää että kuuluu kylläkin puhua auttamisesta kun tarkoitetaan että olisi kiva jos keskeltä ostoskatua saataisiin siivottua pois se kansanosa joka on ihan omaa tyhmyyttään saanut elämänsä niin isoon solmuun ettei sitä ratkaista reipastumalla ja tarttumalla kuokkaan. 

Minusta se kansanosa on viettäessään aikaa keskellä ostoskatua niin oikeassa paikassa kun olla voi. Yhteiskunnan kultapossukerholla kun on ollut näppinsä ihan aktiivisesti pelissä sen eteen ettei Suomi vuonna 2018 ole kuuluisan yhteiskuntafilosofin John Rawlsin utopia jossa yhteiskunnan huonoimmillakin paikoilla elämä on ihmisarvoista ja tie auki eteenpäin. Sitä paitsi, Ylen tarina 38-vuotiaana itsemurhaan päätyneestä Iirosta osoittaa toisaalla että jotkut päätyvät siivoamaan itsensä ihan oma-aloitteisesti koettuaan joutuneensa elämässä umpikujaan jonka päässä ei näy valoa. Yksilötasolla siitä puhutaan vakavana masennuksena, mutta mietitäänpä yhdessä rehellisesti, millaiset menestyksen eväät yhteiskuntamme tarjoaa KELAn silmissä terveelle mutta käytännössä vähintään tilapäistä sairaseläkettä tarvitsevassa kunnossa olevalle pennittömälle, masentuneelle, työnsä ja perheensä menettäneelle ihmiselle joka tarvitsisi nopeaa ja intensiivistä tukea pelkästään elämänkriisiensä voittamiseen. Ettemme me nyt vaan olisi laskelmoineet, että sairaseläkkeelle ei pidä ihmisiä päästää ellei ole ehdottoman pakko mutta toisaalta on syytä kiristää työttömyysetuuksien saantia siten että työttömyydestä selvitäkseen on parasta olla täysin työkykyinen? Ettemme vaan olisi juustohöylänneet, keskittäneet ja aliresursoineet palveluita ja nipistäneet ennaltaehkäisevistä palveluista koska olemme äänestäneet valtaan ihmisiä joiden mielestä heikoimpien selviytymistä tärkeämpää on niin alhainen veroprosentti että parempiosaisilla on varaa jatkuvasti hurjempaan kuluttamiseen? Ettemme vain vaadi täysin järjettömästi vähintään epäsuorasti että menestys odottaa sitä vakavasti masentunutta, velkaantunutta ja työkyvytöntä joka ottaa itseään reippaasti niskasta kiinni ja vaikka hankkii hyvän työpaikan josta käsin aukeaa tie menestykseen- vihjaten samalla että mikäli näin ei käy esimerkiksi siitä syystä että ihmisen biologia ei toimi ihan sillä lailla, se on pohjimmiltaan oma vika?

Iiron itsemurha ei ole tragedia jos Iiro oli jo verrattain nuorena hyödyttömäksi ajautunut ihmisroska. Ongelma-ihmisiähän tulee kohdella niin että heidät lajitellaan, dumpataan jotkut kaatopaikalle, poltetaan toisista irti se hyöty minkä polttamalla irti saa, ja pyöritellään loppuja kierrätysrumbassa jonka päätepiste voi teoriassa olla kirpputorikasasta vuosisadan löydöksi- tarina, todennäköisemmin kuitenkin vain ulkoistaminen kerta toisensa jälkeen Jonkun Muun vaivoiksi kunnes ollaan lopulta Afrikassa. Hm. On todella epämukavaa, miten pitkälle tätä analogista pohdintaa jätteenkäsittelyn ja vaikeisiin olosuhteisiin ajautuneiden ihmisten kohtelemisen välillä voi pyörittää. 

Jos taas -eli omasta mielestäni kun- ajattelemme että Iiro oli ainutlaatuinen ihminen jolla oli ainutlaatuinen elämä ja sellainen ikkuna maailmankaikkeuteen josta kukaan muu ei päässyt kurkistamaan, se on katastrofi jonka estämiseksi todellakin olisi pitänyt tehdä kaikki voitava ja mielellään vähän päälle. Se että inhimilliset tragediat ovat arkea ja että niistä kärsivien määrää on kuvattava suurilla luvuilla ei pienennä näitä tragedioita tippaakaan. Ainoa joka ainutlaatuisuuden hukkaamisten myötä pienenee on yhteiskunta josta tulee yhä ikävämpi ja julmempi. Ainutlaatuisuuden perspektiivin siirtäminen suureen -sanotaanko pienehkön valtion- mittakaavaan on sietämätön ajatus. Kysyä kuitenkin sopii, onko tämä sietämättömyys ikävä tunne joka pitää poistaa vaiko kenties ongelma josta voisi vetää vaikka sellaisen johtopäätöksen että epäkohdille tarttis tehrä jotain, aloittaen vaikka lähimmästä ja helpoimmasta. Joskus se tarkoittaa yksittäisten ihmisten auttamista, toisinaan pyrkimystä viisaaseen päätöksentekoon. Aina se tarkoittaa sitä että mielessä on kristallinkirkkaana idea siitä että jos ihmisiä kohdellaan roskina se ei tarkoita että he olisivat roskia ja ongelmakasoja vaan sitä että nyt ei kyetä näkemään sitä arvoa ja ainutlaatuisuutta jonka kuitenkin todellisuudessa tiedetään olevan olemassa. Siinä(kin) tilanteessa päätökset on järkevää tehdä tiedon- eli arvon ja arvokkuuden oletuksen- eikä pinnallisten vaikutelmien pohjalta.

Ympäristöeetikko kun olen, tiedän hyvin että kun roskista puhutaan ongelmana, on aluksi kysyttävä kuka roskaa ja miksi. Usein -epäilen että myös epäinhimillistävässä ihmisjätepuheessa- vastaus on se tavallinen: ne tuottavat roskia, syrjäyttävät ja ylläpitävät eriarvoisuuden kulttuuria jotka voivat, koska typeryydessään kokevat sen olevan hauskempaa ja helpompaa kuin vastuullinen elämä jossa pitäisi vähän rajoittaa shoppailujaan (ja vaikka maksaa sen sijaan veroja) ja nähdä kaikenlaista vaivaa sen eteen ettei roskia ylipäätään synny. Ongelmat jotka näkyvät katujen varsilla eivät synny katujen varsilla vaan paljon tyylikkäämmissä paikoissa. Inhoihin vihtahousuihin pukeutunut persoonallinen paha on kärpässarjan nilkki verrattuna banaaliin pahaan jota tuotetaan ohimennen ja joka piiloutuu rakenteisiin niin hyvin ettei syyllisten etsimisellä pitkälle päästä. Vain harvoin joku onneton nostetaan hetkeksi tikunnokkaan, syylliseksi, vaikka tässäkin tapauksessa kyse on vain yksittäisestä ihmisestä jonka törttöily on kuitenkin loppupeleissä kuin pakokaasu pakkasaamuna: ilmiö joka näkyy hetkellisesti tietyissä koordinaateissa vaikka todellisuudessa on läsnä kaikkialla missä ihmisiä on enemmälti koolla epämääräisenä tuoksahduksena joka melkein kuuluu asiaan...ellei muuta ehdottomasti haluta.

Mitä sinä vastaisit Gretalle?

Ruotsissa 15-vuotias Greta Thunberg on tehnyt sellaisen tempun josta oikeastaan koko maailma voisi ottaa jollain tavalla oppia. Hän on tehnyt sen minkä voi: ryhtynyt vaaleihin asti kestävään koulunkäyntilakkoon sillä erinomaisella perusteella että aikuisia ei näytä kiinnostavan ilmastokriisi ollenkaan niin paljon kuin syytä olisi. Hän on liian nuori äänestämään, mutta kun tahtoa on löytynyt, on löytynyt myös keino saada ilmastokysymykselle kansainvälistä huomiota tärkeään aikaan.

Tätä sopii meidän kaikkien miettiä, mieluiten samaan syssyyn kun kysymme itseltämme: jos Greta 15-vee pystyy tuohon, niin mihin voisin kohtuudella odottaa itse pystyväni? 

Itsehän olen miettinyt jo vanhastaan, mitäköhän nykyajan äidit ja isät, isoisät ja isoäidit oikein ajattelevat viis veisatessaan siitä tulevaisuudesta jonka kanssa toimeen tulemaan pakotettu sukupolvi on jo syntynyt. Ja mitäköhän he vastaavat kun -siinä tapauksessa ettei Greta jouda Suomeen lähiaikoina- muutaman kymmenen vuoden kuluttua lapsenlapset tulevat kysymään meiltä vanhuksilta "Missä sinä olit, mitä teit ja ajattelit silloin kun asialle olisi voinut vielä jotain tehdä?" Jos ympäristökatastrofi etenee tätä vauhtia, on nimittäin jotakuinkin satavarmaa, että he kyllä tulevat kyselemään.

Minä tiedän jo, mitä vastaan: tein parhaani. Se ei aina ollut paljon, koskaan tarpeeksi, enkä ole ihan varma päätyikö lopputulos plussalle. Mutta silti tein parhaani ja yritin kannustaa muitakin tekemään oman parhaansa. Se sitten riitti niin pitkälle kuin riitti.

Mitä te aiotte sanoa?

Inhimillinen ainutlaatuisuus: ollako vai eikö olla?

“If I didn’t have you...somebody else would do"

Tim Minchin

Tähän henkevään lausahdukseen olen törmäillyt viime aikoina netissä muutamaankin kertaan, yleensä niiden tyyppien lausumana jotka korostavat mielellään sitä että pitkien liittojen suuri salaisuus on sitkeä puurtaminen.

Tähän käsitykseen voi kieltämättä helposti tulla maailmanmenoa seuraamalla. Ihana rakkaus on höttöä jossa olennaista on hetkellinen tunnetila mutta kohteella ei aina ole niin väliä -eikä pidäkään, sillä heti eron koittaessa reipas kansalainen kasaa itsensä pikavauhtia, kasvaa vähän ihmisenä ja suunnistaa kohti uusia seikkailuja entisten haihtuessa mielestä savuna taivaalle. Jokin tässä silti tökkii. 

Miten sitten on mahdollista että ennen kun sinkkuus oli harvinaista, puoliso löydettiin usein lähiseudulta ja hänen kanssaan oltiin hamaan hautaan asti? Toteutuneiden ihmissuhteiden valossa ihmisen kyky rakastua vaikuttaa perin joustavalta. Toisaalta, toteutuneiden ihmissuhteiden valossa vaikuttaa että ihmisillä on myös sitkeä taipumus löytää itsensä vehtaamasta monenlaisista suhteista joissa rakkaudesta ei selkeästi ole tietoakaan. Vanhojen pahojen aikojen uskottavuutta referenssinä taas vähentää se että historiallisena aikana ainakin suomalaisten avioliittoja ovat "motivoineet" taloudelliset pakot, sukujen suhmuroinnit, se että avioeron saaminen on ollut hyvin hankalaa, sekä kirsikkana kakun päällä tietysti se että rikoslaista on löytynyt sellaisia jännittävänhomeisia nimikkeitä kuin salavuoteus ja aviorikos joista on voitu rangaista kuolemantuomiolla. Olisiko (taas) niin että rakkaudeksi nimitetään hyvin monenlaisia ilmiöitä joita ei lähemmin katsottuna yhdistä yhtään mikään -ei edes se kuuluisa kemia?

Kysymys ei silti ole vain siitä kuinka häilyväinen itse kukin on, vaan pohdittavaksi tulee paljon suurempia kysymyksiä inhimillisestä ainutlaatuisuudesta ja ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Onko ainutlaatuisuus vain illuusio? Olemmeko pohjimmiltamme vain muttereita laatikossa, ja myöhemmin ihmissuhdekoneen osia jotka ovat pohjimmiltaan korvattavissa myös silloin kun homma pelittää niin hyvin ettei vaihto-operaatioon ryhtymistä koeta millään tasolla hyväksi ideaksi? Voiko ihmiset loppupeleissä typistää laskelmaksi objektiivisesti valituista hyvistä ja huonoista puolista? Jos elämä on pitkälti sitä että pyöritetään arkea, vaelletaan viikonlopun alla ruokakaupassa, kuherrellaan kun kyetään ja neuvotellaan siitä kenen vuoro on imuroida, onko pohjimmiltaan ratkaisevasti väliä sillä kenen suhteellisen täyspäisen ja yleisesti ottaen siedettävän ihmisen kanssa tätä harrastaa? Jos lähdetään siitä että syvälliset keskustelut voi käydä myös ystävien kanssa, elämään etsiä sisältöä työstä ja harrastuksista ja että hormonitasojen muutokset pitävät huolen suurten tunteiden latistumisesta aikataulussa, eikö rakkaudessa pääse jo pitkälle hyväksyttävällä pärstäkertoimella ja sillä että osaa olla enimmäkseen ihmisiksi? Onko onnea rakkaudessa sillä joka kuvittelee löytäneensä jotakin ainutlaatuista vai sillä joka on hyvä match mahdollisimman monelle? Nämä ovat niitä pieniä kysymyksiä, mutta niiden jäljet johtavat syvälle. Mihin perustamme ajatuksen ihmiselämän arvokkuudesta tai yleisestä ja yhtäläisestä ihmisarvosta jos emme ajatukseen siitä että jokainen on jollakin tavalla ainutlaatuinen, myös silloin kun minä en sitä näe enkä ymmärrä?

Onko Tim Minchin todella oikeassa väittäessään että jopa ihmisen hyvät puolet ovat ainakin jossain määrin keskinään vaihdettavissa siihen tyyliin että eksän hauskuuden voisi korvata mainiosti nyksän älykkyys? Onko pienillä asioilla jotka tekevät ihmisestä yksilön lopulta sen suurempaa väliä? Luokitteluihin ja tilastoihin ihastunut yhteiskuntamme tyypittelee mielellään kaiken mistä kiinni saa. Silti rohkenen väittää että metafysiikasta tuttu trooppikimpputeoria sopii huonosti ihmisiin. Jokainen on enemmän kuin ominaisuuksiensa summa. Olemme myös riskejä, potentiaaleja, ajan ja olosuhteiden mukaan vaihtelevia otuksia -ja ehkä siinä sivussa ainutlaatuisia tavalla jota ei saa pyydystettyä cv:een mutta jolla on silti joskus ratkaisevasti väliä.

Trooppikimpputeorian puolesta puhuu kuitenkin selkeys, järkeen vetoavuus ja se että se luo elämään tiettyä helppoutta ja turvallisuudentunnetta. Ilmeisin ongelma ainutlaatuisuusteorialle on seitsemän miljardin ihmisen kansoittamalla planeetalla tietysti löytämisen vaikeus: jos olen yksin, tarkoittaako se että saatan joutua etsimään ystäviä ja rakkautta Bhutanin vuoristoista tai Kalaharin pensastosta? Todennäköisyys on kuitenkin teoriaa, käytännössä myös epätodennäköisiä asioita tapahtuu, vaikka harvoin. Käytännössä myös moni -ellei peräti enemmistö- elää täysin tyydyttävän elämän sellaisen kumppanin (tai useamman) kanssa joiden ei koe olevan sykähdyttävän ainutlaatuisia. Kumppanuus, lapset -kaikki ne asiat joiden sanotaan pitävän kasassa pitkiä parisuhteita- ovat ihan hyviä syitä olla yhdessä. Isot filosofiset kysymykset aktivoituvat vasta kun henkilökohtaiset valinnat alkavat heijastua maailmankuvaan, niin kuin ne useimmilla heijastuvat. Oma kokemus on helppo yleistää ja elämä tuntuu onnistuneemmalta jos omat valinnat kokee viisaiksi tai ainakin ainoiksi vaihtoehdoiksi. Haasteellista tässä on se että maailmankuva tuppaa itse kullakin vaikuttamaan aika paljon oman elämän ohella myös ympäröivään maailmaan ja siihen millaista siitä rakennamme.

 Ainutlaatuisuusvaihtoehtoon sisältyy myös välttämättä pelottava mahdollisuus löytää ja menettää joku aidosti korvaamaton. Toisaalta sitäkin tietysti tapahtuu kaiken aikaa ja ihmiset selviytyvät suurista menetyksistä. Jonkinlaisesta tunnevammaisuudestahan kärsii se joka lohduttaa lapsensa menettänyttä vanhempaa sillä että tilalle voi tehdä uusia tai rakkaan tätinsä menettänyttä sillä että onhan hengissä sentään setä joka on sukupuussa yhtä läheinen. Normaalilla emotionaalisella kapasiteetilla varustettu ihminen tajuaa ettei omaisia noin vain korvata edes toisilla yhtä läheisillä ja rakkailla ihmisillä. Miksi siis on jotenkin luontevampaa ajatella että tarpeen tullen menetetyn romanttisen rakkauden tilalle voi saada pienellä onnella uuden vastaavan?
Ainutlaatuisuusteorian dumppaamisen vastineeksi luvattua toiveikkuutta
himmentää kyllä vähäsen jos romanttinen rakkaus on kaikesta draamasta ja tunnekuohuista huolimatta rakkauksista kevyintä. 

Ajatus ainutlaatuisuudesta ei kuitenkaan edellytä ajattelemaan että nuoret lesket ovat tuomittuja vuosikymmenien yksinäisyyteen. Se ei ota kantaa kenenkään sydämen suuruuteen, vaan toteaa vain etteivät romanttisen rakkauden kohteet eroa muista aidon rakkauden kohteista mitenkään siltä osin ettei yhtä voi korvata toisella tai viidennelläkään. Perheeseen voi mahtua uusia lapsia ja lankomiehiä menetettyjen tilalle, mutta roolin täyttyminen on eri asia kuin se että yhden voisi aidosti korvata toisella. Mairesta ei koskaan tule Maijaa, vaikka kumpikin olisi lähtökohtaisesti rakastettava ihminen jota ei haluaisi muuttaa mitenkään. Vaikka ominaisuuksia listaisi miten päin, ainutlaatuisuus on lopulta jotakin mitä ei voi verrata. Jos ei voi vertailla, ei myöskään voi korvata. Elämässä voi edetä ja siihen voi tulla uusia ihmisiä...mutta he ovat sitten uusia, ja ainutlaatuisia jollakin toisella tavalla. Vaikuttaa kuitenkin siltä että väistämättä merkityksellisyyden vastapainona on aina menetyksen riski joka usein toteutuu ainakin jos vanhaksi saa elää -ja mitä enemmän merkitystä, sitä suurempi menetys jonka kanssa on tultava toimeen ja joka on yritettävä käsitellä rakentavasti. Mistä tahansa ihmissuhteesta puhuttaessa tilanne on siinä mielessä ikävä että jatko on aina tavalla tai toisella epävarmaa mutta menetykset ikuisia. Toisaalta jokainen miettiä omalta osaltaan, kuinka kiva on elää maailmassa jossa kukaan ei ole suuremman suremisen arvoinen.

 Kyseessä on kuin onkin valinta jonka jokainen tekee kerta toisensa jälkeen miettiessään päästääkö elämäänsä ystäviä, rakastettuja, lapsia, lemmikkejä. Siihen pelatako vaiko pelätä ei ole henkilökohtaisella tasolla oikeaa vastausta- on vain mahdollisuus valita millainen ihminen haluaa olla ja millaisessa maailmassa haluaa elää. Sen sijaan yhteiskunnallisella, yleisinhimillisellä ja globaalilla tasolla ainutlaatuisuusolettama on se josta seuraa parempi maailma.

Päivän uutinen: pikamuoti saastuttaa enemmän kuin lento- ja laivaliikenne

Syysmallistot alkavat olla kaupoissa. Ennen kuin ryntää katsomaan, mitä kivaa myyntiin on tullut, kannattaa kuitenkin lukea ja sisäistää tämä juttu vaateteollisuuden todellisista kustannuksista ympäristölle. Jutun ulkopuolelle jääneet inhimilliset kustannukset tulevat vielä siihen päälle, halpatyövoimavaltaisesta teollisuudenalasta kun puhutaan. Valmistajilta ja päättäjiltä voi ilman muuta vaatia paljon nykyistä suurempaa vastuullisuuden tasoa. Kun oma elämäntilanne ja resurssit ovat vaihtelevia ja eläväisiä juttuja, noin kerran vuodessa tai arjen muuttuessa isommin on itse kunkin ihan rutiininomaisesti hyvä miettiä, onko elämässä avautunut tilaisuus yrittää jotakin uutta hyödyllistä ja arvioida vanhoja tottumuksia.


Vaikka Kaikilta Muilta on hauska perätä vastuuta, kansalaiset ovat kuitenkin niitä jotka suostuvat ostamaan halpaa pikamuotia vuosi toisensa perään. Maristen ja vastahakoisesti, mutta ostavat kuitenkin. Kotimaisia laatutuotteita perätään markkinoille vaikka ne maksaisivatkin hieman enemmän kuin kiinakrääsä, mutta niinpä vain tänäkin vuonna kotimainen kenkävalmistaja Janita ja Nokian Neulomo ovat joutuneet lopettamaan koska ostajia tuotteille ei löytynytkään -ei vaikka kyseisten firmojen tuotteet oli suunnattu tavallisille kuluttajille eikä eliitille. Rikkaiden länsimaiden kansalaiset ovat hyväksyneet ostamisen harrastukseksi ja keskivertokansalaisen vaatekaappi on suurempi kuin koskaan. Eikä sekään riitä sillä nykyään vaatekaappeja myös raivataan ahkerasti yhdestä päästä jotta niihin mahtuisi enemmän uusia ostoksia. Kansalaiset  kun ostavat mieluummin paljon ja usein kuin harvoin ja kestävää. Tilaisuus tekee yksityisistä ihmisistä ahneita, mukavuudenhaluisia ja ajattelemattomia siinä missä suuryrityksistäkin. Yksityisten ihmisten tapauksessa yksityiset asenneongelmat muuttuvat joukkovoimalla globaaliksi ympäristökatastrofiksi. Enkä nyt mene edes siihen että ihmisellä on taipumus toteuttaa arvojaan useilla elämänalueilla mistä seuraa että se joka on lauantaiostoksilla ajattelematon, on sitä usein myös töissä, harrastuksissaan, kasvattajana ja ystävänä. Kulutustottumusten muutos on vasta osa ratkaisua. Koko ratkaisu on se että ryhdymme pitämään arvoistamme parempaa huolta ja treenaamaan hyvettä samalla intohimolla minkä moni käyttää nyt urheiluharrastukseen.

Parempien valintojen tueksi olen luonut nämä suositut tarkistuslistat:



Uusi sesonki on myös hyvä aika aloittaa kulutuskirjanpito vaate- ja asusteostoksista, aluksi vaikka projektiluonteisesti.


Saikkupäikky: takana loistava tulevaisuus?

Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu siitä miten mielenterveysdiagnoosi haittaa sairastuneen elämää vielä kauan sen jälkeen kun sairaus on historiaa, oli synkeää luettavaa. On äärimmäisen huolestuttavaa jos järjestelmämme toimii missään, milloinkaan niin että avun hakemisen koetaan tuovan mukanaan suurempia riskejä kuin hoitamattomana oireilemisen. Diagnoosi kun ei todellisuudessa tee kenestäkään sairasta. Sen tekevät oireet, ja diagnoosi on edellytys sille että oireita voidaan hoitaa asianmukaisesti. Usein kaikkein isoimpia ongelmia aiheutuu niistä joilla on mielenterveyden ongelmia mutta jotka jättävät hakematta apua. He sairastuttavat helposti koko lähipiirinsä. Onko se ok? Lasketaanko kustannuksia silloinkin kun ne eivät kohdistu yksittäiseen työnantajaan tai vakuutusyhtiöön vaan koko yhteiskuntaan? Onko jo keksitty, miten mitataan rahassa inhimillinen kärsimys?

Itsehän olen, perusluonteeni mukaisesti, jo ampunut itseäni jalkaan kertomalla masennusoireilustani terveyskeskuksen ohella myös blogissa (masennusdiagnoosi muuten on sittenkin kyseenalaistunut koska minulla ei missään vaiheessa ole ollut tiettyjä masennuksen ydinoireita. Haasteeni voivat johtua muusta kuin mielenterveyden häiriöstä, mutta siitä lisää sitten kun on saatu taas tutkittua). Kuka tahansa voi googlettamalla saada helposti selville että minuun on iskenyt sen luokan trauma jonka parantelemiseen on kulunut sekä ammattiapua että runsaasti aikaa. Sitten kun taas olen täydessä iskussa, saanko huomata että takanani on loistava tulevaisuus?

Se jää nähtäväksi, mutta omasta puolestani olen silti sillä kannalla, että mielenterveysongelmiin liittyvien stigmojen hälventäminen puhumalla avoimesti omista oireista ja avun hakemisesta on niin arvokas työ että siihen kannattaa ryhtyä oman edun kustannuksellakin. Koska auttajani ovat onnistuneet vakuuttamaaan minut siitä että paskansietokiintiöni yhden eliniän osalta alkaa olla täynnä, en näe itseäni muutenkaan käyttämässä aivokapasiteettiani sellaisten tahojen avuksi jotka eivät kykene näkemään valintaani olla avoin löydettyäni itseni tilanteesta jossa moni valitsee hyvin perustein vaieta sinä suosituksena joka se on. Saatan olla kiiltävän uraohjuksen sijasta inhimillinen olento, mutta oletan että palkkaamistani suunnittelevat näkevät googletellessaan myös sen että laskutan ratkaisuista, analyyseista, ajattelemisesta ja neuvoista, en tyhjistä sivistyssanoista, pupuleikeistä tai olalletaputuksista. Ne markkinat jätän suosiolla muille, minut voi kutsua paikalle silloin kun halutaan etsiä ja ratkaista todellisia ongelmia.

Hesarin jutussaan luettelemat yhteiskunnalliset asenneongelmat eivät korjaannu ikinä jos asioista ollaan hiljaa ja mielenterveydestä puhuminen on jotenkin mystistä, likaista tai peräti kiellettyä. Jokaisella yksilöllä on intressi maksimoida omat etunsa, mutta toisaalta tälläkin kertaa on niin että jos kaikki ajattelevat vain omaa etuaan, se tulee lopulta kalliiksi kaikille. Tästä maasta ei saada millään hyvinvointivaltiota jos yhteiskunnassa luullaan mielenterveysongelmien olevan jollain metafyysisellä tasolla ihan eri asioita kuin somaattiset sairaudet, ongelmia jotka kohtaavat vain viallisia, moraalittomia ja heikkoja (näin ajattelevat voivat laittaa sähköpostia niin voin antaa ohjeet vastaavan tasoisen haasteläjän kehittämiseen. Voitte sitten katsoa, menisikö itseltä paremmin). 

Oma tilanteeni on tällä hetkellä olosuhteisiin nähden varsin mallillaan. Terapiayhteistyö on lähtenyt hyvin käyntiin ja sitkeän treenin ansiosta keskittymiskyky ja jaksu ovat hieman parantuneet. Kuormitustekijöiden hallinta sujuu jo aika hyvin vaikka toimintarajoitteet ovat oma rasitteensa. Hidasta kuitenkin on -mahdollisesti siitä syystä että minun tapauksessani toipuminen voi vaatia ihan konkreettista aivosolujen uudistumista joka ottaa oman aikansa. Jopa työtilanne on niin ruusuinen kuin olla voi. Jostain syystä ihmiset ovat olleet valmiita kantamaan työt minulle kirjaimellisesti kotisohvalle, olleet ymmärtäväisiä ja valmiita auttamaan kaikessa mikä ei vielä minulta suju. Ajatteluhommat ja kirjoittaminen sujuvat aina kun vireystila on sopiva, ja toistaiseksi töitä on sen verran kuin jaksan tehdä. Tästä on hyvä edetä rauhalliseen tahtiin kohti tulevaisuutta, sijaitsi se missä tahansa. Vain se on varmaa, että epäinhimillisestä rääkkiyhteiskunnasta sitä ei löydy- ei minulle, mutta tuskin pitkällä tähtäimellä kenellekään.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments