Kuinkas vaaleissa kävikään?

Eduskuntavaalien tulos oli tänäkin vuonna jännittävä. Vaalikauden kuluessa entistä selvemmin oikeistopopulistiseksi puolueeksi muuntautunut Perussuomalaiset nousi. Se ei ole ihme: se pystyi erottumaan selvästi kaikista muista. Enimmäkseen kielteisesti, jos minulta kysytään, mutta politiikassa erottuvuudella on väliä, kuten myös sillä että kaikkien teemojen vastarannankiiskenä Perussuomalaiset onnistuivat profiloitumaan vaihtoehdoksi sekä kovaa oikeistolaista politiikkaa tehneille hallituspuolueille (Kepu & Kok) että perinteiselle vihervasemmistolle. Kaiken huipuksi Jussi Halla-aho nousi vaalien ylivoimaiseksi äänikuninkaaksi. Se tarkoittaa, että riippumatta siitä mitä mieltä hänen mielipiteistään on ja miten syvälle oppositioon hänet onnistutaan työntämään, hänen takanaan on sen kokoinen äänestäjäjoukko jota ei kellään olisi varaa vähätellä tai ohittaa. Siinä sivussa puolueen maltillista siipeä edustanut Sininen tulevaisuus muuttui harmaaksi menneisyydeksi joka muistetaan lähinnä siitä että hallituksessa sille kelpasivat kaikki päätökset joita isot pojat sanelivat. 


Kun vaalien toinen selvä voittaja oli vihervasemmisto SDP:n johdolla, lupaa vaalien lopputulos mielenkiintoisia aikoja. Vaikka sekä Vihreät että eduskunnan molemmat vasemmistopuolueet (SDP& Vasemmistoliitto) saivat vaalivoiton, punavihreällä yhteistyöllä ei saada enemmistöä kasaan. Mielenkiintoisin -ja epätodennäköisin- vaihtoehto olisi tietysti ryhtyä kaveeraamaan Perussuomalaisten kanssa ja kaivaa yhteisiä huolenaiheita muun muassa vähäosaisten, vanhusten ja työläisten olojen parantamisen ja eriarvoistumisen pysäyttämisen liepeiltä. Lisäksi Perussuomalaiset on ollut Soinin jytkystä lähtien oppositiossa missä se on voinut esittää räväköitä ja ajoittain älyvapaita mielipiteitä aina vain suuremman kannattajajoukon tukemana. Nimenomaan protestipuolueeksi profiloituminen on ollut Perussuomalaisten vahvuus. Nosto hallitusvastuuseen näyttäisi sekä tukijoille että epäilijöille sen, mihin puolue tosipaikan tullen pystyy. Protestoiminen on helppoa ja hauskaa vastuunkantoon verrattuna, ja vuosikymmenen kuluessa puolue on onnistunut myös hankkimaan sen verran eduskuntakokemusta että homman pitäisi sen puolesta sujua.

Vihervasemmistolle tärkeissä ilmastokysymyksissä Perussuomalaiset sen sijaan on täysin vastakkaisilla linjoilla (ilmeisesti perusisänmaallista ei ole huolehtia siitä että kyseinen maa-alue pysyy tulevaisuudessakin elinkelpoisena emmekä saa niskaamme sellaista ilmastopakolaisvyöryä jonka rinnalla vuoden 2015 pakolaisaallosta kohkaaminen näyttäytyy lähinnä huvittavana). Toinen jyrkkä jakolinja ovat maahanmuuttokysymykset -riippumatta siitä faktasta ettei maahanmuutto kuulu Suomen isoimpiin ongelmiin (ilmastonmuutos, tarpeellinen sosiaaliturvan kokonaisuudistus ja eläkepommi, työelämän murros, aivovuoto, epävarmuuden sävyttämä maailmanpolitiikka). On kuitenkin todennäköistä että erimielisyys maahanmuuttokysymyksestä punavihreiden ja perussuomalaisten välillä osoittautuu ylitsepääsemättömäksi. Eikä tilannetta varsinaisesti auta se, että demonisointia on harrastettu kuluneella vaalikaudella puolin ja toisinkin. Omasta puolestani olisin valmis katsomaan peruspunayhteistyövaihtoehdon paljon tarkempaan kuin näyttää nyt tapahtuvan, mutta minähän en hallitustunnusteluja hoida.

Käytännössä joko Kokoomus tai Keskusta on pakko ottaa hallitukseen. Näistä kahdesta Keskusta on lähtökuopissa vahvoilla. Keskusta kärsi vaaleissa näyttävän tappion mutta edellisessä hallituksessa näkyvästä häärännyt Keskustan oikeistosiipi kärsi rökäletappion. On todennäköistä että Keskusta ottaa tästä viestistä opikseen. Toiseksi, koska Keskusta on selvimmin vaalitappion kärsinyt puolue, siitä sopii rokottaa ministeripaikkojen jaossa. Keskusta mahtuisi nöyräksi apupuolueeksi -ja nöyränä apulaisena olemisestahan puolueen maltillisella siivellä onkin jo runsaasti kokemusta. Tämä vaihtoehto lupailisi -tietysti hieman henkilövalinnoista riippuen- vakainta hallitusyhteistyötä.

Kokoomusta ja vihervasemmistoa puolestaan yhdistää liberalismin ohella se fakta että Vihreisiin (ja jopa demareihin) on perinteisesti mahtunut yllättävänkin oikeistolaisesti ajattelevia näkyviä poliitikkoja. Myös ympäristökysymyksissä Kokoomuksen sisältä löytyy kirjavia mielipiteitä -asiaa mahdollisesti auttaa siihen että myös elinkeinoelämä on viime aikoina alkanut heräillä siihen että ilmastonmuutokselle tarttis tehdä jotain kun planeetan muuttuminen ihmiselle vihamieliseksi on äärimmäinen uhka markkinoille. Lisäksi Kokoomuksella on Keskustaa vahvempi hallitusmandaatti sekä puolueen koolla että tappion suuruudella mitattuna. Sekään vaihtoehto ei ole niin mahdoton kuin miltä äkkiseltään saattaa kuulostaa. Toisaalta punavihreä talouspolitiikka on Kokoomukselle myrkkyä, eikä punavihreällä blokilla ole vallituloksen sen paremmin kuin lähihistoriankaan valossa suurta kiinnostusta tinkiä kannoistaan.

Sitten on tietysti olemasssa se vaihtoehto että lupaavasta alkutilanteesta huolimatta punavihreää blokkia ei saada muodostettua ja hallitukseen päätyisivät SDP:n seuraksi Keskusta ja Kokoomus. Historiallisesti tämä on sinänsä tuttu ja turvallinen tilanne. Se olisi myös kaikkien kannalta ikävä tilanne: hallitukseen nousisi voittajien sijasta kaksi vaalitappion ottanutta isoa puoluetta joiden sössimisentäyteinen valtakausi on yhä tuoreessa muistissa. Tyytymättömyys edelliseen hallitukseen on se yksi kysymys josta Perussuomalaiset ja vihervasemmisto voivat olla yhtä mieltä. Lisäksi Keskusta-Kokoomusyhteistyötä on harjoiteltu viime vuosina sen verran, että heikolla mandaatilla ruoriin asettuvan SDP:n mahdollisuudet lunastaa vaalilupauksiaan heikentyisivät aika tavalla. Keskusta ja Kokoomus eivät ole parhaita kavereita, mutta riski siihen että ne pystyisivät hallituksessa muodostamaan tehokkaan vastavoiman SDP:lle on suuri. 

Summa summarum: seuraavaksi kannattaa laittaa popparit tulemaan. Kävi miten kävi, hallitusneuvotteluista tulee taatusti haastavat ja lopputuloksesta mielenkiintoinen. Lisäksi meillä on toivoa siitä, että inhimillisyys ja ympäristökysymykset tulevat saamaan enemmän painoarvoa alkavalla vaalikaudella.

posted under , | 0 Comments

Maistuisiko planetaarinen ruokavalio?

Tämän vuoden, ja miksei seuraavienkin vuosien, hittidieetti voisi minun puolestani olla EAT Lancet-komission tovi sitten julkistama planetaarinen dieetti. Kuten uutuusdieeteillä aina, sekin lupaa paljon hyvää ja kaunista: noudattajiensa paremman terveyden lisäksi ohella koko planeetan pitäisi pelastua. Eikä mistään hyvästä, kuten lihasta, tarvitse luopua. Nälänkään ei pitäisi vaivata, sillä dieetin lähtökohtaiseksi päivittäiseksi kalorimääräksi on laskettu 2500 kcal. Ne jotka tarvitsevat kaloreita enemmän voivat tietysti syödä enemmän, koska moni (ellei peräti enemmistö) pärjää vastaavasti vähemmälläkin. Lisäksi planetaarinen dieetti on esitelty arvovaltaisessa julkaisussa ja nimikin kuulostaa paljon tyylikkäämmältä kuin taannoin lanseeraamani Syö mitä eteesi pannaan-dieetti (josta odotetusti ei tullut hittidieettiä).

Siis voiko näin täydellinen ruokavalio olla enää tottakaan? Mikä juoni tähän on piilotettu? Kuten sanottu, juoni ei ole luopua mistään tai ottaa ruokapyramidin pohjaksi leväkeitto sirkkasattumilla. Keskivertotallaajan näkökulmasta muutokset ovat kuitenkin isoja. Erityisesti punaisen lihan syönnin on vähennyttävä reilusti, samoin maitotuotteiden kulutuksen. Myös sokerin kulutuksessa on vähentämisen varaa. Nämä vähennykset kompensoidaan lisäämällä ruokavalioon vastaavasti kasvikunnan tuotteita: vihanneksia, hedelmiä, marjoja, viljatuotteita, pähkinöitä ja siemeniä sekä tietysti kasviproteiinin lähteitä. Niitä pitäisi syödä tuplasti nykyiseen verrattuna. Ja kuinka ollakaan, suomalaisten kasvistensyönnin vähäisyys kuuluu ravitsemusasiantuntijoiden kestohuolenaiheisiin. Kasvisten ja hedelmien syönnin kaksinkertaistaminen saa heiltä kannatusta. Maalaisjärki puolestaan kertoo, ettei raavaiden miestenkään vatsa määräänsä enemmän vedä. Jos ensiksi syö kaikki kasviksensa, kohtuullistuu koko ruokavalio siinä sivussa pakostikin.

Siltä varalta että tämä kuulostaa vieläkin ankealta, todettakoon että punaista lihaa mahtuu ruokalistalle aterian verran joka viikko, sekä päälle hieman kanaa, kalaa tai kananmunia. Saamme jatkossakin nauttia tirisevistä grillipihveistä, mehevistä hampurilaisista ja joulukinkusta -ruokavalion siivousta ei tarvitse eikä edes kannata aloittaa lempiherkuista tai juhlapöydän keskipisteistä. Paljon hyödyllisempää olisi kyseenalaistaa tarjousjauhelihan asema arkisen ruuanlaiton kulmakivenä vaikka saatavilla on kohtuuhintaan monenlaisia kasvisproteiinejakin. Niiden määrä markkinoilla on kasvanut huimasti siitä mitä se oli vielä kymmenenkin vuotta sitten. Kasvisruokapäivä ei ole paastopäivä, eikä se tarkoita sitä että nälkäisen ihmisen pitäisi puputtaa ravitsemuksellisesti höttöistä, yksitoikkoista ruokaa josta tulee vain kiukkuiseksi. Hyviä vaihtoehtoja ja herkkureseptejä on jo, vaikka millä mitalla, ja niiden määrä lisääntyy koko ajan. Ainakin niitä tulee nopeammin kuin mitä olen itse kyennyt viime aikoina testailemaan (mistä saankin oivan kehityskohteen, heti kun sellaisia taas elämään mahtuu).

Toisaalta tarvittavan muutoksen kokoa ei myöskään pidä liioitella. Esimerkiksi yletön lihankulutus ruokavalion kulmakivenä ei edusta mitään "perinteistä" tai "normaalia" suomalaista ruokavaliota. Se on, itse asiassa, vain muutaman viime vuosikymmenen muoti-ilmiö. Ihmisen elimistö on samaa mieltä (linkattu tutkimus on uusin, mutta se lähinnä vahvistaa aiempia tutkimuksia). Samaan aikaan kun lihan ja prosessoitujen elintarvikkeiden osuus ruokavaliossa on kasvanut, on esimerkiksi juuresten, kaalien, perunan ja viljojen osuus ruokavaliosta laskenut. Tästä päästäänkin viimeiseen planetaariseen ruokavalion hyvään puoleen: se ei ole hittidieetti jonka olennainen idea on kuluttaa eksoottisia ja usein kalliita uutuustuotteita joista ei olla kuultukaan kehäkolmosen vehreämmällä puolella. Yhtä hyvin sitä voi toteuttaa perinnepöperöillä. Tai kiinalaista syöden ja välimerellisiä herkkuja fiilistellen, miten nyt itse kukin haluaa. Paikallisia variaatioita planetaarisesta ruokavaliosta on koko planeetta ja ihmiskunnan historia täynnä.  

Kaikki ongelmat näyttävät konflikteilta sille jolla on ase

Olen tullut taas valistetuksi siitä että vastoin sitkeää uskomustani, hyvällä ei pärjää tilanteessa kuin tilanteessa ja että tiukan paikan tullen paha on voimakkaampi. Hyvä että tulin, sillä keskustelu inspiroi parikin pasifistista ajatuskukkasta jotka voin jakaa teidän kaikkien kanssa.

Kuunnellessani argumentteja voimakeinojen välttämättömyyden puolesta minusta alkoi ensinnäkin näyttää siltä, että usko hyvän voimaan on aivan välttämätöntä sille että hyvällä todella pärjää. Jos mielessä nimittäin on se ajatus että voimakeinot ovat vaihtoehto tietyissä tilanteissa, nämä tietyt tilanteet alkavat aivan liian helposti näyttää tilanteita joihin on vaikea alkaa edes hahmottamaan rauhanomaisia ratkaisuja. Kaikki ongelmat näyttävät konflikteilta sille jolla on käytössään ase tai peräti armeija. Silloin rauhanomaisten ratkaisujen olemassaoloa on vaikea tunnistaa, ainakaan ajoissa. Joko ne ovat turhia koska ongelma jota voimakeinoilla halutaan ratkoa ei vielä ole ajankohtainen, tai sitten se on jo ajettu umpikujaan jossa valittavana on vain huono vaihtoehto ja täysi katastrofi. Koska pienempi kahdesta pahasta on kuitenkin kaukana hyvästä, meidän ei kuitenkaan pitäisi ottaa siihen pyrkimistä erityiseksi moraaliseksi periaatteeksi. Sen sijaan järkevää on tavoitella lähtökohtaisesti hyvää, hyvälle ominaisin keinoin, kunnes se muuttuu kertakaikkisen mahdottomaksi. Jotta tähän päästäisiin, vaikuttaa kuitenkin tarpeelliselta sitoutua hyvään jo etukäteen. Muuten kulttuurimme perillisinä huonot keinot hahmottaa ja ratkoa eturistiriitoja ja konflikteja näyttävät vähän turhan ilmeisiltä ja rauhanomaiset ratkaisut näyttävät vastaavasti heikommilta kuin mitä ne todellisuudessa ovatkaan -niin heikoilta ettei niitä kannata edes vaivautua kokeilemaan.

Tämä ei ole ainoa ongelma tietyissä tilanteissa-argumentissa. Toinen, mahdollisesti pahempi ongelma (josta olen toki aiemminkin kirjoitellut pahan filosofia-tägin alla) on se että hyväksyessämme keinot hyväksymme myös niiden todennäköiset seuraukset. Väkivallan, kuten muidenkin pahalle ominaisten toimintatapojen, tapauksessa hyväksyntä tarkoittaa myös pahalle ominaisten seurausten hyväksymistä. Hyvät päämäärät oikeuttavat kyseenalaiset keinot- ajattelu ei kuitenkaan oikein pääse yli eikä ympäri siitä että käytännössä päämäärät ovat hypoteettisia kun taas niitä tavoittelevan toiminnan seuraukset toteutuvat aina. Ainoa tapa päästä ongelmasta eroon on kiinnittää huomionsa vain toiminnan ilmeisimpiin ja välittömimpiin seurauksiin, mikä tietysti on niin rankka rajaus että se on älyllisesti epärehellistä. 

Hahmotamme usein konfliktit ja ristiriidat niiden keinojen valossa jotka meillä on sen ratkaisuun. Yleensä olemme myös motivoituneimpia käyttämään niitä keinoja jotka koemme hallitsevamme sen sijaan että alkaisimme kokeilla ison ongelman vastaan tullessa jotakin uutta toimintatapaa jonka toimivuutta emme ole päässeet aiemmin käytännössä testaamaan ja havaitsemaan. Kynnys kokeilla hyveellä pärjäämistä on olemassa, se voi olla hyvinkin suuri ja järkevän oloinen. Miksi ottaa todellinen, isokin riski tosipaikan tullen jos kokemuksesta tietää että väkivalta toimii edes jotenkuten akuuteimman havaitun ongelman ratkaisussa? Siellä missä intressi on kuitenkin myös jääviys ja näkökulman vääristyminen: halu suosia turvallisimmaksi ja luotettavimmaksi koettua ratkaisukeinoa riskinoton sijasta, sekä mieltymystä toimia tavalla jonka tuntee hallitsevansa. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut: väkivallasta on myös iloa kun sitä siltä kantilta tarkastelee. Se voi tuottaa tyydytystä sekä tehtynä että nähtynä -ja toisaalta väkivaltaan puuttuminen vaikuttaa helposti rasittavalta ja riskialttiiltakin. Jos näin on väkivallan räikeimpien ilmenemismuotojen kanssa, mikä onkaan tilanne rakenteellisen väkivallan tyyppisten hienovaraisten väkivallan muotojen osalta? Jos avoimeen väkivaltaan puuttumisen keinot ovat yhteiskunnassa pitkälti aliresursoitua puuhastelua, kuinka pahana väkivallan tapahtuminen koetaan? Koetaanko se peräti välttämättömänä pahana johon puuttumisen turhuus tiedetään jo etukäteen? 

 Väkivaltaisen käytöksen taustalla on usein se ettei ihminen osaa ratkaista ongelmaansa tai ilmaista pahoinvointiaan muilla keinoilla. Väkivalta puolestaan on moraalinen ongelma, koska muita keinoja tietenkin on olemassa. Kriminologiassa, kuten sosiologiassa yleensäkin, tiedetään että riskeillä on taipumus kasaantua. Onnettomat sattumat ovat aina mahdollisia kenen tahansa kohdalla siinä missä lottovoitotkin, mutta suuri osa väkivallanteoista on ennustettavia. Ne sattuvat ihmisille jotka eivät ole oppineet parempia keinoja, jotka ovat nähneet esimerkkejä siitä miten ongelmia hoidetaan pois päiväjärjestyksestä (huom. ei ratkota) väkivaltaisesti, ja jotka ovat usein myös konkreettisesti syrjäytyneet yhteiskunnasta siten etteivät kaikki sivistyneen yhteiskunnan tarjoamat ratkaisukanavat ole heidän ulottuvillaan yhtä helposti kuin muilla. Miten riskejä taas voidaan vähentää? Hyvälle ominaisilla keinoilla tietenkin: opettamalla parempia keinoja ratkaista ongelmia, kasvattamalla hyveeseen, rakentamalla oikeudenmukaisempia yhteisöjä, välittää tuntemattomista sen verran että on valmis panostamaan syrjäytymisen ehkäisyyn sen sijaan että narisisi siitä että verorahoja kuluu hiukan myös ennaltaehkäisevään toimintaan. 

Rauhalle ja hyvälle ominaiset keinot näyttävät heikoilta kun ne on sellaisina totuttu näkemään. Tämä asetelma motivoi aliarvioimaan näitä keinoja jatkossakin -on olemassa intressi tehdä niin, ja sehän riittää noidankehän pystyttämiseen. Sivistynyt yhteiskunta on kuitenkin yhteiskunta jossa hyvällä pärjää pitkälle. Ei ole mikään sattuma, että parhaiksi yhteiskunniksi mielletään (ja käytännössäkin rankataan) ne jotka ovat tasa-arvoisia, joissa koulutusmahdollisuudet ovat hyvät ja tasavertaiset, joissa oikeuslaitos on toimiva ja reiluus on normi, ja joissa ihmiset kokevat että he tulevat kuulluksi ja huomioiduksi. Hyvällä onnella ja selviytymistaidolla ihminen voi pysytellä jotenkuten hengissä hyvinkin vaikeissa oloissa -kuten sotatoimialueella, Etelänavalla tai kiertoradalla. Se missä voi jotenkuten elää, on kuitenkin eri kysymys kuin se missä elämä on parasta, terveellisintä ja miellyttävintä. Hyvä ei (ensisijaisesti) tähtää hengissä selviytymiseen epäinhimillisissä olosuhteissa ja äärimmäisimmissä tilanteissa. Se tähtää inhimilliseen kukoistukseen ja siksi sen missio on luoda inhimillisen kukoistuksen mahdollistavia olosuhteita kaikkialla missä sitä tavataan. Muunlaisissakin olosuhteissa voi selvitä hengissä ainakin lyhytaikaisesti, mutta onko sellainen elämä sitä minkä tavoitteleminen kannattaisi ottaa ensisijaiseksi päämääräksi sen paremmin yksilön kuin yhteiskunnankaan tasolla?

Kevät vihertää: Earth Hour, ilmastovaalit ja mitä vielä

Ensimmäinen krookuksenkukka on löydetty pihalta, samoin ensimmäinen punarinta. Tänään on Earth Hour jota ajattelin viettää sinkkutyyliin sulkeutumalla huoneeseen, sammuttamalla valot ja tekemällä jotain ympäristöystävällistä eli työjuttuja läppärillä. Kuulostaa kai tylsältä. Tärkeintä kuitenkin on ajatus: sammuttaa ne valot, näyttää siten kuuluvansa niihin jotka välittävät, ja toivoa että päättäjien vinteille alkaisivat valot syttyä. Päivän ulkoilukiintiö kuitenkin tuli jo täyteen omenapuiden leikkaamisesta. Nyt kun näyttää siltä että kevät tulee tännekin, lämpösummaa on sääennusteiden mukaan kertymässä vauhdilla. Sen mukaan on raadettava jotta operaatio on valmis puiden herätessä kevääseen. 

Ehkä voisin ottaa myös vähän kiinni päivänpolitiikan käänteistä. Ensi viikon tärkein ympäristötapahtuma on ennakkoäänestyksen alkaminen. Lähestyvien eduskuntavaalien olisi syytä olla ilmastovaalit jo pelkästään siitä syystä ettei ilmastovaalien pitämiseen enää kovin monta tilaisuutta tule, eikä yhtään tilaisuutta jossa näkymät olisivat niin hyvät kuin ne vielä tällä hetkellä ovat. Seuraavan eduskunnan uskallus tehdä ilmastonmuutosta hillitseviä toimia tulee vaikuttamaan Suomen tulevaisuuteen hyvin pitkäksi aikaa. Oikeistovoimat ovat saaneet mellastaa kuluneen vuosikymmenen, joten nyt olisi korkea aika saada punavihreä hallitus jossa vaikuttavat toiminnan ihmiset. Maahanmuuttovaalit, sotevaalit, eläkeuudistusvaalit...muut vaihtoehdot ovat paitsi luksusta johon meillä ei ole varaa, myös unelmahöttöä johon meillä ei ole varaa. Kaikki mitä tällä planeetalla tapahtuu tai on tapahtumatta kun riippuu aika lailla siitä, miten elinkelpoinen paikka tämä ihmiselle on. Äänestäjän valta on pieni, mutta sen verran jokaisella vaalikelpoisella kuitenkin on todellista valtaa vaikuttaa tulevaisuuden suuntaan. Pahat äänestävät aina. Erityisesti äänestämättä jättämistä suunnittelevien olisi syytä harkita huolella sitä, kenelle he todella haluavat antaa vaikutusvaltaa. Demokratiassa joku sen poliittisen vaikutusvallan kuitenkin aina saa.

Osallistutaanko teillä Earth Houriin? Jos, niin miten? 

Kätevä niksi kevätsiivoukseen: näin torjut rasismia päässäsi

Tänään kansanedustaja Jani Toivola ja hankepäällikkö Michael Moua muistuttivat Hesarissa, että YK:n yleiskokous julisti jo vuonna 2013 ajanjakson 2015-2024 afrikkalaistaustaisten vuosikymmeneksi jonka aikana on tarkoitus kitkeä kaikenlaista rotusyrjintää, sekä siitä EU:n perusoikeusviraston FRA:n 2017 julkaisemasta raportista jonka mukaan Suomi on yksi Euroopan syrjivimpiä maita. Rasismi on meillä laaja yhteiskunnallinen ilmiö. Noudatan nyt kirjoituksen kehotusta miettiä, mitä voin tehdä asian korjaamiseksi. Ainakin kirjoittaa, sikäli kun mielestä löytyy jotakin sanomisen arvoista. Löytyihän sitä.

Kuulun itse siihen kansanryhmään jonka edustajilla on usein tarve ulkoistaa rasismi. Pois se meistä, lähiökuppiloiden, porvareiden ja muiden ihan toisenlaisten ihmisten viaksi. Minulla on ollut lapsesta asti monenvärisiä ja -taustaisia tuttavia, työtovereita -kaikkea paitsi perheenjäseniä ja seurustelukumppaneita. Rehellisesti voin sanoa, etten ole koskaan tehnyt asiasta minkäänlaista numeroa vaan antanut ihmisille kohteliaasti tilaa määritellä itse, kuinka suomalaisia he ovat. Jos minulla on ollut tilaisuus käyttää toisenvärisiin valtaa, ihonvärillä tai kulttuuritaustalla ei ole ollut tilanteissa minkäänlaista painoarvoa. Olen puhunut, kirjoittanut ja toiminut syrjintää vastaan ja olen ajatellut tehdä niin jatkossakin. Katsokaa todisteet ellette usko kun sanon: en ole rasisti

...mutta silti edellisestä lauseesta jäi puuttumaan piste kerrankin tarkoituksella.

On nimittäin sillä lailla, että huolimatta edellämainituista todisteista tasa-arvon sisäistäneestä vakaumuksestani, saan itseni joskus kiinni rodullistavasta ajattelusta. Sellaisesta joka ei ehkä suoranaisesti ole rasismia, mutta josta on huonolla tuurilla hyvin lyhyt askel rasistiseen käytökseen. En ehkä ajattele automaattisesti, ettei kadulla vastaan tuleva tummaihoinen osaa suomea...mutta olen kyllä saanut itseni kiinni siitä että ajattelen hänen olevan erilainen jollain merkityksellisellä tavalla josta en ole havainnut yhtään järkeenkäyvää todistetta. Ellen pidä visusti varaani, oletan helposti hänen ajattelevan asioita ja omaavan tietynlaisia mielipiteitä koska hän on toisen värinen, siis ilman mitään järkevää perustetta. Olen huomannut joskus yllättyväni kun tummaihoinen ihminen on tullut vastaan paikassa jossa en ole tottunut tummaihoisia näkemään, tekemässä normaaleja asioita joita tekemässä en ole aiemmin nähnyt tummaihoisia- ja muistan näitä tilanteita koska koen sisimmässäni että ne ovat olleet jotenkin erityisen merkityksellisiä ja erikoisia tilanteita. Vain sillä perusteella että niissä esiintynyt ihminen on ollut ruskea, eli perusteella jolla ei noin loogisesti ajateltuna ole ollut tilanteessa pienintäkään merkitystä. Yllättymiseni eivät ole kertoneet mitään niistä jotka ovat minut yllättäneet. Sen sijaan ne ovat kertoneet sisäisistä stereotypioistani ja rajoittuneisuuksistani epämiellyttäviä totuuksia joiden mietiskely on ollut yhtä kehittävää kuin se on ollut epämiellyttävää.

Uskon, että kaltaisiani ihmisiä on paljon. Ihmisiä, jotka  voivat rehellisesti sanoa inhoavansa rasismia ja jotka silti -jos aivan raivorehellisiä ollaan, ja harvemmin halutaan olla- pienellä etsimisellä löytäisivät päänsä sisältä todisteita rodullistavasta ajattelusta. Ongelma ei mielestäni ole rodullistava ajattelu sinänsä. Vahingoille ei kukaan mitään mahda joten niitä on turha moralisoida. Sen sijaan iso ongelma asiasta tulee jos sulkee silmänsä totuudelta ja leikkii että rodullistavat ajatukset haihtuvat sillä että niitä kieltäytyy näkemästä ja tunnustamasta omikseen. Teistä en tietenkään tiedä, mutta minulla ei ole pahaa sivupersoonaa. Vähemmän ylevätkin ajatukset ovat omiani, ja jos ne ovat sellaisia mistä en todellakaan pidä, joudun siivoamaan ne mielestäni itse. Siivoamaan, en lakaisemaan maton alle.

Sellaista minkä olemassaolon kieltää vimmatusti itseltään, on hankala siivota. Lika jota ei siivota, lakkaa kyllä haisemasta pian, mutta se pinttyy. Se tekee koko ympäristön epämääräisen nuhjuisen oloiseksi ja likaisuus voi alkaa lisääntymään ihan omia aikojaan. Sellainen taas tunnetusti johtaa helposti kiusallisiin ja noloihin tilanteisiin. Rodullistavat ajatukset eivät kieltämällä katoa, vaan jos niistä ei ota tavatessa opikseen, ne saattavat ajan myötä kasvaa rasistisiksi ajatuksiksi ja teoiksi. Rakenteellista rasismia ei ylläpidetä räkäläkapakoista käsin, ja valtaeliitilläkin pitää niin kiirettä etteivät he millään ehdi myrkyttää maan arkea sellaiseksi että rasismi kukoistaa siinä mittakaavassa kuin se nykyään tekee. Arjen rasismia tuottavat tavalliset, enimmäkseen kunnolliset ja hyväntahtoiset ihmiset tahtomattaan ja jopa tiedostamattaan. Ennakkoluulot hiipivät hiljaa takaovesta työhönottoprosessiin, sillä seurauksella että yritykset saavat käyttöönsä parhaiden tekijöiden sijasta tavallisimman näköiset tekijät. Ne haittaavat ystävyys- ja rakkaussuhteiden luomista eli kasvattavat muutenkin rehottavaa yksinäisyysongelmaa. Lista jatkuu yhtä pitkälle kuin rasismi itse.

Tummaihoiset kärsivät ympäröivän yhteiskunnan rasismista paljon, mutta yhtään heidän kokemiaan vääryyksiä vähättelemättä väitän että Sokrates on edelleen oikeassa. Suurin haitta vääryydestä ja siihen puuttumatta jättämisestä koituu tekijälleen. Vallan antaminen ennakkoluuloille ja epäolennaisuuksille kun on typerää, ja tyhmästä päästä kärsii koko ruumis. Valtion tapauksessa, tavallisten kansalaisten yksityisistä typerehtimisistä kärsii koko yhteiskunta kaikilla tasoilla jo pelkästään siksi että taviksia, toisin kuin suurimpia ääliöitä, on joka paikka täynnä. Kuten Toivola ja Moua kirjoittavat, yhteiskunta voi paremmin kun kaikki voivat paremmin. "Kaikki" ei viittaa tässä mihinkään keskusteluun siitä ketkä ovat Suomen kansalaisia tai oikeita suomalaisia vaan yksinkertaisesti kaikkiin ihmisiin jotka ovat osa sitä yhteistä arkea jota valtion rajojen sisällä eletään. Edes rahasta emme ala nyt vääntämään, sillä ihmisten kohtaaminen yksilöinä, syrjimättömyys ja tasa-arvoisen reilu kohtelu ovat varsin pitkälti ilmaisia lajeja. On ilmaista olla puhumatta ihmisistä halventavasti ja olla kohtelematta heitä huonosti. Ystävällisyys arjen tilanteissa ja se että koitamme välttää virheellisten oletusten tekemistä kanssaihmisistä, ei maksa senttiäkään. Se että etsii pahalle ololleen rakentavia käsittelytapoja sylkykuppien sijaan, saattaa olla oman edun mukaista hyvinkin nopeasti ja näyttävästi. Arjen rasismin torjuminen alkaa itse kunkin omasta päästä ja omasta arjesta, pienistä mutta isossa mittakaavassa merkityksellisistä valinnoista omissa ajatuksissa, puheissa ja teoissa.

Viisaampaa on ehkä ajatella, että se että rodullistavat ajatukset ovat pieniä ja huomaamattomia ei tee niistä merkityksettömiä vaan melko helposti siivottavia mikäli näiden ajatustahrojen kimppuun käy heti ja päättäväisesti sen sijaan että päästäisi ne hissukseen pinttymään mieleensä. Rohkenen, alussa esittämäni meriittilistani perusteella, väittää että jos minä saan itseni joskus kiinni epärationaalisista rodullistavista ajatuksista, teidän muidenkin hyvisten kannattaisi katsastaa näin kevätsiivousaikaan mielenne peränurkat. Ainakin pieni ajatusten järjestely ja tuuletus on aina paikallaan siisteimmässäkin mielessä.

Kehopositiivisuus: Makujahan siis on monia

Kuten mediassa, etenkin somessa, mielellään kerrotaan, sinkkuus johtuu etupäässä ulkonäöstä. Olet sinkku, koska et kelpaa kenellekään. Suurin syy kelpaamattomuuteen Tinder- ja Instagram-maailmassa on rumuus: olet liian lihava, liian laiha, muuten vaan väärän mallinen ja tyylinen. Ikäkin on luultavasti väärä ja piirteet jotenkin oudot. Otteesi uusista trendeistä lipsuu ja tavallisesta vaatekaapistasi on huoleton tyylikkyys tarkemmin ajatellen aika kaukana. Lohdullista tässä onnettomassa tilanteessa on, että nämä kovat faktat eivät ole elinkautistuomio vaan virheitä jotka voi korjata panostamalla tarpeeksi rahaa ja vaivannäköä. Lähdetään sinne Tinderiin vasta elämäntaparemontin (ent. laihdutuskuuri), kuntosalin, pukeutumisneuvojan, kampaajan, kauneusklinikan (kurkkunaamio on kiva, mutta hyaluronihappopiikityksen tehokkuus, kalleus ja epämiellyttävyys lupaavat ylivertaista tehoa) ja photoshoppauskurssin kautta. 

Näin saamme deittipalstat täyteen hyvännäköisiä menestyjiä jotka sitten ihmettelevät, miten ovat sinkkuja vaikka täyttävät kulttuuriset ulkonäköodotukset keskivertoa paremmin, vaikuttavat työelämässä -päällikkö loppuisella nimikkeellä ja asuvat tyylikkäästi. Elämän ainoa mainitsemisen arvoinen ongelma ylipäätään on sitkeä sinkkuus. Sekin on kivi kengässä -luokan ongelma: pieni mutta sitkeä ja ärsyttävä kiusa. Näin saamme myös laumoittain epävarmoja ihmisiä. Ulkonäköpaineista ei pidä kukaan, mutta silti kaikki koittavat miellyttää niitä vimmatusti. Ei muuten, mutta kun tiedämme että median ohella Kaikki Muut -mukaanlukien Se Oikea- arvioivat muita ihmisiä tiukasti ja armottomasti niiden mukaan. 

 Entäs jos käykin niin että yrittäessään miellyttää massoja sopeutumalla muottiin tuleekin vahingossa Sen Oikean ohittamaksi koska hän ei oikein tahdo erottaa ihanaa yksilöllisyyttä? Entä jos riskejä minimoidessaan ja piilottaessaan epätäydellisyytensä tulee myös piilottaneeksi persoonallisuutensa ja jopa sellaisia ominaisuuksia joista Se Oikea erityisesti pitää? Miten kliseiden taustalta ja kloonattujen kuorten sisältä on tarkoitus erottaa todellisia ihmisiä, siis niitä joiden kanssa arkea joutuu kuitenkin elämään kauan sen jälkeen kun totuus omasta keskinkertaisuudesta on paljastunut? Sitoutumiskammo riepoo kaikkia, mutta samalla kaikki ymmärtävät että on tärkeää tietää mitä haluaa ja miten hienoa seuraa itse onkaan. Parisuhdemarkkinat ovat pohjimmiltaan aivan tavalliset markkinat siinä mielessä että vaihtoehtoja riittää loputtomasti, mutta yksikään niistä ei kelpaa kuluttajalle joka vaatii täydellisyyden ohella myös jatkuvasti uudenlaisia elämyksiä. Eroaako niille osallistuminen siis paljonkin muusta kulutushulluudesta? Jotkut unohtavat inhimillisen arvokkuuden kun houkutuksena on halpa läppäri, toisten heikkoja kohtia puhuttelee halpa huomio. Kumpikaan näistä houkuttimista ei kuitenkaan vastaa kunnolla mihinkään todelliseen kaipaukseen.


Useimmat meistä ovat sisimmässään kompleksikasoja. Monet niistä jotka eivät ole, tulevat kyllä olemaan sitä tuota pikaa kunhan nyt ehtivät ensin vähän sairastamaan, vanhenemaan, mokailemaan tai kamppailemaan painon kanssa. Suurin ero on siinä, miten omaan epätäydellisyyteen suhtautuu: lempeästi nähden sen yksilöllisyyden ja ainutlaatuisuuden käsitteiden kautta vaiko julmasti arvostelun ja kelpuuttamisen kautta. Kulttuurisen kuvaston valossa ulkonäössäni on pielessä vaikka mikä, mutta kannattaako siltä kysyä? Oman elämän monimutkaisuuden vertaileminen toisten photoshopattuihin parhaisiin puoliin on hyvä pikaresepti henkiseen pahoinvointiin. On aivan liian helppoa verrata uraansa huippujohtajaan, leivontataitojaan maankuuluun bloggaajaan, kotiaan sisustuskuvien unelma-asuntoihin, kroppaansa bikinifitness-kilpailijaan- ja vielä yhtaikaa, vaikka huippujohtaja ei todennäköisesti hallitse pursottamisen saloja eikä fitnesskilpailija välttämättä ole intohimoinen sisustaja. Näemme muista ihmisistä usein vain ne parhaat ja kiillotetuimmat puolet, mutta silloinkin kun ne ovat todellisia ne eivät ole koko totuus kenestäkään. Totuus elävistä ihmisistä on aina monimutkainen. Kehopositiivisuutta on muistaa, että tämä pätee myös ulkoiseen olemukseen. Yleistä tervejärkisyyttä on muistaa, että sisäiset omituisuutemme kyllä sopivat täydellisesti yhteen jonkun toisen omituisuuksien kanssa.

En minä kaikkia halua miellyttää. En edes useimpia. Paljon parempi on löytää joku jolle on lähtökohtaisesti hyvä sellaisenaan ja joka sattuu olemaan sen verran pervo että pitää monesta sellaisestakin piirteestä joista itse ei suuremmin välitä. Kulttuurinen ihanne on ahdas ja kapea, mutta makuja todellakin on monia. Lisäksi kaikesta sosiologisesta painolastista huolimatta maku on myös henkilökohtaista. Trendien edelläkävijät kertovat mielellään, mistä minunkin tulisi kiinnostua, mutta todellisesta kiinnostuksesta vastaa edelleen oma sydän jolla on aivan omanlaiset arvostuksensa. Toisinaan, esimerkiksi sinkkuelämän mutkikkuuden miettimiseen, se on paljon parempi kaveri kuin iso annos populaarikulttuuria. Ehkäpä jonakin päivänä myös sinkkumarkkinoille pärähtää kriittinen diskurssi ja ihanteiden sijaan aletaan puhua makujen rikkaudesta. 

Varhaiskevään pieni muotikatsaus: kapselivaatekaapin matematiikka 101

Viime päivien tapahtumissa sekä kotimaassa että laajemmalti on sen verran ihmeteltävää, että tällaisen flunssapotilaan on parasta miettiä vaihteeksi vaikka muotia. Sekin on kelpo aihe mietittäväksi, tuottaahan vaateteollisuus uusimpien tietojen mukaan yhtä paljon päästöjä kuin paljon parjattu lentoliikenne ja rahtilaivat yhteensä. Se on paljon, ja etenkin se on aivan liikaa.

 Artikkelissa todetaan, että parasta mitä kuluttaja voi tehdä on käyttää hankittuja vaatteita mahdollisimman pitkään (suomeksi, kunnes ne on käytetty loppuun). Vaatteen "kierrättäminen" kirpputorille ei ole ollut ekologista aikoihin (vaikka vaatteiden hankkiminen kirppikseltä sitä edelleen on). Kuluttajien pitäisi lakata käyttämästä vaatekaappejaan ikään kuin niissä olisi pyöröovet. Se vaatii kahta asiaa joista kumpikin on ollut pois muodista jonkun vuosikymmenen: ostamisen vähentämistä reilusti sekä suunnitelmallisuutta jonka tavoitteena on löytää sellaisia vaatteita joita voi sekä laadun että ulkonäön puolesta pitää useita vuosia. Passé -leiman taas ansaitsevat siten melkein hyvät alelöydöt, edulliset poistoerät (Hullut Päivät, minä mulkoilen teitä), kiireostokset, heräteostokset, trendipäivitykset jotka ovat kolmen vuoden päästä ongelmajätettä, kaupoissa kiertely ajanvietteenä, vaatekaapin jatkuva siivoaminen sekä vaatekaapin organisoiminen jonka syynä on se että tavaraa kertyy enemmän kuin sitä kuluu. Punaisen passé-leiman ansaitsevat: ajatus siitä päällä pitäisi olla jatkuvasti uutta tai edes aivan uuden näköistä, ostosten takaperoinen rationalisointi ylipäätään, sekä tietysti pitkälle menevien persoonallisuusanalyysien tekeminen muista satunnaisten päivänasujen perusteella. Vaatteet- mahdollisesti Philosoraptor-teeppariani lukuunottamatta eivät ole aatteita.

Netti on nykyään täynnä kapselivaatekaapin kokoamisohjeita. Se on hyvä, sillä vaateteollisuus on saastuttavimpia aloja eikä kierrätyskään päätä huimaa. Koska toisaalta kansa myös ostaa vaatteita enemmän mutta halvemmalla kuin vuosiin, niitä ei kuitenkaan selvästikään ole liikaa. Ristiriita siinä että muka tiedostamme sekä jäteongelman, vaatetuotantoon liittyvät eettiset ongelmat sekä pikamuotiin liittyvät laatuongelmat paremmin kuin koskaan, ja siinä että käytännössä kulutamme entistä enemmän entistä halvemmalla, on kestämätön. Kellään ei ole varaa siihen että "vähemmän mutta laadukkaampaa" -ajattelu jää pienten piirien ryhtiliikkeeksi kuten jutussa sanotaan. 

Esittelen siis tässä jälleen yhden hyvän reseptin kapselivaatekaapille. Aloitan pienestä peruspuvustosta jolla pystyisi pukeutumaan siististi arjessa, ja täydennän sitä projekti 333-henkiseksi vaatekaapiksi. Kaikki kapseli-ideat ovat aina suuntaa antavia koska kaikki elämme erilaisia elämiä joissa on erilaisia tarpeita. Esimerkeistä kuitenkin huomaa, miten pukeutumispulmien ratkaisu yleensä ei ole ostaa lisää jotain kivaa vaan lähteä koostamaan tietoisesti kohtuullisen kokoista, helposti yhdisteltävää puvustoa joka lepää tukevasti simppelien perusvaatteiden ja pienen väripaletin (oma vaatekaappini on varsin neutraali mutta se on täysin makuasia eikä ylivertaisen toimiva malli) rajoissa. Sellainen vaatekaappi kestää aikaa, ja se on tärkeää koska useimpien huonoihin tapoihin sisältyy taipumus kyllästyä vaatteisiinsa paljon ennen kuin ne on oikeasti käytetty loppuun. Hyvä ratkaisu on lakata piristämästä vaatekaappia uusilla vaatteilla ja panostaa sen sijaan kauniisiin, kestäviin ja ennen kaikkea persoonallisiin asusteisiin. Tässä menetelmässä on sekin etu, että se toimii sitä paremmin mitä tylsempiä vaatteet ovat. Ehkäpä tämä on jollekulle vihdoin se oikea jonka ansiosta vaatekaappiin ilmestyy se kauan kaivattu tolkku.

Otin tämänpäiväisen suunnitelman lähtökohdaksi kapseliguru Janice Riggsin kehittämän Common Wardrobe-idean. Common wardrobe koostuu yleensä noin 12 perusvaatteesta joihin vaatekaappi perustuu. Omasta vaatekaapistani voisin valita kevättalveen seuraavan valikoiman, tosin niin että valitsen 12 sijaan aluksi vaivaiset kymmenen vaatetta.

1.tummansiniset perusfarkut
2.siistit mustat jerseyhousut
3.mustat perusfarkut
4.harmaa maksihame puuvillatwilliä
5.vaaleanpunainen villainen neuletakki
6.harmaa poolo
7.valkoinen bretontoppi 3/4 hihoilla
8.tummanharmaa neuletunika
9.valkoinen flanellipaita
10.tummanharmaa trikoopaita

Mitä tästä valikoimasta saa aikaiseksi? Aika paljon:
-Mikä tahansa alaosa (4kpl) villatakin (5) ja alle sopivan puseron (6,7,9,10) kanssa
-Mikä tahansa alaosa ja pusero/neule (8,9 tai 10)
-Mikä tahansa alaosa, paita (9,10) ja aluspusero (6,7) kanssa

Pärjäisiköhän näillä asuvaihtoehdoilla jonkin aikaa? Ehkäpä, mutta tässä olivat vasta sisävaatteet. Lisätään siis kaksi asustesettiä joissa kengät ja yhteensopiva laukku.

- 11. + 12. mustat jokasään nilkkurit ja musta laukku
-13. + 14konjakinruskeat nilkkurit ja tummansininen le pliage (jossa konjakinruskeat nahkaosat). 

Noin. Nyt on kengät sekä loskasäähän että kuivemmille keleille, arkilaukku sekä isompi kassi johon mahtuu hillittömästi tavaraa. Longchampin klassikkoveska tulee poikkeuksellisesti hehkutetuksi tässä kohdassa huolimatta siitä että se on nailonkassiksi hintavanpuoleinen. Se on nimittäin erittäin hyvä. Se kestää sadetta ja kulutusta (Pientilan tutkimuslaitoksen mukaan moninkertaisesti verrattuna halpoihin vastaavan näköisiin kasseihin joten se kyllä maksaa itsensä takaisin), sen voi taitella pieneen tilaan, se on kevyt, se vetää käsittämättömän määrän kamaa ja siinä on vetoketju. Lisäksi se on klassinen aina muodissa oleva olkalaukku jota saa laajassa värivalikoimassa, kuten tummansinisenä.

Takkikin on tarpeellinen vielä pitkään. Kohtuullisen minimin viitebudjetinkin mukaan suomalaisella kannattaa olla kaksi talvitakkia (15.+ 16.). Valitaan vaikka lämmin ja räntäsadetta pelkäämätön parka- tai toppatakki ja siistimpi villakangastakki.

Lisätään vielä kaksi kivaa huivia (17. + 18.), vaikkapa harmaa ohuehko villahuivi ja joku kiva kuviollinen huivi. 

Vaatekaapin koko on nyt 18 vaatetta asusteineen. Lisätään kuitenkin vielä muutama hyödyllinen asuste: 19. aurinkolasit, 20. kaupunkikumisaappaat, 21. pipo, 22. käsineet ja 23. paksumpi kaulaliina.

23 vaatetta, ja meillä on vaihtelevien päivänasujen ohella myös ulkona tarvittavat varusteet. Eiköhän aleta hurvittelemaan ja lisätään muutama koru! Kolme erilaista paria korviksia (24. 25., 26.), rannekoru (27.)joka helpottaa minulla oikean ja vasemman erottamista sekä pitkä kaulakoru (28.)joka mielellään on muunneltavissa vaikka lyhyemmäksi versioksi, tuovat persoonallisuutta ja iloa.

Vaatekaapin koko on nyt 28 osaa johon mukaan on mahtunut jopa pieni valikoima koruja tuomaan ilmettä ja vaihtelua. Jos tähtäämme projekti 333:n mukaiseen vaatekaappiin, vielä on jäljellä 5 tyhjää koloa jotka voi täyttää ihan miten huvittaa. Minä valitsin nyt nämä, mutta tosipaikan tullen harkitsisin vaihtaisinko 29. ja 30. kohdan yläosat toiseen pooloon ja toppaliiviin. Sääennuste- flunssatilanne- ja lähiaikojen suunnitelmat vaikuttavat selvästi tähän.
29. toinen (harmaa) neuletakki koska käytän villatakkeja paljon ja toinen villatakki lisää hurjasti asuvaihtoehtoja. Sääennusteesta riippuen se voisi olla ensimmäistä takkia lämpimämpi tai sitten kevyempi trikootakki.
30. chambraypusero koska se on lempivaate
31. musta jokapaikantrikoomekko: iltamenoihin, käräjille, hautajaisiin...mitä nyt vastaan tuleekaan. Jos mitään ei tule vastaan, sitä voi käyttää rennommin villatakin kaverina.
32. bleiseri, sekin kuulemma on monikäyttöinen, paitsi minulla. Minulla se on varattu pönöttämiseen.
33. pidemmät saappaat, niitä voi pitää joko mekon, mustien housujen tai hameen kanssa.

33 vaatteen sesonkivaatekaappi on edelleen kokonsa puolesta minimalistinen, olettaen että moni osista sopii pidettäväksi myös muina vuodenaikoina. Projekti 333:n perussääntöjen mukaan urheilu- ja kotoiluvaatteita ei lasketa. Silti siinä on yhä kaikki olennainen plus tilaa personoinnille. Kaikki eivät tarvitse bleiseriä, kaikki eivät käytä koruja ollenkaan, monelle riittää yksi arkilaukku. Tyhjiksi jäävät kolot voi täyttää itselle paremmin sopivilla kamppeilla, tai ne voi jättää tyhjiksi. Mahdollisimman vähällä pärjääminen ei kuitenkaan ole erityinen meriitti. Kohtuullisuudessa perusidea on antaa tilaa välttämättömyyden ohella myös mukavuudelle ja ilolle. 

posted under , , , | 0 Comments

Sivistyksen eturintamalla on paha taipumus rakoilla

Helsingin Yliopiston perussuomalainen opiskelijajärjestö HAPSU tuuttasi sitten julkisuuteen kannanoton jossa se kannattaa avoimesti valkoista ylivaltaa ja perustaltaan kansainvälisen instituution nurkkakuntaistumista. Yliopisto, siis tuo kunnianarvoisa instituutio jonka suojissa ihmisten olisi tarkoitus sivistyä ja oppia käyttämään järkikultaa, on saanut kritiikkiä heikosta rasismin tunnistamisesta, eikä vastaus ole kaikilta osin ollut kovin sivistynyt. HAPSUn kannanotto edustaa ääripäätä eikä siitä pidä vetää koko yliopistoyhteisöä koskevia tulkintoja. Paljon huolestuttavampaa on se ihmetyksen ja pahastumisen ilmapiiri joka keskustelussa kuultaa. Rasismisyytöksiä ei pystytä kumoamaan, koska ei ole tullut mieleenkään että Meillä tällaisessa hienostuneessa ja sivistyneessä yhteisössä voisi sellaista ongelmaa olla. Eipä...

Tämä kuulostaa jotenkin tutulta. Oletteko huomanneet, että vastaavista ongelmista ovat viimeaikoina saaneet osansa monet muutkin sivistyneistön linnakkeet? Kansallisoopperan baletissa (Suomen ainoa kansainvälisen tason balettitalo) ja Taideteollisessa kohistiin taannoin häirinnästä. Kirkko joka koittaa kovasti omia itselleen yhteiskunnalliesn omatunnon, eettisyyden ja moraalin ääntä, sisältää sekin roppakaupalla likapyykkiä. Pöyristyminen, itseensä ottaminen, vilpitön ihmettely, selittely ja käsien levittely ovat kyllä muuttuneet toiminnaksi ja korjausliikkeiksi viimeistään siinä vaiheessa kun julkisuuden paine on käynyt sietämättömäksi, mutta vähintään aluksi tämä muutos on ollut ihmeen jähmeä. Reaktio ei todellakaan ole ollut sellainen mitä odottaisi erinomaisuuden etujoukoilta. 

Toisin sanoen: sivistyneistö porsastelee aivan samaan malliin ja on yhtä ennakkoluuloista kuin muukin kansa. Se vain pystyy peittelemään alhaisia puoliaan paremmin ja sen ennakkoluulot ilmenevät vallankäytön kautta yhteiskunnassa paljon tuhoisammin kuin vähäosaisten ennakkoluulot. Sivistyneistö käyttäytyy hillitysti koska sen ei tarvitse riehua toteuttaakseen täsmälleen samoja alhaisia impulsseja kuin ne joille taloudellinen pääoma, hyvävelikulttuuri sekä herranpelko tuovat suojaa. Lähiökapakoiden väelle oletetaan vaikka millaiset ongelmat statuksen perusteella. Samalla tavalla eliiteille oletetaan koko liuta hyveitä perusteettomasti unohtaen ne vinot pinot tutkimustietoa joiden mukaan esimerkiksi perheväkivalta ja päihdeongelma ovat koko kansan ongelmia. Mitä rasismiin tulee, lähiökapakan Rane voi huudella kadulla vääränvärisille, mutta toimitusjohtaja Rane voi syrjiä työnotossa ja hänellä on vaikutusvaltaa paljon useampiin ihmisiin kuin lähiökapakassa vaikuttavalla kaimallaan.

Sivistyksen eturintamalla on siis paha taipumus rakoilla. Mikä siihen auttaisi? Avarakatseisuus olisi hyvä idea. Vaikka yleistäminen on kätevää ja ennakkoluuloisuus helppoa, pitäisi meidän silti jaksaa kärsivällisesti kohdata ihmiset ihmisinä eikä viiteryhmiensä inkarnaatioina. Mistään yksittäisestä asiasta ei voi päätellä ihmisestä mitään. On olemassa feministisiä muslimeja ja maahanmuuttoon kriittisesti suhtautuvia vasemmistolaisia. On olemassa tummaihoisia suomalaisia. "Mutta kyllä useimmat kuitenkin..."-argumentit edustavat vain älyllistä laiskuutta, eivät realistista käsitystä todellisuudesta. 

Lisäksi olisi hyvä jos tiedostettaisiin kriittisyyden ja "yksilöllisten" mielipiteiden olevasti vahvasti sidoksissa yhteiskunnalliseen asemaan. Emme saisi olettaa ettei sivistystä edustavilla instituutioilla ole ongelmia rasismin, seksismin tai muiden inhojen asenneongelmien kanssa. Emme saa olettaa etteikö yhteiskunnan huipulla tarvita poliisin valvontaa yhtä lailla kuin torin laidalla. Aliresursoidun hoitokodin arjessa yksittäisen työntekijän teot voivat täyttää rikoksen tunnusmerkistön, mutta olemme hukassa ellei meillä ole keinoja pistää tehokkaasti kuriin johtoporrasta joka laskuttaa miljoonia ja tuntee vastuuta vain osakkeenomistajiaan kohtaan henkilöstön ja asiakkaiden vahingoksi. Meidän on opittava hävyttömästi epäilemään kauneimpia, hienostuneimpia ja menestyvimpiä samalla lailla kuin osaamme jo epäillä yhteiskunnan tukiin oikeutettuihin kansalaisten rehellisyyttä. Meidän on pyrittävä kohti yhteiskuntaa jossa jokaisen on ansaittava arvostus samoilla säännöillä ja hyväksyttävä myös yhtäläinen määrä kontrollia ja rehellisyyden varmistelua. On suhtauduttava yhtäläisellä epäluulolla jokaiseen joka väittää edustavansa sivistystä, moraalia, hyvinvointia, kaikkea ja mitä tahansa hyvää ja kaunista. Sitäkin on tasa-arvo, sekä yleiset ja yhtäläiset ihmisoikeudet.

Ja sitten pitäisi vielä nöyrästi myöntää, ettei näin toimiminen suju meiltä luonnostaan. Emme ole tottuneet siihen, vaan olemme tottuneet perusteettomasti olettamaan hyveitä yksille ja paheita toisille. Olemme tottuneet uusintamaan syrjiviä asenteita ja piilottamaan eliittien väärinkäytöksiä koska uskomme mielellämme hyvää yksistä ja pahaa toisista. Kunnes kriittinen enemmistö korjaa tykönänsä tämän ongelman, eriarvoisuus juhlii. Jälleen jokaisella on tilaisuus valita, onko osa ongelmaa vai sen ratkaisua.

Varhaiskevät

Kevät kuuluu olevan tänä vuonna etuajassa, tuoden mukanaan kiireen, valon ja elintilan moninkertaistumisen synkän pirtissä kuluneen talven jälkeen. Vielä se näkyy vasta aavistuksena: valo lisääntyy, jää muuttuu hetkeksi vaaralliseksi pääkallokeliksi sulaakseen pian kokonaan pois. Ennen kuin huomaakaan, likaisenvalkoinen maailma muuttuu vihreäksi ja nurmikosta nousee pieniä kukkia.

Ennen kuin siellä ollaan, on kuitenkin edessä vielä isot urakoinnit. Elämästä ei koskaan tiedä, mutta jotkut parhaat asiat sentään pysyvät ajasta toiseen.

posted under | 0 Comments

Saska Saarikoski, Greta Thunberg ja holhoamalla toiseuttamisen lyhyt oppimäärä

Tekeillä on blogiinkin vaikka mitä, kunhan vaan vuorokauden tunnit riittäisivät kaikkeen. Mutta aloitetaan nyt päivänpolttavasta aiheesta. Hesarin kolumnisti Saska Saarikoski pohtii ilmastoaktivismin kärkikasvojen joukkoon rakettina nousseen Greta Thunbergin puheita. Hän myös onnistui tekemään sen täsmälleen sillä tavalla kuin ei pitäisi kohdata ihmistä joka yrittää puhua asiaa. Hän ruotii kirjoituksessaan Thunbergin persoonaa, eli seikkaa joka on keskustelussa epäolennainen ja johon syventyminen vie keskustelun pois asiasta. Hän on huolissaan Thunbergin jaksamisesta. Huoleen Thunbergin jaksamisesta on syytä, koska tämän nuoren menoon ei vaikuta pelkästään nuori ikä, vaan aspergerin oireyhtymä ja pakko-oireet saattavat jotenkin näkyä siinä miten (tehokkaasti?) hauras pikku Thunberg on pistänyt tuulemaan. Thunberg ei ole tavallinen rasittavan vakava nuori. Hän välttämättä vaatii saada puhua ilmastokatastrofin ytimestä sen sijaan että hymistelisi ymmärtäen sitä että tässä meillä on nyt todella monimutkainen ja vaikea asia johon tietysti pitää puuttua mutta se on vaikeaa keneltä tahansa ja kaikilta koska mutta siksi kun höpölöpöhöpöhöpö. Hän kehtaa komentaa aikuisia lopettamaan höpöttämisen ja alkavan toimimaan, sen tyyppisillä yksinkertaisilla perusteilla kuin että aika pysäyttää katastrofi alkaa käydä vähiin ja että toisin kuin häntä kymmeniä vuosia vanhemmat päättäjät, hänen ikäluokkansa ehtii viettää merkittävän osan elämästään maailmassa jonka realiteetteja tämän päivän ja ensi vuoden ilmastoratkaisut ovat muokanneet paljon. Hän ei ole ikänsä takia ehtinyt olla kerjäämässä ilmastonmuutosta, mutta hän edustaa sitä juhlapuheiden korulauseissa joskus vilahtelevaa tulevaa sukupolvea joka joutuu elämään tämän päivän aikuisten valintojen seurausten kanssa. 

Saarikoski myöntää ohimennen, että aikuisten sanojen ja tekojen välillä on todellakin havaittavissa kognitiivista dissonanssia. Itse myönnän vielä suoremmin, että minulla on aika kestoluonteisesti huono omatunto siitä etten jaksa tehdä tämänhetkistä enempää ja parempia ilmastotekoja. Sitten Saarikoski nostaa esiin anekdootin niistä muutoksista joita Thunbergin asenne on saanut aikaan hänen perheessään. Mutta enää hän ei puhu tehokkuudesta. Hän puhuu Thunbergin aspergerista, ocd:sta ja siitä miten vaivaannuttavalta Thunbergin käytös paikoitellen kuulostaa. Olen samaa mieltä: Thunbergin käytös kuulostaa paikoitellen aika ehdottomalta. Mutta se ei välttämättä tee ehdottomuudesta huonosti perusteltua. Vaivaantua voi myös terveen syyllisyyden saattelemana, esimerkiksi jos ymmärtää että Thunbergin rasittava reipasotteisuus muistuttaa paljon enemmän sitä miten Minunkin tulisi elää kuin sitä miten Minä elän. Thunberg pystyy tekemään suvereenisti asioita joihin Minä en taivu mitenkään, ja hänen persoonallisuudessaan noin tuhat kertaa enemmän vaikuttavuutta kuin Minulla. Kovin kiusaannuttavaa on kait sekin, että siinä missä teini-ikäisen ehdottomuus voidaan normaalisti vähätellä tai naureskella hiljaiseksi, Thunbergin kohdalla näin ei voidakaan tehdä. Hänpäs puhuukin asiaa, näkee vaivaa toteuttaakseen arvojaan ja korjatakseen maailmaa- ja sitten hän vielä tekee sitä paljon tehokkaammin kuin Minä ikinä vaikka Minulla on niin paljon sellaista mitä Thunbergillä  ei ole. Siinä missä Minä nuorena odotin kiltisti että kasvan isoksi ja opin tavoille ja että saan siitä palkkioksi rippusen valtaa sekä omaan elämääni että yhteiskuntaan, Thunberg ei odottele. Hän ottaa arvojohtajuuden ja keksii tapoja toimia vaikka lähtökohdat ovat mitä ovat. Hemmetin kiusallista, vai mitä? 

Onneksi Thunbergiä ei ole pakko ihailla eikä hänen sanallisesta ojennuksesta tai esimerkistään ole pakko ottaa opiksi. Hänellä kun on asperger. Ja pakko-oireita. Noin! Eikös meillä olekin niissä sellainen setti joilla Thunbergkin saadaan vähäteltyä pois rasittamasta -vedoten luonnollisesti aikuisen huoleen hänen jaksustaan? Metafysiikka ei tietääkseni tunne, joten kai se on sitten teoreettinen fysiikka joka tuntee maailmankaikkeuden perusrakenteeseen sisältyvän mekanismin jolla Thunbergin ohittaminen ja hänen lapsellistamisensa ovat hyvä tapa parantaa hänen jaksamistaan ja antaa hänelle elintärkeä mahdollisuus levätä jota hän ei tosin ole pyytänyt ja jota hänen vanhempansakaan eivät ole hänelle pakottaneet. Sen sijaan että ne ryökäleet olisivat holhonneet ja lannistaneet autistityttärensä hiljaiseksi, vanhemmat ovatkin lähteneet täysillä mukaan ja jopa muuttaneet radikaalisti omaa elämäntapaansa. Ei siksi että muutoksissa on järkeä, vaan siksi että kohtuuton ocd ja mustavalkoinen asperger terrorisoivat ja pakottavat. Heistä saakin kätevästi esimerkin siitä miten kurjaa elämästä voi tulla kun ilmastonkysymys otetaan hyvin vakavasti. Siinä sivussa saadaan hiukan friikkiytettyä Thunbergiä ja muistutettua kaikkia siitä että aspergerin oireyhtymä ja ocd tekevät ihmisestä superrasittavan friikin, eli vastakohdan kaikelle mikä oikeasti on järkevää, perusteltua, johdonmukaista, kaukonäköistä, inspiroivaa, viisasta ja tehokasta. Onhan itsestäänselvää että kun pöytään lätkäistään diagnoosikortti, ihminen ei voi sen jälkeen olla mitään edellämainituista vaan käyttäytyminen jota jonkun muun kohdalla pitäisi ihailla ymmärretään friikkiydeksi josta ei tarvitse välittää. Mitä nyt perheelle voi vähän voimia toivottaa. On se niin hirveää kun talossa asuu aikaansaava friikki eikä avuton lapsonen joka kiltisti antaa isompiensa rällätä rauhassa, vain siksi että se osaa perustella friikkiytensä paremmin kuin vanhemmat entiset tapansa.

Tällainen meno ei ole tässä matoisessa maailmassa mitenkään tavatonta. Päinvastoin vastaava toiseuttaminen ja rasittaviksi koettujen ihmisten vaientaminen hellän ja tuikitarpeellisen holhoamisen varjolla on perusarkea. Saarikosken kolumnin (huom. kolumnin, ei hänen persoonaansa) voi siksi nostaa tikunnokkaan varoittavaksi esimerkiksi siitä miten ei pidä kohdella muita vaikka kuinka heidän sanomisensa ja käytöksensä saisivat minut tuntemaan epämiellyttäviä tunteita. Paljon parempi -ja aivan todellinen- vaihtoehto olisi joko muuttaa käytöstään tai, jos siihen ei pysty, ainakin myöntää että toinen on pystyvämpi kuin itse. Sitten voisi tarkistaa, tekeekö kuitenkin itse aidosti kaiken voitavansa. Jos tekee, mitään hätää ei ole: ketään ei voi vaatia tekemään enempää kuin parhaansa eikä huonoa omaatuntoa tarvitse potea siitä ettei ole joku toinen ihminen joka elää toisenlaisten ominaisuuksien ja realiteettien kanssa.  Jos niin on, voi kannustaa ja olla kiitollinen siitä etteivät kaikki tärkeät asiat joita Minä en pysty tekemään, jää kokonaan tekemättä jos yhtään onnea on. Teenhän Minäkin jo parhaani, ja siten minunkin vahvuuteni ehkä rakentavat maailmaa hiukan toiselta kantilta katsottuna. Jos jotakin petrattavaa omasta ajattelusta ja toiminnasta taas sattuisi löytymään, voi päättää inspiroitua hyvästä esimerkistä. Sitten voi ryhtyä parantamaan tapojaan ja treenaamaan hyvettä tietäen, että se on asia jota on mahdollista parantaa ja jossa on mahdollista yltää jopa loistavaan menestykseen. 

Väitteen totuusarvon kannalta on pääsääntöisesti aivan sama, esittääkö sen Sokea Reetta vai logiikan professori. Ilmastonmuutoksen faktat ovat samat autisteille ja normaaliaivoisille. Toiseuttamalla ihminen ei mitätöidä hänen argumenttejaan . Toiseuttaminen on ainoastaan tapa perustella omista ennakkoluuloista käsin se miksi toista ei tarvitse kuunnella tai kohdella vertaisenaan. Se että toiminta ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi on toistaiseksi ollut enemmän juhlapuheita ja käsienlevittelyä kuin tehokkaita muutoksia vaikka toiminnalla on jo kiire, on niin ikään asia jonka havaitsemista pakko-oireisuus ei hidasta eikä haittaa sen enempää kuin ruskeasilmäisyys. Jos taas asperger ja pakko-oireisuus antavat Thunbergille virtaa tehdä asioita tyylillä johon normaaliaivoisen ei ole mahdollista venyä, luulisi normaaleilla aivoilla pystyttävän silti jopa hieman parempiin tuloksiin hieman toisennäköisellä paikalla -miten muuten on selitettävissä se että normaaliaivoisen aikuisen asemasta voi ylipäätään vähätellä ja toiseuttaa erilaisuutta niin sujuvasti? Jos erilaisuus tekee ihmisen epäuskottavaksi ja holhoamista kaipaavaksi, millä logiikalla täsmälleen samasta erilaisuudesta voi vääntää kilpailuedun jonka puuttumisella voi hyvin perustella oman aikaansaamattomuutensa?  Kuka sitä holhousta nyt todella kaipasikaan? 

 Saarikosken moka on pohtia Thunbergin sanomisia vähättelevästi tämän persoonan mahdollisten, eli oletettujen, eli kuvitteellisten heikkouksien valossa. Siitä ei muuten olekaan kuin pieni askel toiseen virheargumenttiin: lähteen myrkyttäminen- ad hominemiin. Thunberg siis on autisti. Se ei selvästikään tee hänestä kykenemätöntä toimimaan vastuullisesti eikä etenkään estä häntä puhumasta tiukkaa asiaa. Persoonan nostaminen esille kun toinen yrittää puhua asiaa, on sekä toiseuttavaa että selvä argumentointivirhe. Heikkouksia ei pidä olettaa sinne missä niitä ei näy. Thunbergin tapauksessa, hänen erilaisuutensa mukanaan tuomat rajoitteet, haasteet ja ongelmat saattavat näkyä arjessa tavalla jos toisellakin, mutta hänen ilmastoaktivisminsa on täsmälleen se paikka missä ne loistavat häikäisevän kirkkaasti poissaolollaan. Sen näkemiseen ei tarvita tietoja hänen henkilöstään. Hänen työnsä jäljen toteaminen riittää paremmin kuin hyvin.

Käytännön aktivismin tasolla Thunberg on paljon allekirjoittanutta parempi ympäristöeetikko, ja toivon hartaasti että hänen "mustavalkoinen" aspergermainen ajattelunsa kyetään näkemään myös siitä näkökulmasta että ilmaston puolesta vaikuttaminen ja tehokkaasti toimiminen on mahdollista myös yksittäisille ihmisille joilla on elämässään ilmastonmuutoksen ohella muitakin haasteita. Siis kenelle tahansa. Jokaisella meistä on elämässämme jos jonkinlaista rasittavaa realiteettia ja haasteita joiden johdosta supersankarielokuvat eivät ole dokumentteja.  Jokaisella on elämässään asioita joiden taakse on helppo vetäytyä ja joilla on mukava selittää sitä miksi ei reippaasti korjaa maailmaa. Harva on autisti. Sen sijaan esimerkiksi perheellisyys, vaativa työ tai yhteiskunnallinen asema ovat arkisia selityksiä välinpitämättömyydelle. Miksi niitä ei ongelmallisteta ja diagnosoida, etenkin kun normaalien ihmisten normaalit selitykset aikaansaavat selvästi pahaa ympäristötuhoa ja mahdollistavat älyvapaata käyttäytymistä toisin kuin Thunbergin diagnoosit?

 Thunbergia on helppo yrittää vaientaa holhoamalla ja "auttamalla hänet hiljaiseksi" vaikka apua ei ole pyydetty. Todellisuudessa apua tarvitsee se joka ei pysty käsittelemään perusteltua ilmastoahdistustaan muuten kuin yrittämällä vaientaa ne jotka pystyvät toimimaan. Yleisemmällä tasolla diagnoosilla päähän lyödyksi tuleminen on taatusti tuttu monille ihmisille jotka eivät pysty peittämään fyysistä tai psyykkistä erilaisuuttaan. Olen törmännyt jopa liikuntavammaisten avautumisiin siitä miten he tulevat oletetuksi vähä-älyisiksi ja kohdelluiksi sen mukaisesti vaikka jokaiselle pitäisi olla täysin selvää ettei vamma jaloissa vaikuta älylliseen suoriutumiskykyyn. 

Thunberg ei iästään huolimatta oikein vaikuta ihmiseltä joka ei tiedä mitä tekee. Hän ei myöskään ole suojaton orpolapsi jota tuntemattomien tätien ja setien tarvitsisi suojella. Sitä varten hänellä on vanhemmat. Ainoa mikä häntä saattaa hidastaa -valitettavasti paljonkin- ovat ne ihmiset joiden pitäisi kuunnella häntä ja ottaa opikseen suorasta puheesta. Ilmastonmuutoksen tapahtuminen tai ne toimet joilla itse kukin voi sitä hillitä eivät ole "autistisen mustavalkoisia" tosiasioita, vaan pelkkiä tosiasioita. Niiden vähätteleminen ryhtymällä puhumaan autismeista ja persoonista ei ole mitään muuta kuin (ehkä maailman parhaasta syystä) rasittavan ihmisen lyömistä vyön alle koska olisi miellyttävämpää puhua jostakin muusta. Valitettavasti Thunbergin rasitteena on, että hänen henkilöönsä liittyy useita seikkoja joiden varjolla kulttuurissamme on ollut tapana tylyttää ihmisiä. Hän on alaikäinen- liian nuori hahmottamaan asemaansa yhteiskunnassa ihmiseksi joiden on perinteisesti ollut syytä ymmärtää olla hiljaa ja totella isompiaan. Hän on tyttö (kulttuurimme kuvastoon sisältyvät juhlitut ja ihaillut lapsinerot ovat jostain syystä lähtökohtaisesti poikia, mikä todennäköisesti kertoo kulttuurista vähintään yhtä paljon kuin nerouden olemuksesta). Hän on autismin kirjolla. Ja kaipa hän ärsyttää jotakuta siksikin ettei hän hymyile söpösti kuvissa vaan on vakava puhuessaan vakavaa asiaa. Hymyileminen pehmentäisi niin kivasti sekä sanojaa että sanomaa. Hymy viestittää ystävällisyydestä ja vaarattomuudesta, vakavuus yhdistettynä havaittuun tehokkuuteen taas saatetaan kokea uhkaavaksi.

Thunberg on nuori pakko-oireinen autisti ja paljon muuta...ja hänen puheensa ilmastonmuutoksesta ja aikuisten saamattomuudesta ovat täyttä asiaa. Deal with it. Joka tuntee huolta pienen autistin jaksamisesta rankassa maailmassa, helpottaa Thunbergin (ja siinä sivussa kaikkien muidenkin) elämää ryhtymällä vielä häntä kovemmaksi ilmastoaktivistiksi ja korjaamalla maailmaa niin paljon että pieni autisti saisi tilaisuuden levätä rauhassa, olla huolehtimatta muidenkin edestä ja tehdä pieniä harmittomia ja hiljaisia autistijuttujaan. Olen varma, että Thunbergille sellainen maailma kyllä kelpaisi. Tämä maailma jossa hän elää on kuitenkin valitettavasti sellainen maailma jossa autistilapsosetkin joutuvat huolehtimaan maailmanlopun asioista koska normaalit, epäilemättä monin tavoin jaksavammat, kypsemmät ja meritoituneemmat aikuiset eivät sitä vaivaudu tekemään. Joten mietitäänpä vielä kertaalleen, oikein hitaasti ja huolellisesti sitä mitä tämä tilanne, samoin kuin Thunbergin ällistyttävä aikaansaavuus, itse kustakin todella kertoo.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments