Nykypäivän perheellisen ihmisen hidastamista häiritsee usein avioeron pelko, ja se pelko on yllättävän suuri. Se pitää puolisoita kaukana toisistaan: molempien on tehtävä omaa uraa ja ansaittava rahaa. Ei uskalla jäädä kotiin, ei edes ottaa osapäiväistä tai vähemmän vaativaa työtä. Molempien pitää osata tehdä kaikkia kotitalouden töitä, ja tehdä niitä täsmälleen saman verran. Että sitten pärjää, jos tulee ero. Parasta on myös olla ryhtymättä mihinkään sekopäisiin puuhiin kuten perheyrityksiin, talonrakennusprojekteihin tai omenatarhoihin. Jos sellaiseen ryhtyy, on helisemässä sitten kun tulee se ero. Aivan kuin ero olisi mörkö joka kapuaa savupiipusta sisään omia aikojaan, ei maallinen oikeustoimi joka vähintään toisen puolison tulee itse valita aktiivisesti toimimalla.
Vika ei ole lainsäädännössä. Perhehelvetistä tulee olla ulospääsy, ja sen ulospääsyn pitää olla saatavilla niin helposti että uupunut, väsynyt ja vähemmän selkeästi ajatteleva ihminenkin kykenee sitä käyttämään. Meidän perheessä on mietitty pidemmältikin, missä se vika sitten on. Olemme paikallistaneet sen puhumiseen, tai oikeastaan helmasyntiin eli vaikenemiseen. Toinen hyvä paikka etsiä vikaa on suhteen alkupuoli. Valitsemmeko aviopuolison oikeilla kriteereillä? Tutustutaanko tarpeeksi hyvin? Halutaanko naimisiin tosissaan ja vakavalla mielellä, vai vain tavan ja huvin vuoksi? Voiko eroaminen olla siistiä ja helppoa muille kuin ihmisille jotka eivät ole itsestään paljon toiselle antaneetkaan? Ja miksi kukaan haluaisi naimisiin sellaisen kanssa joka ei ole valmis antamaan yhteiseen yritykseen kaikkeaan?
Monet sanovat, että avioliiton rakentaminen sellaiseksi ettei siinä ole varmistuksia eron varalta, on merkki sinisilmäisyydestä. Itse rohkenen olla jokseenkin päinvastaista mieltä: ihmiset joille ero on todellinen, mahdollinen vaihtoehto päättää liitto, ovat ihmisiä jotka eivät aivan täysin ymmärrä eron hintaa. Aivan kuin yksinäisyys, särkyneet unelmat ja sydämet olisivat pikkujuttuja konkreettisen materian rinnalla.
Siinäkin tapauksessa että eropäätös on ainoa keino ulos umpikujasta, se tulee kalliiksi. Epäselvää on etukäteen lähinnä se, missä muodossa hinta omalla kohdalla erääntyy. Pienen pintaraapaisun erojen inhimillisestä hinnasta näkee tilastoista jotka kertovat repivistä ero- ja huoltajuusriidoista, kertomuksista elämänhallinnan romahtamisesta, terveysongelmista ja syrjäytymisestä, sekä tietysti ”järkevöitymiseksi” ja ”aikuistumiseksi” selitetystä kyynistymisestä ja katkeroitumisesta. Jos joku on tavannut joskus ihmisen jota ero ei ole raadellut, esitelkää hänet ihmeessä minullekin. Itse olen kyllä tavannut ihmisiä joille ero on ollut selkeästi oikea ratkaisu, sekä ihmisiä jotka ovat selvinneet avioerostaan siististi ja jopa ”löytäneet uuden onnen” ja ”ottaneet opiksi tehdyistä virheistä”. Valitettavasti he eivät siis kelpaa todisteeksi. Enhän yritäkään puhua suomalaisten suosikkiaiheista eli pärjäämisestä ja vaikeuksien kautta uuteen kukoistukseen-tarinoista vaan siitä että pärjääminen tai edes voitokkuus ovat huonoja inhimillisen hyvinvoinnin mittoja. Joku minua asiantuntevampi voisi vaihteeksi vaikka puhua kärsimyksestä, surusta, pettymyksestä, katkeruudesta sekä niistä jäljistä jotka erossa läpikäytävät tunteet tapaavat ihmiseen jättää.
Avioeroon voi muodikkaan totuuden mukaan parhaiten varautua light-avioliitolla, eli avioliitolla joka purkautuu siististi kuin vanha villapaita. Avioehto on itsestäänselvyys. Erillisten sukunimien pitäminen on tasa-arvoista. Myös oma ystäväpiiri, oma ura sekä kaikkien kotitöiden hallinta ovat tärkeitä. Että arki sujuu hyvin, jos tulee vaikka ero. Yhteiset ateriat ovat turhuutta, yhteisestä ruokalistastakaan tuskin voi sopia ilman että joku tuntee tekevänsä kohtuuttomia uhrauksia. Monen asian annetaan mennä puolison edelle -ja annetaan polttoainetta itseään toteuttavalle ennusteelle, sillä kukapa haluaisi olla puolisonsa elämässä kahdenneksikymmenenneksi tärkein asia? Kuka haluaa kerran toisensa jälkeen tulla työnnetyksi sivuun koska toisella on aina parempaa ja tärkeämpää tehtävää ja ajateltavaa? Sillä energialla mikä kevytavioliiton ja ylläpitoon ja kaikkien yksityiskohtien sortteeraukseen menee, jaksaisi kyllä tehdä paljon asioita jotka lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Avioerosta, niistä tempauksista jotka juuri meidän perheessä voisivat siihen johtaa, ja eroon liittyvistä peloista pitää pystyä puhumaan kotona. Puhumisella tarkoitan nyt varsin syvällistä keskustelua, en kliseidenvaihtoa. ”Minä en aio ikinä ottaa sinusta eroa” on lause joka on ilman muuta mukava kuulla, mutta konkreettista hyötyä siitä ei tällä kertaa ole. Kliseidenvaihto on siitä mielenkiintoinen ilmiö että sitä helposti luulee keskusteluksi, mutta keskustelua se ei kuitenkaan ole. Se on sellaisten käsitysten esittämistä joita joko uskoo toisen haluavan kuulla tai sellaisten käsitysten ilmaisemista joita uskoo kaikilla kunnon ihmisillä olevan. Mutta harva ihminen on sisimmässään kaikin puolin kunnollinen, ja se mitä puolison pitäisi haluta toiselta ensimmäisenä kuulla, on sittenkin totuus. Muilla kuin totuutta koskevilla keskusteluilla on harvemmin suuria, myönteisiä vaikutuksia yhteiseen elämään. Ei, rakastavien puolisoiden ei ole helppoa puhua avioeron uhasta ja pelottavuudesta ja siitä miltä peikko näyttäisi juuri meidän kotona, mutta kun olisi vaan pakko. Halu säästää toisen tunteita on usein voimakas, mutta senkin yli on päästävä. On puhuttava siitä, mitkä asiat ja elämäntilanteet voisivat tuntua ylivoimaisilta ja sitten mietittävä toimintamalleja joiden avulla tilanteesta voisi ehkä suoriutua ilman avioeroa. Kaikkeen ei tietenkään voi varautua, se on selvä. Vaan minusta kuulostaa siltä ettei moni pariskunta ole miettinyt avioerolle vaihtoehtoisia ratkaisuja edes tavallisimpien kriisien kuten elintason romahduksen, ulkopuolisten suhteiden, addiktioiden tai mielisairauden, kyllästymisen tai pidemmän riitelykauden varalle.
Onko tarmokas avioeroon varautuminen sittenkin helpompaa ja hauskempaa kuin yhteisen elämän rakentaminen? Ovatko perhe ja avioliitto ylipäätään investoimisen, suojelemisen, puolustamisen ja uhrauksien arvoisia vai ovatko ne vain elämän kivoja sisusteita jotka ovat miellyttäviä mutta pohjimmiltaan poisheitettäviä? Näenkö puolisoni pohjimmiltaan ihmisenä joka on kunniallinen, ehdottoman luotettava, minun parastani parhaansa mukaan ajatteleva ja rakkauteni arvoinen, vai epäilenkö ikuisesti hänen olevan vihollinen joka on jollain kierolla tempulla saanut minut nalkkiin? Jos jälkimmäistä, eikö sitten olisi johdonmukaista nähdä itsensäkin tyhmänä, helposti höynäytettävänä, alistamista kerjäävänä tulevana luuserina?
Kestävää perhettä ei tehdä kirkossa eikä maistraatissa. Piintyneet avoliittoilijat ovat siinä oikeassa ettei tosi rakkaus seremonioita kaipaa. Arjen pieniä valintoja se kuitenkin kaipaa. Vaikeus on siinä että ne valinnat ovat pieniä ja ne on ripoteltu elämän eri alueille. Pienet arkiset valinnat tapaavat olla ”tärkeitä” vasta siinä vaiheessa kun ne ovat niitä kuuluisia viimeisiä korsia. Onnellinen perhe-elämä on pitkälti sitä että miettii asioita ensiksi yhteenkuuluvuudentunteen edistämisen kannalta. Millaista perhettä tekomme, sanamme ja ajatuksemme rakentavat? Vai nakertavatko ne sitä arjen pienillä epäluottamuslauseilla?
Recent Comments