Päivän uutinen: pikamuoti saastuttaa enemmän kuin lento- ja laivaliikenne

Syysmallistot alkavat olla kaupoissa. Ennen kuin ryntää katsomaan, mitä kivaa myyntiin on tullut, kannattaa kuitenkin lukea ja sisäistää tämä juttu vaateteollisuuden todellisista kustannuksista ympäristölle. Jutun ulkopuolelle jääneet inhimilliset kustannukset tulevat vielä siihen päälle, halpatyövoimavaltaisesta teollisuudenalasta kun puhutaan. Valmistajilta ja päättäjiltä voi ilman muuta vaatia paljon nykyistä suurempaa vastuullisuuden tasoa. Kun oma elämäntilanne ja resurssit ovat vaihtelevia ja eläväisiä juttuja, noin kerran vuodessa tai arjen muuttuessa isommin on itse kunkin ihan rutiininomaisesti hyvä miettiä, onko elämässä avautunut tilaisuus yrittää jotakin uutta hyödyllistä ja arvioida vanhoja tottumuksia.


Vaikka Kaikilta Muilta on hauska perätä vastuuta, kansalaiset ovat kuitenkin niitä jotka suostuvat ostamaan halpaa pikamuotia vuosi toisensa perään. Maristen ja vastahakoisesti, mutta ostavat kuitenkin. Kotimaisia laatutuotteita perätään markkinoille vaikka ne maksaisivatkin hieman enemmän kuin kiinakrääsä, mutta niinpä vain tänäkin vuonna kotimainen kenkävalmistaja Janita ja Nokian Neulomo ovat joutuneet lopettamaan koska ostajia tuotteille ei löytynytkään -ei vaikka kyseisten firmojen tuotteet oli suunnattu tavallisille kuluttajille eikä eliitille. Rikkaiden länsimaiden kansalaiset ovat hyväksyneet ostamisen harrastukseksi ja keskivertokansalaisen vaatekaappi on suurempi kuin koskaan. Eikä sekään riitä sillä nykyään vaatekaappeja myös raivataan ahkerasti yhdestä päästä jotta niihin mahtuisi enemmän uusia ostoksia. Kansalaiset  kun ostavat mieluummin paljon ja usein kuin harvoin ja kestävää. Tilaisuus tekee yksityisistä ihmisistä ahneita, mukavuudenhaluisia ja ajattelemattomia siinä missä suuryrityksistäkin. Yksityisten ihmisten tapauksessa yksityiset asenneongelmat muuttuvat joukkovoimalla globaaliksi ympäristökatastrofiksi. Enkä nyt mene edes siihen että ihmisellä on taipumus toteuttaa arvojaan useilla elämänalueilla mistä seuraa että se joka on lauantaiostoksilla ajattelematon, on sitä usein myös töissä, harrastuksissaan, kasvattajana ja ystävänä. Kulutustottumusten muutos on vasta osa ratkaisua. Koko ratkaisu on se että ryhdymme pitämään arvoistamme parempaa huolta ja treenaamaan hyvettä samalla intohimolla minkä moni käyttää nyt urheiluharrastukseen.

Parempien valintojen tueksi olen luonut nämä suositut tarkistuslistat:



Uusi sesonki on myös hyvä aika aloittaa kulutuskirjanpito vaate- ja asusteostoksista, aluksi vaikka projektiluonteisesti.


Saikkupäikky: takana loistava tulevaisuus?

Helsingin Sanomien tämänpäiväinen juttu siitä miten mielenterveysdiagnoosi haittaa sairastuneen elämää vielä kauan sen jälkeen kun sairaus on historiaa, oli synkeää luettavaa. On äärimmäisen huolestuttavaa jos järjestelmämme toimii missään, milloinkaan niin että avun hakemisen koetaan tuovan mukanaan suurempia riskejä kuin hoitamattomana oireilemisen. Diagnoosi kun ei todellisuudessa tee kenestäkään sairasta. Sen tekevät oireet, ja diagnoosi on edellytys sille että oireita voidaan hoitaa asianmukaisesti. Usein kaikkein isoimpia ongelmia aiheutuu niistä joilla on mielenterveyden ongelmia mutta jotka jättävät hakematta apua. He sairastuttavat helposti koko lähipiirinsä. Onko se ok? Lasketaanko kustannuksia silloinkin kun ne eivät kohdistu yksittäiseen työnantajaan tai vakuutusyhtiöön vaan koko yhteiskuntaan? Onko jo keksitty, miten mitataan rahassa inhimillinen kärsimys?

Itsehän olen, perusluonteeni mukaisesti, jo ampunut itseäni jalkaan kertomalla masennusoireilustani terveyskeskuksen ohella myös blogissa (masennusdiagnoosi muuten on sittenkin kyseenalaistunut koska minulla ei missään vaiheessa ole ollut tiettyjä masennuksen ydinoireita. Haasteeni voivat johtua muusta kuin mielenterveyden häiriöstä, mutta siitä lisää sitten kun on saatu taas tutkittua). Kuka tahansa voi googlettamalla saada helposti selville että minuun on iskenyt sen luokan trauma jonka parantelemiseen on kulunut sekä ammattiapua että runsaasti aikaa. Sitten kun taas olen täydessä iskussa, saanko huomata että takanani on loistava tulevaisuus?

Se jää nähtäväksi, mutta omasta puolestani olen silti sillä kannalla, että mielenterveysongelmiin liittyvien stigmojen hälventäminen puhumalla avoimesti omista oireista ja avun hakemisesta on niin arvokas työ että siihen kannattaa ryhtyä oman edun kustannuksellakin. Koska auttajani ovat onnistuneet vakuuttamaaan minut siitä että paskansietokiintiöni yhden eliniän osalta alkaa olla täynnä, en näe itseäni muutenkaan käyttämässä aivokapasiteettiani sellaisten tahojen avuksi jotka eivät kykene näkemään valintaani olla avoin löydettyäni itseni tilanteesta jossa moni valitsee hyvin perustein vaieta sinä suosituksena joka se on. Saatan olla kiiltävän uraohjuksen sijasta inhimillinen olento, mutta oletan että palkkaamistani suunnittelevat näkevät googletellessaan myös sen että laskutan ratkaisuista, analyyseista, ajattelemisesta ja neuvoista, en tyhjistä sivistyssanoista, pupuleikeistä tai olalletaputuksista. Ne markkinat jätän suosiolla muille, minut voi kutsua paikalle silloin kun halutaan etsiä ja ratkaista todellisia ongelmia.

Hesarin jutussaan luettelemat yhteiskunnalliset asenneongelmat eivät korjaannu ikinä jos asioista ollaan hiljaa ja mielenterveydestä puhuminen on jotenkin mystistä, likaista tai peräti kiellettyä. Jokaisella yksilöllä on intressi maksimoida omat etunsa, mutta toisaalta tälläkin kertaa on niin että jos kaikki ajattelevat vain omaa etuaan, se tulee lopulta kalliiksi kaikille. Tästä maasta ei saada millään hyvinvointivaltiota jos yhteiskunnassa luullaan mielenterveysongelmien olevan jollain metafyysisellä tasolla ihan eri asioita kuin somaattiset sairaudet, ongelmia jotka kohtaavat vain viallisia, moraalittomia ja heikkoja (näin ajattelevat voivat laittaa sähköpostia niin voin antaa ohjeet vastaavan tasoisen haasteläjän kehittämiseen. Voitte sitten katsoa, menisikö itseltä paremmin). 

Oma tilanteeni on tällä hetkellä olosuhteisiin nähden varsin mallillaan. Terapiayhteistyö on lähtenyt hyvin käyntiin ja sitkeän treenin ansiosta keskittymiskyky ja jaksu ovat hieman parantuneet. Kuormitustekijöiden hallinta sujuu jo aika hyvin vaikka toimintarajoitteet ovat oma rasitteensa. Hidasta kuitenkin on -mahdollisesti siitä syystä että minun tapauksessani toipuminen voi vaatia ihan konkreettista aivosolujen uudistumista joka ottaa oman aikansa. Jopa työtilanne on niin ruusuinen kuin olla voi. Jostain syystä ihmiset ovat olleet valmiita kantamaan työt minulle kirjaimellisesti kotisohvalle, olleet ymmärtäväisiä ja valmiita auttamaan kaikessa mikä ei vielä minulta suju. Ajatteluhommat ja kirjoittaminen sujuvat aina kun vireystila on sopiva, ja toistaiseksi töitä on sen verran kuin jaksan tehdä. Tästä on hyvä edetä rauhalliseen tahtiin kohti tulevaisuutta, sijaitsi se missä tahansa. Vain se on varmaa, että epäinhimillisestä rääkkiyhteiskunnasta sitä ei löydy- ei minulle, mutta tuskin pitkällä tähtäimellä kenellekään.

Ylikulutuspäivän kertausharjoitus

Jos asia vain suomalaisista riippuisi, maailman luonnonvarat tältä vuodelta olisivat tulleet käytetyiksi jo huhtikuussa. Kiitos siitä että tänä vuonna päästiin vielä niukin naukin elokuulle ei taaskaan valitettavasti kuulu valaistuneille valtioille vaan elintasokuilulle. Ensi vuonna ei varmaan enää päästä. Masentuminen ja ahdistunut tiedostaminen eivät kuitenkaan paranna maailmaa millään tavalla, itse asiassa päin vastoin. Niinpä ajattelin tänään kerrata muutaman optimistisen teesin joiden motivoimana koitan parantaa omaa suoritustani.


1. Vähän on aina tyhjää parempi

Aina. Ja koska emme ole oraakkeleita, emme välttämättä osaa arvioida etukäteen tekojemme seurauksia kovin hyvin. Jos, esimerkiksi, sinänsä pieni teko onnistuu inspiroimaan jonkun kokeilemaan perässä, hyöty on heti tuplattu.
Jokainen on mielipidevaikuttaja omassa arkisessa ympäristössään.

2. Harjoittelukin on arvokasta

Hyvyys ei synny lahjakkuudesta vaan sitkeästä harjoittelusta. Siispä, jos pieni ekoteko on osa isompaa yritystä elää ihmisiksi, se on muun hyvän ohella yksi treenikerta. Kumpi on järkevämpää: tehdä aina voitavansa vai istua kädet ristissä kunnes taivaasta tipahtaa nenän eteen tilaisuus pelastaa koko maailma? Niinpä. Entä, kun se tilaisuus tipahtaa taivaalta, pystyykö sen hyödyntämään paremmin se joka ei ole totuttanut itseään toimimaan hyvin pienissä asioissa vaiko se joka on treenannut hyvettä aina kun on siihen pystynyt? Niinpä.

3. Pienet hyvät teot kertautuvat ajan kuluessa ja inspiraation levitessä

Joka vuosi ei voi muuttaa maalle, ryhtyä fennovegaaniksi tai kokea suurta valaistusta. Ei tarvitsekaan. Oikeastaan näyttäisi siltä että dramaattiset elämänmuutokset eivät aina ole kovin kestäviä. Ihan hyvin menee jo sillä joka jaksaa opetella omaan tahtiinsa yhden uuden arkisen hyvän tavan kerrallaan. 

4. Ilolla on väliä

Ahdistus ja epätoivo eivät ole kovin hyviä motivaationlähteitä pidemmän päälle kenellekään, ja syyllistäminen herättää synnintunnon ohella myös voimakkaita vastareaktioita koska kaikki eivät todellakaan halua toimia pahoinvoinnin motivoimana. Ankeus, kärsimys, paha mieli ja hapan naama ovat ylipäätään surkeaa mainosta kaikille hyville asioille. Hyvinvointi ja ilo ovat paljon seksikkäämpiä, ja niistä on sitä paitsi maailmassa huutava pula. Näinä haastavina aikoina ei ole liioiteltua sanoa että ilo on hyve. .

5. Kerskakulutus ei ole hyvinvointia

Kerskakulutuksen kulttuuri ei ole ihmisen korkein saavutus eikä paras resepti onneen ja hyvään elämään. Kohtuullistaminen ei tarkoita alhaisempaan hyvinvoinnin tasoon tyytymistä ja elämän muuttumista kurjemmaksi. 1950-luvulle ei ole paluuta, muun muassa siksi että teknologia on kehittynyt, tieto lisääntynyt ja ahdasmielisyys vähentynyt. Moni haitallinen toimintatapa ei ole mitenkään upea tai elämys vaan vain sitkeä tottumus jonka muuttaminen koetaan hankalaksi samoista syistä kuin muutosten tekeminen yleensäkin. Tämän sisäistäminen on yllättävän vaikeaa mutta sitäkin tärkeämpää, sekä oman että yleisen hyvinvoinnin kannalta. 

Hyödyllisiä harrastuksia

Kuumina kesäiltoina on tullut harrastettua hiukan kehittävää Fallout 4:n pelaamista. Postapokalyptisessa säteilyerämaassa selviytymistä yrittävä seikkailija oppii nopeasti että vaikka vielä 200 vuotta atomipommien putoamisen jälkeen kaikki on tuhannen päreinä (tai pahempana), toisaalta mikään ei ole jätettä. Kaikki mikä irti lähtee, likaisista tuhkakupeista ja kahvimukeista alkaen, on hyödynnettävissä materiaalina tarpeellisten tavaroiden tuotannossa -ja hyödynnettä jos jotain mielii ylipäätään rakennella, sillä muuta materiaalia ei ole. Romuläjäksi tuhoutunut talo on jo pieni aarreaitta.

Käsityörintamalla on ollut tänä vuonna hiljaista. Mutta kuuman kesän jälkeen tulee syksy ja kylmä talvi. Suvun Vauva kasvaa kovaa vauhtia ja tarvitsee taas pehmeitä paketteja. Seuraavaan projektiin tarvitaan täytemateriaalia, joten olen viettänyt muutamankin helteisen tovin terassilla silppuamassa vanhoja trikoopaitoja. Trikoo on, noin yleisesti ottaen, kettumaista kierrätettävää. Vanhat nuhjaantuneet, nyppyyntyneet ja reikiintyneet rievut ovat haasteellinen lähtökohta uudelle ja hienolle. Trikoota myös on paljon, vaikka kuinka koitan harjoittaa ostoksilla trikookriittisyyttä. Saman voi toki sanoa monesta muustakin tavarasta, onhan tavarasta alettu tällä vuosikymmenellä puhua yhä enemmän termeillä joilla aiemmin puhuttiin vain jätteestä. Peltojen ja metsien sijasta nyt raivataan tavaraa vimmatusti jotta päästäisiin nauttimaan minimalismin onnesta ja skandinaavisesta selkeydestä, sekä tietysti olemaan sitten tulevaisuudessa entistä viisaampia kuluttajia jotka tulevat toimeen vain vähällä kunhan se vain on täydellistä. Raivaaminen on helppoa ja näyttävää, mutta kotona kierrättämisen yrittely on kaikessa rasittavuudessaan niin kehittävää että se tuntuu vielä paremmalta idealta.

Ekologisinta olisi nähdä tavara roinana ja kiusankappaleena vain kaupassa. Nähdä se pyörimässä nurkissa eikä stailattujen kuvien keskipisteenä, nähdä sen arvo sen jälkeen kun muoti on jättänyt ja innostus vaihtunut perusarkeen. Jos kuitenkin näemme jo hankitut tavarat vain ratkaisua odottavina ongelmina tai poistamista vaativina jätteinä, on paljon vaikeampi nähdä rikki menneiden tai muuten vain käytöstä poistuneiden tavaroiden arvoa kierrätysmateriaalina. Toisin kuin Falloutissa, käytettävissämme ei ole supernäppäriä kotityöpajoja, emmekä siis voi hyödyntää kotikonstein aivan kaikkea. Olen kuitenkin melko varma siitä että useimmilla meistä olisi silti reilusti parantamisen varaa kotona kierrättämisessä. Se myös olisi tärkeää, sillä yhdyskuntatason jätehuollossa käytössä on myös hyvin kyseenalaisia ratkaisuja -kuten jätteen vienti ulkomaille- tai polttamisen tapaisia huonon hyötysuhteen ratkaisuja. Ei ole kovin ekologista polttaa hyödyntämiskelpoisia materiaaleja kun toisaalta kuitenkin tarvitsemme jatkuvasti yhtä sun toista mikä voisi aivan hyvin olla itse kierrätettyä.

Kulutusjuhla on lähtenyt lapasesta jo aikaa sitten. Samalla kun kyseenalaistamme uuden ja kiiltävän tavaran arvon, olisi kuitenkin tärkeää kyetä edelleen näkemään vanhojen tavaroiden arvo kierrätysmateriaalina josta ei kannata päästää helpolla irti. Sen sijaan että vietän monta tovia silppuamassa trikoota voisin helposti valita ostaa muovista täytevanua ja tiputella toivottomat trikoot hissukseen sekajätteeseen. Tämä ajatus on kuitenkin arvovalinta -sellainen jossa arvotan kierrätysmateriaalin vähäarvoiseksi hetkelliseen helppouteen verrattuna. Pitkällä tähtäimellä ja suuressa mittakaavassa arvioituna on paljon järkevämpää viettää muutama tunti saksien ja jämätrikooläjän ääressä meditoiden materiaalin ja luonnonvarojen säästämisen todellista arvoa. Sitä ei mitata rahassa vaan kaikessa mikä on korvaamatonta.

Pimentyvän mätäkuun etiikkaa: muistetaanhan huomautella!

Hikisennihkeän mätäkuun ja ehkä illan kuunpimennyksenkin kunniaksi Helsingin Sanomissa keskusteluttaa kovasti, kuka saa -vai saako kukaan- huomautella ylipainoisille ihmisille heidän painostaan, terveysriskeistään ja ulkonäöstään. Ylipainosta en nyt puhu sen enempää, ihan vaan etiikan asiantuntijan ominaisuudessa haluaisin nostaa esiin keskustelussa ahkerasti päätään nostelevan johtoajatuksen siitä että maailma olisi paljon parempi paikka jos me kaikki huolehtisimme osaltamme, ikään kuin kansalaisvelvollisuutena, kanssaihmistemme puutteiden asianmukaisesta paheksumisesta. Jos vain muistaisimme huomauttaa toisia aina kun havaitsemme puutteellisuuksia, piittaamattomuutta tai ilmiselvää pahankurisuutta niissä asioissa joista itse kullakin meistä on varaa huomauttaa. 

Omat viat, heikkoudet, epäonnistumiset ja paheet ovat nimenomaan asioita joiden on syytä olla jatkuvasti mielessä jotta välttyisi voimasta pahoin henkisesti ja fyysisesti ja kokemasta kurjaa kohtaloa, ainakin mikäli on puritanismin ajan kansanviisauksia uskominen. Erityisen kehittävään ajatustenvaihtoon aukeaa mahdollisuus kun joku tulee huomauttamaan sinun vioistasi ja pääset vastapalveluksena kertomaan hänelle, mitä puutteita hänessä havaitset. Mikäli tähän ei aina ole mahdollisuutta vaan käy niin ikävästi että tulet ojennetuksi jostain sellaisesta "virheestä" jonka tekemiseen sinulla kuitenkin sattuu olemaan hyvä syy, jolle et hyvästä syystä tai toisesta mahda ainakaan toistaiseksi mitään tai muuta vastaavaa, voit torjua turhia mutta inhimillisiä alemmuuden ja pahanolon tunteitasi ottamalla erityissyyniin muiden paheet. Tästä syntyy sellainen hieno paheksunnan ketju jonka joku osallistujista varmaan kääntää tehokkaaksi muutosvoimaksi, sillä mitättömällä hinnalla että kaikilla on paha olla.

Kaltaisilleni superhyviksille on myös hyödyllistä tulla välillä herätellyksi siihen tosiasiaan, että idealistit jotka koittavat tehdä maailmasta edes vähän paremman esimerkiksi työnteolla, kulutusvalinnoilla, pyrkimällä vaikuttamaan yhteiskunnan päätöksentekoon ja ihmisten asenteisiin, vain pohjimmiltaan haaskaavat aikaansa ja tekevät yksinkertaisesta asiasta jonkinlaista rakettitiedettä. Turhaa puuhastelua semmoinen, paljon parempaa, nopeampaa ja tehokkaampaa tulosta saa aikaan vain reippaasti huomauttelemalla kanssaihmisille heidän vioistaan. Lisäksi huomautteleminen herättää tervettä itseinhoa ja katumusta sekä rationaalisesti perusteltua alemmuutta ja ihailua Minua kohtaan. Onhan se nyt itsestään selvää että mitä teräväkielisempi ja ahkerampi huomauttelija ihminen on, sitä parempi hän on. Eihän ihmisellä voi olla selvään väärinelämiseen ja törttöilyyn muita syitä kuin laiskuus, paheellinen nautinnonhalu, itsekurin ja -jos ihan suoraan sanotaan- järjen puute (sivumennen sanottuna kyseiset hyveet ovat ihmiskunnan keskuudessa niin harvinaisia että minun on todellakin syytä ahkeralla kansalaispoliisitoiminnalla nostaa itseni esikuvaksi huonommilleni). Ei sillä että olisin jotenkin ylemmyydentuntoinen, ilkeä tai henkisesti pahoinvoiva itse, vaan vain opiksi ja ojennukseksi tarvitseville, välittämisen ja suoraselkäisen velvollisuudentunnon motivoimana. 

Koska hyvän tekeminen ja oikeineläminen kuitenkin tekevät minusta hyvin kiireisen ihmisen, ja ihan siltä varalta että joutuisin laajamittaisen lihavuudesta huomauttelun vuoksi vähän sivuraiteille, tein itselleni tärppilistan asioista joista minulla on varaa ja syytä huomautella parannuksentekoa tarvitseville kanssaihmisille. On onni tässä paheiden riivaamassa maailmassa että jokaisesta vastaantulijasta voi luotettavasti päätellä kaiken olennaisen, erityisesti moraalisen kuntoisuuden, yhdellä vilkaisulla. Ainakin jos on aiheen ammattilainen, kuten minä tunnetusti ja todistetusti olen (teistä muista en uskalla mennä näkemättä sanomaan, mutta katsotaan jos tapaamme!)

-tyylittömyys
Tämä on helppo rasti: kuka tahansa jonka tyyli ei miellytä minua, on tyylitön ja lisäksi idiootti koska ei tajua alemmuuttaan. Viikkojen helteessä grillautuneet suomalaiset alkavat olla aika kypsää saalista aloittelevillekin tyylipoliiseille.

-epäterveelliset elämäntavat
Tupakoitko, käytätkö tippaakaan päihteitä, kasaatko niskaasi terveysriskejä kun et elä pitkässä onnellisessa parisuhteessa? Etkö käytä pyöräilykypärää? Syötkö lihaa yli ravitsemussuositusten? Ethän vaan ole mikään ortorektikko? Ethän laiminlyö aurinkorasvaa tai värjää hiuksiasi kestoväreillä etkä rahanahneuksissasi tee työtä stressaavissa tai muuten terveydelle haitallisissa oloissa? Ihmiset eivät yleensä ole alkuunkaan tietoisia siitä miten epäterveellisesti he elävät ennen kuin heille erikseen asiasta huomautetaan. Moni on myös täysin sokea sille tosiasialle että riskikäyttäytyminen näkyy usein päälle päin. Napakka interventio voi aina herättää tarpeelliseen elämäntapamuutokseen!

-ympäristörikollisuus
Tiesithän, että planeetantuhoajankin erottaa kulutusyhteiskunnassa päältä päin? Henkilöautolla ajajat, muovikassin kantajat, turhien kemikaalien käyttäjät, pröystäilijät (eli kaikki joiden koen näyttävän itseäni paremmilta), väärien puolueiden kannattajat ja monet muut planeetantuhoajat tunnistaa kyllä heti vastaantullessa. Se on hyvä sillä sellaiset kaipaavat kipeästi huomautuksia kunnottomuudestaan aina tavattaessa pahanteosta. Jos eivät opi olemaan, niin ehkä ainakin häpeämään?

-muu rikollisuus ja häiriökäyttäytyminen
Poliisin ja oikeuslaitoksen resurssit ovat niukat, joten kansalaisten valppautta ja puuttumista kaivataan. Erityisesti arkisesta "pikku"rikollisuudesta suuri osa jää selvittämättä. Kansalaisvelvollisuuden nimissä voin siis käydä ojentamassa punaisia päin kävelijöitä, varoituskylteille välinpitämättömiä ja muita kriminaalinalkuja aina tavatessa. Rikosten ennaltaehkäisyn nimissä kannattaa avautua myöskin kaikesta ärsyttävästä käyttäytymisestä julkisilla paikoilla. Aistiyliherkkänä tekisin vain palveluksen kaltaisilleni jos kävisin antamassa vähän palautetta äänekkäille keskustelijoille, tuulihousujen kahisuttajille, itkevien pikkulasten huoltajille, neonväreihin pukeutujille, minun nenääni pahalta haisijoille ynnä muille kanssaihmisistä piittaamattomille yksilöille. On aivan kohtuullista vaatia hieman huomaavaisuutta, enhän Minäkään syyllisty vastaavaan käyttäytymiseen.

-vanhukset
Kunnottomia ja kurittomia tulee vastaan kaikkialla. Kaikkein suurimpia pahantekijöitä ovat kuitenkin vanhukset, sillä he ovat pitkän elämänsä aikana ehtineet todennäköisesti syyllistyä lukemattomiin rikkeisiin. Monet heistä ovat myös kasvattaneet lapsistaan hulttioita. Lisäksi he rasittavat veronmaksajia nostamalla eläkettä ja käyttämällä yhteiskunnan palveluja, vaikka kuoleminen nopeaan sairaskohtaukseen työuran päätteeksi olisi ollut kelpo vaihtoehto. Nuoruuden jyrkät mielipiteetkin tuppaavat pehmenemään iän myötä, ja sitten ne vielä brändäävät sen elämänkokemukseksi ja viisastumiseksi vaikka pohjimmiltaan kyse on velttoilusta ja löyhästä moraalista. Koska olemme hyviä ihmisiä, maksamme mukisematta vanhuksille kaiken välttämättömän avun ja hoidon, mutta samasta syystä voimme koittaa tehdä voitavamme sen eteen että vanhusväestö heräisi edes viime metreillä olemaan nöyriä, kiitollisia ja vähään tyytyväisiä sekä rukoilemaan ahkerasti pikaista, hiljaista, siivoa ja halpaa poistumista väestöpyramidia rasittamasta.

Enköhän minä tällä alkuun pääse. Ne epäluuloiset juuttaat joiden mielestä tämä juttu alkoi muistuttaa argumentum ad absurdumia, voivat tietysti ihan vapaasti koittaa jatkossakin olla kilttejä ja ystävällisiä sekä välttää hätäisiin johtopäätöksiin ja vääriin yleistyksiin syyllistymistä minkä kerkeävät. Jos todella ovat sitä mieltä että maailman ja ihmisen parantaminenkin ovat asioita joita kannattaa yrittää vain hyvällä vaikka kärsivällisyys välillä olisikin kovalla koetuksella. 

Anekauppa kannattaa

Keskeisten resurssien, kuten valveillaoloajan, puute häiritsee yhä yritystäni elää ekologisemmin ja omavaraisemmin. On tullut selväksi että ruokahävikin vähentämiskampanjankin menestyksellisyys riippuu suuresti siitä mikä viikon kuormitustilanne on. Sanotaan nyt positiivisessa hengessä niin, että hävikkiruoka-asiassakin oltaisiin menty miinukselle ellen tsemppaisi erityisesti aina kun siihen mitenkään pystyn.

Tässä tilanteessa tervetullutta vetoapua on tarjonnut netissä hävikkiruokaa ja päivittäistavaroita alehinnoilla myyvä Matsmart josta bloggasinkin jo tammikuussa. Sen jälkeen olemme tilanneet sieltä laatikollisen ruokaa ja päivittäistavaroita noin kerran puolessatoista kuukaudessa. Laatikkotoimitus on siitäkin kätevä konsepti, että laatikko on hyvä mittayksikkö sille miten paljon hävikkiä pienikin perhe onnistuu hyödyntämään vaikkapa vuoden aikana. Tähän mennessä olen aika vaikuttunut saavutuksestamme -sikäli kun näin helppoa ja halpaa puuhaa voi saavutukseksi edes nimittää. 

Sitten ensimmäisen tilaukseni Matsmart on myös jatkanut palvelunsa kehittämistä. Toimituksen hinta on pudonnut 6.90 eurosta 3.90 euroon. Lisäksi tuotetietoihin on ilmaantunut parasta ennen-päivämäärä. Nyt palvelusta ei voi siis vahingossakaan tilata tuotteita jotka ovat epämiellyttävän vanhoja. Tähän mennessä kaikki meille ostetut tuotteet ovat olleet priimatuotteita. En edelleenkään tahdo millään käsittää, miten ne ovat hävikiksi päätyneet. Vaihtuvasta valikoimasta on paha mennä sanomaan mitään varmasti, mutta mututuntumani on sitä mieltä että vuoden varrella tuotevalikoima olisi sekä kasvanut että "tavallistunut", eli että erikoiserien lisäksi valikoimasta on löytänyt entistä luotettavammin perustuotteita joiden menekki kotona on taattua. Vaikka ruoka muodostaa suurimman osan valikoimasta, myös muiden päivittäiskosmetiikan ja siivoustarvikkeiden määrä on hyvä. Hävikkituotteen ostaminenhan on eettisesti hyvä juttu vaikka itse tuote olisi perusmarkettitavaraa -hyvä juttu niille jotka haluaisivat vihertää deodorantin- tai pyykinpesuaineen käyttöään mutta joille kotikemistiset vaihtoehdot eivät syystä tai toisesta sovi. 

Ilman hyvän omantunnon "anekauppoja" Matsmartissa ruokahävikkiprojektin tilanne saattaisi olla korkeintaan nollaluokassa, nyt näyttää siltä että oman suorituksen epätasaisuudesta riippumatta onnistumme kuitenkin vuoden aikana kotiuttamaan ja hyödyntämään toistasataa kiloa hävikkiä. Se on ihan selkeä ja kelpo parannus lähtötilanteesta miten päin tahansa ajateltuna. Seuraavat edistysaskeleet vaativatkin sitten aivotoiminnan korjaantumista.

Tämä postaus ei ole kaupallista yhteistyötä ja hyödyn mahdollisista ostoksistanne Matsmartissa ainoastaan hitusen paremman maailman muodossa.

Iloinen kesätapaaminen

En ole ihan varma siitä onko maailma mennyt parempaan suuntaan sitten vuoden 2012. Sen osaan sanoa, että olen toisinaan viime aikoina löytänyt itseni murehtimasta vähän sitä että olen hyvissä tavoissa mitattuna jonkin verran huonommassa hapessa kuin ennen viimeisintä megavastoinkäymistä. Toimintakyvyn maksimoidakseni minun on ollut pakko laittaa tauolle ja ottaa takapakkia useammassakin hyvässä tavassa ja tehtävässä. Ei sillä että olisin koskaan ollut primitivisti jolla on varaa sanoa avokadojen ostamisen tekevän ihmisestä pahiksen. Minusta sekä asiat että ihmiset tuppaavat olemaan yleensä paljon monimutkaisempia. 

Tarkemmin ajatellen, vaikka ympäristöeetikkona olen tavannut koko liudan itseään eettisesti erinomaisina pitäviä ihmisiä, yhtään aitoa pyhimystä ei ole vastaan tullut. Esimerkiksi ylimielisyyden, omahyväisyyden ja kovasydämisyyden paheet ovat mielestäni isompia ekosyntejä kuin minkään syöminen, sillä perusteella että ne ovat asenteita jotka lannistavat ne jotka jaksaisivat tehdä vain vähän ja herättävät monissa vielä isompia vastareaktioita -siis aiheuttavat onnettomuuksia joiden ei olisi pakko tapahtua. Vain harvassa on ainesta ekojeesukseksi, mutta ympäristön kannalta on vähintään yhtä iso asia rohkaista kourallinen heikompia tekemään edes vähäsen. En, esimerkiksi, näe että yhden kasvisruokapäivän lisääminen viikkoruokalistalle olisi arvokas vain askeleena kohti veganismia. Minusta se on itsessään arvokas asia, ja koska olemme kaikki erilaisia, voi olla että se on parasta mihin joku ruokailun saralla pystyy. Olemme kaikki erilaisia ja ympäristöongelmiakin on niin paljon että meillä on valinnanvaraa sen suhteen mihin tartumme ja mihin panostamme. Toiset meistä pystyvät tekemään enemmän kuin toiset, mutta kun me kaikki kuitenkin istumme samassa veneessä, olisi ehkä parempi vaatia ja kilpailla vähemmän ja panostaa enemmän siihen että tukisimme, rohkaisisimme ja auttaisimme toisiamme.

Tällaisia mietteitä pyöri mielessäni kun lähdin Puolison kanssa viikonlopun kesäretkelle Järvi-Suomen porteille. Eräällä pysähdyspaikalla vastaan tuli kyltti jossa kerrottiin että kalastus läheisessä purossa on kielletty koska purossa asustaa uhanalaisia purotaimenia joiden kantaa yritetään parhaillaan elvyttää.
Vai että taimenia? Muistin erään iltapäivän jonka vietin kokoushuoneessa keskellä harmainta Helsinkiä. Sain silloin reippaan argumentoinnin palkaksi valoisammat näkymät muutamalle taimenelle. Olivatko ne juuri näitä tummia kaloja joiden uiskentelua sain nyt sillalta katsella? Olivatko juuri nämä kalaset vaiko vain samannäköinen puronpätkä jossakin toisaalla, olemassa siksi että kuusi vuotta sitten minulta meni pari argumenttia läpi oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Jotenkin niin se tarina menee. Katsellessani puron elämänmenoa tulin siihen tulokseen että se jälki mikä minusta maailmaan jää näyttää paikoitellen tosi hyvältä. Puutteiden, haasteiden ja kehittämiskohteiden kanssa riittää kyllä tekemistä lopuksi ikää, mutta jo tähän ikään tullessa, tällä yrittämisellä olen saavuttanut jotakin arvokasta. Taimenpuro ei laskenut heikkouksiani ja puutteitani. Se ei vertaillut minua kenenkään muun aikaansaannoksiin, ei edes omiin aikaansaannoksiini energisempinä aikoina. Sille riitti se että olin onnistunut yhden kerran silloin kun sillä todella oli väliä. 

Parhaansa tekeminen riittää, ja taimeniin panostaminen kannattaa.

Tervetuloa maailmaan, Pieni Saari

Eilen (eli paikallista aikaa perjantaina) edelleen käynnissä oleva Kilauean purkaus Havaijin Big Islandilla sai ehkä tähän mennessä kiinnostavimman käänteensä. Se on aikamoinen saavutus, kun huomioi että tähän mennessä toukokuun alussa alkanut purkaus on muun muassa ehtinyt tuhota useamman asuinalueen, haihduttaa saaren isoimman makeanveden järven, kaksinkertaistaa Kilauean pääkraaterin Hale'ma'uma'u:n koon ja laajentaa saarta noin 2.7 neliökilometrin verran (enemmän Havaijia onkin näinä ankeina maailmanaikoina ilman muuta hyvä juttu).

Madame Pelen viimeisin luova idea oli nostaa Big Islandin viereen uusi pieni saari jossa myös näyttäisi purkautuvan laavaa. Vielä ei tiedetä, onko Pieni Saari (jolla ei vielä ole virallista nimeä) vain jatkumoa mereen valuvalle laavavirralle vai onko valuva laava saanut ohuenohuen maankuoren nousemaan veden pinnalle. Joka tapauksessa käänne on uusi ja yllättävä. Seuraavan saariketjun saaren paikalle odoteltiin toistaiseksi merenalaisena tulivuorena vaikuttavaa Lō'ihia jonka on laskeskeltu kohoavan merestä noin 10 000-100 000 vuoden päästä noin 35 kilometrin päähän Big Islandista. 

Aivan varmaa Lō'ihin jääminen hopeasijalle ei tosin vielä ole. Laavavirta mereen ei vielä ole pysähtynyt ja Pikku Saari on sen verran lähellä rantaa ja sieltä mereen etenevää laavavirtaa että se voi sulautua Big Islandiin hyvinkin nopeasti. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se että planeetallamme on uusi pieni saari. Siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti, ei näitä alvariinsa eksistenssiin putkahtele. 

Muuten purkaus näyttää jatkuvan entisellä intensiteetillään: laavaa virtaa kahdeksannesta halkeamasta muiden halkeamien viettäessä hiljaiseloa, ja Hale'ma'uma'u:n kraaterilla koetaan joka päivä räjähdykseen johtava maanjäristysaktiivisuuden sykli. Pääosa laavasta valuu mereen, mutta välillä maallakin tapahtuu, esimerkiksi paikallinen koulu jäi viime viikolla laavavyöryn alle. Miten kaikki päättyy ja miltä Big Island sitten näyttää ovat edelleen täysiä kysymysmerkkejä. Tässä vaiheessa varmaa on vain se että kartat ja matkaoppaat menevät vähän uusiksi. Myös inhimilliset vaikutukset tulevat tuntumaan saarella vielä pitkään.

Pientilan tulivuoriobservatorio luonnollisesti jatkaa tapahtumien seuraamista mahdollisimman tiiviisti. Tulivuoritoiminta on niitä asioita joiden rinnalla suurvaltajohtajien kieroilut ja nokittelutkin tuntuvat jotenkin pieniltä ja Suomeen luvatut superhelteet varsin siedettäviltä lämpötiloilta.

Jotakin Ihan Muuta: Patricia Piccinin Curious Affection voi olla vuoden eniten ajatuksia herättävä taidenäyttely

Siis minähän en ole uskaltautunut oikeaan taidenäyttelyyn pariin vuoteen. Sen verran rankka kokemus oli saada taidenäyttelyn tauluista aistiyliherkkyyskohtaus. Rajoitteisiinhan ei kuitenkaan tuosta vaan alistuta vaan niiden yli, ali ja ympäri on tullut mietittyä kaikenlaisia ratkaisuja. Ja niin löysinkin itseni ihmettelemästä vuoden ehkä ajatuksia herättävintä taidenäyttelyä joka on meneillään Australian Brisbanessa, turvallisesti kotisohvalta käsin. Patricia Piccinin Curious Affection on niitä taidepläjäyksiä joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Piccinin hyperrealistisista veistoksista jokainen katsoja ymmärtää suunnilleen yhtä paljon riippumatta siitä tunteeko nykytaidetta vaiko ei. Mikä ei ehkä ole kovin paljon. Lähestyttävyydestään huolimatta tämä näyttely on taiteen ruisleipää jonka tavoite ei ole sisustaa eikä olla lepopaikka silmille vaan herättää ajatuksia niin paljon kuin korvien väliin vain mahtuu. 

Tästä pääsette CNN:n juttuun näyttelystä ja täältä löytyy näyttelyn teoksia instagram-kuvina. Käykää siis hämmentymässä.

Näyttelyn inspiraationa ovat olleet kehittyvän bioteknologian ja geenimanipulaation mahdollisuudet. Niistä Piccini on luonut mielikuvitusmaailman jota kansoittavat olennot jotka näyttävät oudoilta, eläimellisiltä -ja silti hämmentävän inhimillisiltä. Niiden erilaisuuteen ei oikein voi olla reagoimatta -miten, se voi kertoa itsestä paljonkin.

 Samalla teokset laittavat miettimään, heittää katsojan keskelle outoa laaksoa ja pistää myös miettimään kauniin ja ruman rajoja. Ehkä omasta tilanteestani johtuen hahmot saivat myös miettimään toimintakykyä- miksi monet hahmot jotka selvästi tarvitsisivat tukea ja apua ja olisivat hauraita nykyisessä ihmisten maailmassa ovat kuitenkin ehkä valinneet olla sellaisia kuin ovat ja hankkia perimäänsä jatkavia jälkeläisiä? Miten paljon arjesta suoriutumiskyvyllä on tekemistä sen kanssa kuinka paljon itse kullakin meistä on maailmalle annettavana? Ovatko Piccinin groteskinherkät ja eläimelliset geenimanipuloidut oliot vähemmän vai enemmän kuin ihmisiä- vai ovatko ne samanarvoisia? 

Entä kuinka paljon ja mihin suuntaan voimme, haluaisimme ja meidän olisi oikein muokata perimäämme ja ulkomuotoamme? Nykypäivän muottiinvalettua ihannetta tavoittelevasta kauneuskirurgiasta ja ulkomaisten lapsettomuusklinikoiden täsmävalikoiduista sukusoluista on pitkä ja mutkainen matka Piccinin luomiin olentoihin, mutta mihin suuntaan? Kulkeeko teknologian kehitys väistämättä suuntaan jossa etäännymme luonnosta aina vain kauemmaksi, yhä muovisemmiksi, teknisimmiksi olennoiksi, vai voisiko se jostain syystä kulkea aivan toisaalle? Kuinka monimuotoista rakkaus ja kiintymys voivatkaan olla? Millainen ylipäätään on Piccinin olioiden asuttama maa, millaisia sen arvot, kulttuurit ja yhteisöt? Mikä siellä on erilaista vain onko mikään? Ovatko siellä asiat paremmin vai huonommin kuin täällä? Näitä kysymyksiä tulen taatusti ihmettelemään hyvän aikaa. 

Sen ohella, että kaikessa kummallisuudessaan Piccinin luomukset mahtuvat hyvin nykypäivän ihmisen mielikuvituksen rajoihin. Niin vieraita kuin ne ovatkin, useimmista tunnistaa hiukan, mitä geenejä cocktailiin on eksynyt ja niiden perusteella tulee nopeasti tehneeksi myös ennakko-oletuksia siitä millaisia veistosten hahmot mieleltään olisivat jos eloon heräisivät jonakin pimeänä yönä. Tulevaisuus, sen mukana tuovat mahdollisuudet ja avaruudesta etsimämme älylliset mutta todella meille vieraat olennot voisivat hyvin olla vielä paljon oudompia. 

Ei minulla olisi kyllä ollut pienintäkään toivoa selvitä kunnialla livenä sellaisesta ajatus- ja ärsykepyörityksestä mitä Piccinin veistosten täytyy herättää niissä jotka näkevät ne luonnossa. Onneksi ei tarvinnut vaan netti toi taide-elämyksen luokseni vähän paremmin sulavissa paloissa. Minusta tuntuu, että jos onnistun pohdiskelemaan pariakin näyttelyn herättämää kysymystä vähän pidemmälle, voin taas olla vähän viisaampi.

Millaisia ajatuksia Piccinin teokset teissä herättivät?

Väkevä rakkaus, väkevä raivo?

Hesarissa viljeltiin aiemmin tällä viikolla kummallista ajatusta jonka mukaan suuren rakkauden tunnistaa suuresta mustasukkaisuudesta. Jutun taustalla oli viime vuoden kesäkuussa Raaseporissa esiin tullut henkirikos jossa dramaattinen, väkivaltainen seurustelusuhde oli päättynyt siihen että "menestynyt urheilijanuorukainen" oli murhannut entisen tyttöystävänsä ja tehnyt sitten itsemurhan.

 Kun parisuhteessa ovet paukkuvat ja huuto raikaa, se on vain tulisuutta jota seuraa pian kiihkeä sovintoseksi ja raikastunut ilmapiiri. Mitä suuremmat tunteet, sitä lähempänä on väkivalta. Myös mustasukkaisuus on aivan normaalia ja hyväksyttävää, suorastaan tosirakkauden olennainen osa kunhan se pysyy tietyissä rajoissa. Väkevää rakkauttahan se vain on kun mieluummin tappaa kumppaninsa kun hyväksyy eron...vai olisiko kyseessä jälleen yksi väkivaltaisuutta oikeuttava ja tuhoisaa mustasukkaisuutta kulttuurissa tukeva vaarallinen myytti?

Kyseessä on pikemminkin mittausvirhe: tunteiden suuruus määritellään räiskeen ja draaman määrästä. Syvyyttä ei vaivauduta miettimään ollenkaan. Jos mietittäisiin, huomattaisiin äkkiä että draama ja räiske kertovat vain isoista egoista, itsekkyydestä sekä neuvottelu- ja ihmissuhdetaitojen puutteesta. Eikö rakkautta pikemminkin ole se että ristiriitatilanteisiin etsitään kärsivällisesti sopuratkaisuja vaikka kärsivällisyys olisi koetuksella? Eikö rakkautta ole se ettei huudeta kurkku suorana omista haluista ja vaatimuksista vaan katsotaan mieluummin, miten toisen olon voisi tehdä mahdollisimman mukavaksi? Kumpi on vaikeampaa, menettää itsehillintänsä tuhoisin seurauksin vaiko hillitä itsensä koska toisen hyvä menee omien halujen edelle? Eikö rakkautta ole se että sen sijaan että oman pahoinvoinnin purkaisi häneen josta muka välitetään eniten, pyritään käsittelemään oma pahoinvointi rakentavasti ja niin ettei ainakaan rakastettu joudu siitä kärsimään? Rakkautta on puhua vaikeista tunteista rakentavuutta tavoitellen ääneen, ei heittäytyä väkivaltaiseksi tai yrittää laittaa toinen ruotuun vaikka pakottamalla. Joskus rakkautta on luovuttaa vaikka itse tahtoisi kaikkea muuta. Jonkun olisi pitänyt raaseporilaisnuorille tämä kertoa, mutta ehkei ole iso ihme ettei ketään ollut niin tekemässä.

Mustasukkaisuus on puolestaan aina kohtuuttomuutta. Sen lähde ei ole koskaan toisen käyttäytymisessä vaan omassa epävarmuudessa. Rakkaus on talo jonka ovet ovat aina auki, sillä rakastavalle ei riitä että toinen jää vaan hyvä on vasta sitten kun hän jää omasta halustaan vaikka voisi hyvin valita toisinkin. Mikään määrä alistumista ja mukautumista ei mustasukkaisuutta paranna. Siksi parisuhdeväkivallan peruskaavan mukaista on että syytelty osapuoli koettaa korjata käytöstään, olla antamatta aihetta mustasukkaisuuteen ja väkivaltaan, mutta väkivalta raaistuu ja arkipäiväistyy silti. Mustasukkaisuuden pistos omassa sydämessä on hälytysmerkki siitä että on asioita joista pitäisi yhdessä ja tarvittaessa ammattiauttajan kanssa puhua ja miettiä: oma epävarmuus, huoli, menettämisen pelko, tunne siitä ettei ole rakastettu. Tällaisista tunteista on tärkeää puhua, mutta samalla pitää ymmärtää ettei näiden tunteiden lähde ole toisen puutteissa tai käyttäytymisessä vaan ensisijaisesti omassa itsessä. Vaikka toisin voisi luulla, mustasukkaisuutta ei vaienneta sillä että toinen lopettaa huoraamisen, ympäriinsä flirttailemisen, huonojen ystävien tapaamisen, provosoivasti pukeutumisen, omien mielipiteidensä ilmaisemisen...tämä lista on loputon. Ainoa toimiva ratkaisu on ettei mustasukkaisuudelle anneta edes pikkusormea ja pidetä sitä hyvänä asiana tiettyyn rajaan asti. Se raja on nimittäin osoittautunut ihan huomaamatta siirtyileväksi ja sen tietyn rajan toisella puolella on pelkkää pimeyttä ja kurjuutta.

Tarkemmin sanottuna, ratkaiseva kysymys on, luottaako hyvään ja hyvälle ominaisten keinojen kuten avoimuuden, neuvottelemisen ja rakkaudenosoitusten voimaan vai onko pohjimmiltaan sitä mieltä että jos hyvä ei riitä, pahalla yrittäminen voi olla hyvä idea. Näkeekö toisen pohjimmiltaan omien halujen tyydyttäjänä johon sopii yrittää käyttää valtaa, vai onko valmis hyväksymään toisen lähtökohtaisesti sellaisena kuin hän on, ei vain ihannekumppanin raakamateriaalina? Kokeeko rakkauden vaihdannaksi jossa toinen on vastineeksi huomiostani ja tunteistani velvollinen olemaan helppo ja miellyttävä jopa siinä määrin että tarpeen tullen palkkiotaan saa alkaa karhuamaan voimakeinoin? Vaihdantaa rakkaus nimittäin ei ole (vaikka parisuhteet sitä usein ovatkin). Rakkaus on lahja jonka kykenevä voi antaa toiselle ilman mitään vaatimuksia vastavuoroisuudesta. Sen ytimessä on radikaali hyväksyntä: nämä tunteet ovat sinun, ja jos satut olemaan seinähullu, moniongelmainen ääliö, niin mietitään sitä sitten erikseen. Kapitalismin läpitunkemassa maailmassa rakkaus on yksi asia jota ei voi ostaa eikä myydä, jolla ei voi palkita tai jonka pois vetämisellä ei voi rangaista. Niin voi tehdä vain vähäisemmille asioille.

Suuri rakkaus on sitä mitä rakastettu tarvitsee ja haluaa (tässä järjestyksessä). Suuri rakkaus on aina hyvän ilmenemismuoto, joten sitä ei ilmaista pahalla: ei raivareilla, stalkkaamisella, väkivallalla. Kaikki kunnialliset keinot ovat sallittuja, mutta yksikään kunniaton ei. Kun hyvät vaihtoehdot ovat loppu, kaikki vaihtoehdot ovat loppu. Jos rakastettusi haluaa että suksit helvetin kuuseen, sitten se on monot jalkaan ja menoksi. Jos hän on sitä mieltä että on onnellisempi jonkun toisen kanssa, niin sitten se on niin ja aamen. Ego voi haluta yhtä ja toista ja kärsiä paljon kun ei saa tahtoaan läpi, mutta suuren rakkauden tunnistaa juuri siitä että se on egoa suurempi. Se osaa olla myös hiljaa. Rakkauden tunnistaa hyveistään: esimerkiksi kärsivällisyydestä, lempeydestä, epäitsekkyydestä ja huomaavaisuudesta. Suuri rakkaus voi ilmaista mielipiteensä ja tunteensa, mutta se ei yritä jyrätä omaa tahtoaan läpi, eipä se edes ole kovin väittelynhaluinen. Rakkaus sanoo aina mieluummin kyllä kun ei. Se voi sanoa "minä haluan" tai "minä tarvitsen" mutta vaatiminen tai komentaminen ovat vieraita, ja usein se löytää itsensä miettimästä, mitä toiselta on kohtuullista vaatia.

Jos rakastettu tahtoo erota, siitä voi julistaa maansurun. Omien rajojen sisäpuolelle. Jos hän on mieluummin jonkun toisen kanssa, siitä ei tarvitse olla supererogatorisen riemuissaan, mutta suuri rakkaus on suurta juuri siksi että se vapaaehtoisesti pitää pienempänä pahana omaa pahaa oloa, suremista ja ilman jäämistä kuin sitä että toinen on mukana mistään muusta syystä kuin siksi että hän välttämättä haluaa.  Suuruus tulee täsmälleen siitä että rakkaus pistää arkiset tunteet, halut ja tärkeysjärjestyksen uuteen, epäitsekkääseen ja muutenkin entistä parempaan uskoon. Rakkaus ymmärtää, että jos toinen ei viihdy yksin, on parempi että hän löytää jonkun toisen kuin kärsii yksinäisyydestä. Voi olla, ettei suuri rakkaus kuole, mutta ei se myöskään ripustaudu eikä yritä saada toista jäämään vaatimalla, uhkaamalla, kiristämällä tai pelottelemalla. Mistä ylipäätään nousee tämä sitkeä kuvitelma että pahalla voitaisiin parantaa tai ylipäätään saada aikaan jotakin hyvää? Tiedetäänhän jo käytännön kokemuksesta että pahalla saa aikaan vain pahaa: pelottelemalla pelkoa, ripustautumalla inhoa, vihanpurkauksilla pelkoa, vihaa ja vastenmielisyyttä. Viime kädessä aluksi niin heikolta vaikuttanut hyvä on oikeassa: kun hyvälle ominaiset keinot ovat loppu, ovat kaikki keinot loppu.

Näiden kulttuuristen harhojen keskellä kuitenkin elämme. Entäs jos toinen erehtyykin pitämään hiljaisuutta passiivisuutena tai havaittua mustasukkaisuuden puutetta välinpitämättömyytenä? Riski on olemassa, eikä vähiten siksi ettei rakkautta ole helppo tunnistaa muun tunnehälyn keskeltä. Silloin aletaan taas mitata kommunikointikykyä ja -halua. Miksi tärkeistä asioista pitäisi pystyä tekemään oikeaan osuvia arvauksia ja tulkintoja tykönään kun kysyäkin voi? Onko muuhun todella varaa? Se ettei täällä ole tapana puhua tunteista, peloista ja heikkouksistaan suoraan ei tarkoita etteikö niistä pitäisi puhua suoraan.

Tämän videon biisi on hyvä, mutta sen tarinaa kannattaa pohtia monelta kantilta. 

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments