Maallikkotuomarin suuret kysymykset: sananvapaus, puolueettomuus ja osaaminen

Viime viikolla Helsingin käräjäoikeus erotti tehtävästään maallikkotuomarin (huom. nykyään korrekti termi) joka näkyvästi ja julkisesti tuki Ilja Janitskinia. Ratkaisun mukaan hänen suhtautumisensa Janitskin-oikeudenkäynnin asianosaisiin ja oikeuden puheenjohtajaa kohtaan on ollut epäkunnioittavaa. Oikeus muistutti, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan sananvapautta voidaan asettaa rajoituksia jotka ovat välttämättömiä tuomioistuimen arvovallan ja puolueettomuuden varmistamiseksi. Tuomarin eettisenä velvollisuutena on myös sananvapautta käyttäessään huomioida virkansa vastuullisuus sekä tuomioistuimen riippumattomuus ja tasapuolisuus.

Ei ole mikään ihme että käytännössä lähes kaikki maallikkotuomarit ovat hyvin hiljaista sakkia. Se johtuu siitä että  maallikkotuomarien suuri enemmistö suhtautuu vastuisiinsa hyvin vakavasti ja erehtyy mieluummin varovaisuuden puolelle kuin testaa rajojaan. Se on tavallaan viisasta vaan ei kuitenkaan täysin ongelmatonta, muun muassa siitä syystä että eräs lautamiesjärjestelmän perusideoista maallikkotuomareista linkkeinä kansan ja oikeuden välillä hämärtyy. Toiseksi, maallikkotuomareilla on suomalaisessa oikeusjärjestelmässä oma erityinen funktionsa joka kärsii mikäli maallikkotuomarien hiljaisuus on täysin rikkumaton niin että kansalaisilta ja päättäjiltä unohtuu, miksi meillä ylipäätään on oikeudessa ammattilaisten lisäksi myös maallikkotuomareita. Kolmanneksi, rikosoikeudenkäyntien yhteydessä julkisuuteen nousee säännöllisesti sellaisia ihmettelyitä joihin jonkun olisi mielestäni hyvä vastata nimenomaan maallikkotuomarin ominaisuudessa. En ole näine mietteineni yksin. Rohkaistuin ottamaan maallikkotuomarin tehtäviin liittyvät aiheet blogiin, koska parikin oikeustieteen professoria on rohkaissut niin tekemään. Näille kirjoituksille on yhteiskunnallinen tarve, ja toivon että kokeneena bloggaajana ja popularisoijana minulla on paremmat mahdollisuudet vastata siihen sortumatta lain ja eettisten ohjeiden rikkomiseen kuin vähemmän kokeneilla kirjoittajilla. 

Maallikkotuomarin sananvapautta on luonnollisesti tullut mietittyä tovi ja toinenkin ja näin varmaan jatkuu niin kauan kuin aiheesta bloggaan. Toisin kuin linkittämäni lehtijutun lainaamalle erotetulle maallikkotuomarille, aihe tuntuu minusta kinkkiseltä. Tilannetta ei helpota sekään että satun olemaan myös eetikko jonka pyhä velvollisuus on kirjoittaa hankalistakin asioista ja ottaa reippaasti kantaa arvokysymyksiin. Voin sanoa vain tasapainotelleeni roolieni välillä parhaan taitoni mukaan ja onnistuneeni toistaiseksi sen verran hyvin ettei sapiskaa ole tullut.  

Linkittämäni jutun kommenttiosiossa mietittiin jo, millaisia mielipiteitä esimerkiksi Vasemmistoliiton riveistä nousevat lautamiehet mahtavat oikeudessa esittää. Lyhyt vastaus tietysti on, että toivon kovasti vasemmistolaisten maallikkotuomareiden esittävän samansisältöisiä näkemyksiä kuin kokoomuslaisten maallikkotuomareiden. Tehtävän suorittaminen kun ei onnistu ellei pysty jättämään poliittisia mielipiteitään viimeistään päällystakin mukana oikeustalon naulakkoon. Tuomarin tehtävänähän ei ole toteuttaa itseään vaan ottaa vastaan näyttö ja osallistua lain, oikeuskäytännön ja oikeusperiaatteiden mukaisen ratkaisun tekemiseen tulkitsemalla lakia suhteessa elävässä elämässä tapahtuneeseen tilanteeseen. 

Maallikkotuomarin asemasta tekee kyllä perinteisestikin hankalan se että vaikka tehtävä on lain ja oikeuslaitoksen silmissä tavallaan osa-aikainen tuomarinvirka (jota siis hoidetaan virkavastuulla), siihen valitut ovat myös poliittisesti aktiivisia puolueiden tehtävään esittämiä ja kaupunginvaltuuston nimittämiä kansalaisia. Todennäköisesti tässä on takana se järkevä ajatus että politiikassa aktiiviset kansalaiset tapaavat olla myös kohtuullisen valistuneita, vastuuntuntoisia ja yhteiskunnan toimivuudesta välittäviä ihmisiä jotka osaavat käyttäytyä sen verran ihmisiksi kuin luottamustoimessa on tarpeellista osata. Oikeuden puolueettomuus jää kuitenkin järjestelyn ilmiselväksi haasteeksi.

Puolueettomuutta pyritään varmistamaan monin keinoin. Maallikkotuomarit poimitaan tasaisesti eri puolueista ja puolueita ohjeistetaan valitsemaan tehtävään mahdollisimman hyvin soveltuvia henkilöitä. Yksittäiseen oikeudenkäyntiin kutsuttavat maallikkotuomarit ratkaistaan arvalla. En siis voi, esimerkiksi, kieltäytyä työskentelemästä tai vaatia päästä työskentelemään yhdessä jonkun tietyn puolueen edustajan kanssa. Itsensä voi toki tarvittaessa jäävätä, ja jääväyssäännöksiä tulkitaan oikeuslaitoksessa "oikeuden on sekä oltava puolueetonta että näytettävä puolueettomalta"-periaatteen pohjalta eli huomattavasti tiukemmin kuin mihin olen muualla julkishallinnossa törmännyt. Käytännössä tämä tarkoittaa ainakin meillä päin sitä että jos asianosainen on ala-asteen luokkakaveri jota ei ole tavannut vuosikymmeniin tai lapsen korisjoukkueen valmentaja, asiasta kuitenkin mainitaan puheenjohtajalle heti kun se huomataan. Vaikka tällaiset tilanteet eivät ole laissa mainittuja jääväysperusteita, otamme hyvin herkästi etukäteen puheeksi kaikki tilanteet joissa jonkun osapuolen mieleen voisi tulla epäillä ehdotonta puolueettomuutta, oli epäilyyn syytä tahi ei. Tämän linjan soisin muuten leviävän muuallekin julkishallintoon... Kolmanneksi, se oikeuden kokoonpano missä maallikkotuomari vaikuttaa, koostuu kolmesta henkilöstä. Jos yksi hairahtuisikin oikeudenmukaisuuden tieltä, hän joutuisi ensin neuvottelemaan asiasta ja viime kädessä voidaan ratkaisusta äänestää. Ottaen huomioon, mistä lähtökohdista maallikkotuomarit tointaan hoitavat, rohkenisin sanoa että erottamisten harvinaisuus on osoitus siitä että järjestelmä toimii oikein hyvin.

Tärkein maallikkotuomarin puolueettomuuden tae löytyy kuitenkin korvien välistä.Lainkuuliaisuus ei kohdistu niinkään yksittäisiin säännöksiin jotka toivottavasti sivilisaation edistyessä jäljittävät hyvää aina vain paremmin, vaan oikeuteen hyvään pyrkivänä järjestelmänä joka huonoimmillaankin on parasta mitä meillä toistaiseksi on. Jokaisella on siinä järjestelmässä oma paikkansa ja roolinsa. Niihin ei nykyään lukeudu inkvisiittoreita, pyöveleitä, jumalanpalvelijoita tai gallupintekijöitä. Jos oikeudessa vaikuttava henkilö ei malta pysyä tontillaan silloin kun pitää ja tyytyä tekemään omaa osaansa niin hyvin kuin osaa, vaarassa ovat sekä kaikkien asianosaisten oikeusturva että järjestelmän toimivuus. "Tuomari" ei viittaa henkilöön joka saa hyviä tilaisuuksia pakottaa kenellekään yksilölle sen paremmin kuin suomalaiseen oikeuteenkaan omia poliittisia mielipiteitään vaan ihmiseen jonka velvollisuus on yrittää tulkita ja soveltaa valtakunnan lakia tosielämän tilanteisiin yleisen oikeuskäytännön ja yleisesti hyväksyttyjen oikeusperiaatteiden mukaisesti. Niin kunnianarvoisaa tuomaria ei tässä maassa ole, että hänen yksityisillä poliittisilla mielipiteillään ja henkilökohtaisilla arvoillaan olisi lain asema. Tämä ei ole sen kummempi asia kuin se että vaikka (oikeastaan koska) olen eetikko, minulle on vieras ajatus alkaa arvostelemaan kenenkään moraalisen selkärangan kuntoa niiltä osin kuin se ei kiinnosta lakia tai eri tavalla kuin miten lainsäätäjä on asian nähnyt. 

Viime kädessä kansalaisia suojaa mielivallalta se fakta että käräjäoikeuden liikkumavara yksittäisissä ratkaisuissa on ylipäätään hyvin rajoitettu sekä säännösten että oikeuskäytännön näkökulmasta. Ainakin se on paljon rajallisempi kuin monet luulevat. Olen, esimerkiksi, ollut hieman hämmentynyt oikeuden ammattilaisten julkisista puheenvuoroista joissa on kehoitettu käräjäoikeuksia muuttamaan rangaistusasteikon soveltamista totutusta. Ovatko he unohtaneet että oikeuden ennakoitavuus on keskeinen oikeusperiaate, ja sitä toteutetaan nimenomaan niin etteivät yksittäiset käräjäoikeudet lähde sooloilemaan ratkaisuissaan ja vetämään ihan omaa ratkaisulinjaansa samalla kokeillen, mitä mieltä hovioikeus (huomatkaa vielä yksi varmistus: käräjäoikeuden ratkaisusta voi aina valittaa ennen kuin se saa lainvoiman) mahtaisi oma-aloitteisuudesta olla? Syy tähänkin on yksinkertainen: jos joku oikeuden kokoonpano tai peräti käräjäoikeus päättäisi alkaa soveltamaan rangaistusasteikkoa muista poikkeavasti, se tarkoittaisi ettei seuraamuksia mitattaisikaan itse käsiteltävien tekojen perusteella vaan ratkaisuun vaikuttaisi se, että juttu on tullut käsitellyksi tietyssä paikassa. Se taas on niitä seikkoja joilla aivan erityisesti ei pitäisi olla väliä (etenkään kun seuranta kertoo että rangaistukset vaihtelevat jonkin verran vaikka kaikki parhaansa tekevätkin -toivottavasti siksi että itse jutuissa on yhteisestä nimikkeestä huolimatta ollut olennaisia eroja).

Entä sitten jos sovellettavaksi tulee jokin sellainen laki missä olisi selvästi paljon parantamisen varaa? Suomessa kieltämättä on muutamakin laki joiden sisällön erinomaisuudesta en ole lainkaan vakuuttunut. Siitä huolimatta on itsestään selvää että tarvittaessa näitäkin lakeja sovelletaan aivan samalla lailla kuin soveltaisin lainsäädäntömme kauneimpia helmiä. Jos, esimerkiksi, eteeni tulisi tässä bloggauksessa kommentoimani tilanne (mikä toki on mahdotonta koska kyseinen rikos ratkaistaan yhden tuomarin kokoonpanolla), lopputulos olisi ihannetilanteessa täysin sama kuin toteutunut ratkaisu.

Lopuksi on ehkä syytä muistuttaa siitäkin pikkuseikasta että vaikka virkatuomarit ovat keskimäärin erittäin osaavaa väkeä, hekin ovat edelleen ihmisiä eivätkä tietokoneita. Heilläkin on yksityiselämä, henkilökohtaisia arvoja ja jopa poliittisia mielipiteitä, ja näin ollen maallikkotuomareista eroon hankkiutuminenkaan ei ole keino puhdistaa oikeudenkäyttöä kaikesta inhimillisyydestä. Niin kauan kuin oikeutta tekevät oikeat ihmiset eikä supertietokoneet, kaikkien sitä palvelevien tulee kyetä erottamaan oikeudenmukaisuus ja tehtävänsä vaatimukset henkilökohtaisista mieltymyksistään ja ymmärtää perusteellisesti että oikeusvaltio on ennen kaikkea järjestelmä. Sellaisena se kestää yksittäiset kehnot lait, mutta paljon huonommin sitä että oikeudenpalvelijat ylittävät roolejaan. Tuomari joka innostuu leikkimään lainsäätäjää on yhtä toistaitoinen kuin puolustusasianajaja joka alkaa leikkimään tuomaria päämiehensä kustannuksella -sillä erotuksella että oikeuden erehdyksestä kärsinyt huomaa todennäköisemmin valittaa niin että asia tulee korjatuksi.

Kun lähtökohdat ovat mitä ovat -ja toisinaan muistakin syistä- maallikkotuomareiden mokatessa nousee aina esiin kestokysymys siitä onko maallikkotuomarijärjestelmästä ylipäätään enemmän hyötyä kuin haittaa. Itse lähden siitä että jokainen maallikkotuomari on itse vastuussa siitä että hänen läsnäolostaan on muutakin hyötyä kuin koristearvo. Kokemukseni mukaan näin useimmiten onkin. Virkatuomari tuntee lain, mutta jokainen maallikkotuomari tuo mukanaan omanlaisensa osaamispaketin. Tämä on muuten aivan liian vähän käytetty pelote oikeudessa valehtelemista harkitseville: koskaan et voi olla varma siitä ettei oikeus tiedä miten asianlaita on. Turvallinen esimerkki tästä on paikallistuntemus (joka tosin on keskittämisten myötä katoamassa oleva hyvä). Onko näkyvyys risteysalueella huono? Onko bussipysäkki aivan lähellä kauppaa vaiko jonkin matkan päässä? Onko aukio hiljainen vaiko ei? Herättäisikö siisti ja siivosti käyttäytyvä pukumies tiistaina klo 12 tietyssä paikassa todennäköisesti huomiota vaiko ei (keskustan suositussa lounasravintola Kalamiehessä tuskin, keskustan rappioräkälä Kalamiehessä luultavasti kyllä)?

Lisäksi, vaikka laki on usein selkeä, näyttö harvemmin sitä on. Vakavat rikosasiat ovat asianosaisten kannalta isoja ja ikäviä elämänkokemuksia. Vaikka yksittäinen tuomari olisi millainen elävä legenda, sen luokan asioita on usein hyvä harkita porukalla. Lisäksi, oikeuden puheenjohtajan on johdettava oikeudenkäyntiä kun taas maallikkotuomarilla ei ole mitään muuta tekemistä kuin näyttää vakavalta ja kerätä huolellisesti kaikki näyttö mitä oikeudessa tahallaan tai tahattomasti esitetään. Ja jokerina: se ettei maallikkotuomarilla ole oikeustieteellistä tutkintoa ja vaikka maallikkotuomarin on tärkeää ymmärtää osaamisensa rajat, hyvä maallikkotuomari ei mielestäni ole aivan täysi tauno rikos- ja rikosprosessioikeudessa. Toisaalta, jos useamman hengen kokoonpano halutaan saavuttaa virkatuomarivoimin, se tulee sitten aika lailla kalliimmaksi yhteiskunnalle. Reipas maallikkotuomari voi osata tahallisuuden lajit ja muistaa, millainen tietämättömyyden laji on dolus Alexandersson. Tällaiset jutut eivät ole salatiedettä vaan asioita jotka ovat opittavissa lukemalla ja viisaammiltaan kysymällä. Mitä kokemukseen tulee, kokeneella herastuomarilla (arvonimi joka maallikkotuomarille voidaan myöntää aikaisintaan kolmannella kaudella) voi hyvin olla enemmän istuntokokemusta vakavista rikosasioista kuin uraansa aloittelevalla virkatuomarilla. Vielä helpommin vastaan voi tulla tilanne jossa maallikkotuomari on ehtinyt hankkia puheenjohtajaa enemmän istuntokokemusta tietynlaisista rikoksista. Lautamieskokoonpanossa on kuin onkin etunsa. Jos maallikkotuomareiden paikalle istutettaisiin virkatuomarit, juridinen asiantuntemus on tietysti parempi kuin nykyjärjestelmässä, mutta koska rikokset tapahtuvat elävässä elämässä, on myös etunsa sillä ettei oikeutta käydä pelkästään niin homogeenisella joukolla kuin miksi kolmen virkatuomarin porukka helposti muodostuisi koulutus- ja urataustan, yhteiskuntaluokan ynnä muun vastaavan johdosta.

posted under , | 0 Comments

Rohkaisevia uutisia Islannista

Islannissa juhlitaan itsenäisyyden 100-vuotisjuhlia skandaalin varjossa. Siellä on käynyt niin ikävästi että kuusi(!) parlamentin jäsentä, mukaanluettuna entinen pääministeri, on jäänyt satunnaisen kansalaisen valppauden ansiosta näyttävästi kiinni baarikeskustelusta jossa he puhuivat naisista, seksuaalivähemmistöistä ja vammaisista sekä osallisuudestaan palkkiovirkojen jakamiseen. Eikä kyse ole mistään pienestä piikittelystä vaan sen tason ala-arvoisista puheista joita ei hyväksyttäisi edes hiekkalaatikkoikäisiltä. Anteeksipyytäminenkään ei ole sujunut kovin kehuttavasti: kun eräs haukkujista oli soittanut pyytääkseen anteeksi eräältä pilkkansa kohteista, vammaisaktivisti ja varakansanedustaja Freyja Haraldsdóttirilta, Freyja totesi ettei halua sen jälkeen vastaanottaa puheluita joissa vaikutusvaltainen mies kertoo miten hän on käsittänyt koko jutun väärin (kuten kaikki muutkin nauhoituksen kuulleet).Tämä kaikki on luonnollisesti hyvin ikävää, ja kahta ikävämpää koska Islanti on edistyksellinen pohjoismaa ja elämme vuotta 2018. 

Tarina ei kuitenkaan pääty tähän. Koska Islanti on edistyksellinen pohjoismaa ja elämme vuotta 2018, pojat eivät ole enää poikia ja valtaapitäviä koskevat samat peruskäyttäytymissäännöt kuin kaikkia muitakin. Sen lisäksi että parlamentti on aloittanut asiasta oman tutkintansa, islantilaiset ovat lähteneet osoittamaan joukolla mieltään vaatien skandaalin keskiössä olevien törkyilijöiden eroa. Mielenosoituksen koollekutsujien mukaan "Islannin kansa ei istu toimettomana kun parlamentin jäsenet syyllistyvät vihapuheeseen kollegoitaan kohtaan".

Toisin sanoen: Islannin parlamentissa voi olla päättäjinä kuusi törkyturpaa joiden ajatukset naisista ja vähemmistöistä ovat melko kammottavia, mutta toisaalta siellä on myös torin täydeltä kansaa joka on valmis puuttumaan asiaan lyhyellä varoitusajalla. Juuri tätä on maailman paraneminen. Pientä edistystä tapahtuu usein kun tärkeitä eettisiä periaatteita saadaan kirjattua lakiin. Kulttuurin muuttaminen on kuitenkin paljon vaivalloisempaa ja hitaampaa. Ei ole mitenkään harvinaista, että edistyksellisten ideoiden löytymistä laista käytetään jopa perusteluna sille miksi käytännössä voidaan elää kuin siat pellossa. Todellinen edistys on sitä kun yhä useampi omaksuu hyvät arvot, esimerkiksi siitä syystä että ne ovat hyviä ja että elämä niitä toteuttavassa yhteisössä on paljon parempaa kuin vanha meno -pohjimmiltaan jopa niille jotka kokevat olleensa vanhassa systeemissä etuoikeutettuja. Jossain vaiheessa maailma muuttuu niin että arvot lakkaavat olemasta pr:ää ja muuttuvat yhteisiksi normeiksi joihin suhtaudutaan vakavasti. 

Tämä muutos menee joskus ohi niiltä jotka -kuten skandaaliin osallistunut YK:ssa naisten oikeuksia ajanut mieshenkilö joka jäi kiinni naisvihamielisistä heitoista- ovat vain esiintyneet edistyksellisinä esimerkiksi siksi että ovat laskelmoineet sen olevan itselleen edullista. Jälleen kerran: motiiveilla ei ainoastaan ole väliä, pohjimmiltaan ne ovat ratkaisevan tärkeitä. Yhtäkkiä sukupuolten tasa-arvo ei enää olekaan "edistyksellinen" juttu jota näyttävästi kannattamalla voi höynäyttää hyväuskoisilta äänestäjiltä poliittisia irtopisteitä vaan se on arkinen perusarvo jonka loukkaamisesta koituu konkreettisia, vakavia seurauksia. Asioita ei enää painetakaan villaisella eikä yhtäkkiä enää ymmärretäkään että paperille kirjatut arvot ovat vain ylevää höpinää jonka mukaan elämistä ei käytännössä voi vaatia keltä. Puheet joista kiinni jäädessään vaikutusvaltaiset yksilöt olisivat voineet kuitata "kännin piikkiin", mansplainaamalla tai puolivillaisilla anteeksipyynnöillä, ovatkin yhtäkkiä juuri niin vakavia edesottamuksia kuin mitä niiden on jo jonkin aikaa annettu ymmärtää olevan. 

Tämä, ystävät hyvät, on eettistä edistystä, ja vastannee siihen empiiristen tieteiden harjoittajien ikuisuusnarinaan ettei filosofia muka edisty. Kyllä edistyy, vaikkakin tuskallisen hitaasti verrattuna luonnontieteisiin (miksi näin on, onkin erinomainen kysymys). Etiikassa edistys on sitä että yksilöinä ja yhteiskuntina ymmärrämme hitaasti enemmän inhimillisestä hyvästä, motivoidumme pyrkimään siihen, käsitämme entistä syvällisemmin miten kamala asia vääryys onkaan, rohkaistumme myöntämään että ymmärrämme jotakin mitä menneisyydessä emme ymmärtäneet ja motivoidumme parantamaan tapojamme. Törkyturvat muuttuvat säännöstä poikkeuksiksi jotka joutuvat vastuuseen tekemisistään kun kansa on tajunnut ettei tasa-arvon ytimessä ole ilonpilaaminen ja ryppyotsaisuuden riemuvoitto vaan hyvinvoinnin ja yleisen hauskuuden lisääntyminen kun kansaa lakataan jakamasta niihin joilla on hauskaa ja niihin joiden kärsimyksestä riemu revitään. Tasa-arvoisessa maailmassa ilo ei ole niukkuutta joka on riistettävä toisilta jos sitä haluaa kokea, vaan rikkautta jota riittää kaikille.

Sinkkupohdintoja: Yksinäisyys on jokasinkun mörkö

Alan olla korviani myöten täynnä marrasaikaa. Eron kaltaiset suuronnettomuudet eivät ehkä aikaa katso (vai katsovatko..?), mutta on ihan marrasaika-sitäitseään että valtakunnan suurin päivälehti keksi pitää samalla yksinäisyysteemaviikon jossa julkisuuteen marssitettiin sinkku toisensa jälkeen kertomaan siitä, miten kammottavaa on päätyä olemaan yksin. Eronnutta -varmasti nimenomaan teoriassa vapaaehtoisesti tilanteen valinnutta- odottavat sen seitsemän vitsausta.  Sinkun osana ovat tyly kohtelu ravintoloissa, katkera erakoituminen köyhänä ja kipeänä ja lopulta surkea loppu jossa iltapäivälehtien otsikoissa ihmetellään jälleen yhtä asuntoonsa vuodeksi-pariksi muumioitunutta sinkunraatoa jonka perintö menee valtiolle (voisikohan sen korvamerkitä vaikka vanhustenhoitopalveluihin?) Ei ihme, että julkisuudessa sinkut tunnetaan pitkälti televisioiduista epätoivoisista tempauksistaan joissa yritetään lopettaa sinkkuus jollakin konstilla joka toimii jotenkuten vain käsikirjoitustasolla.

Yksinäisyys on siis jokasinkun mörkö. Kaikkien kunnon mörköjen tapaan sitä ei järjellä karkoitetakaan tuosta vain. Ei auta, vaikka tietäisi sekä yleisestä elämänkokemuksesta että tilastodatasta ettei parisuhde ole patenttiratkaisu kaikkiin elämän ongelmiin plus yleiseen ryytyneisyyteen vaan että se on usein aika huono idea, ja vielä useammin on huono ja kuluttava valinta yrittämällä yrittää päästä sinkkuudestaan. Ei auta sekään että tietää olevansa introvertti joka sietää yksinoloa vähän liiankin hyvin ja joka on kokenut yksinäisyyden vihlaisuja etupäässä sosiaalisissa tilanteissa. Kyllä se epätoivo varmasti löytää tiensä minunkin elämääni vuosien vieriessä. Todennäköisesti kuitenkin nopeammin koska hoitelen eroakin järjen, en tavallisen kaavan, mukaan. Siten joudun selittelemään tekemisiäni ja olemisiani aivan kaikille, niin että kaikki muistavat, että perimmäinen totuus minusta on omituinen ja Se Oikea tajuaa kiertää minut kaukaa jo terveen varovaisuuden nimissä. Parhaimmillaan voin tavoitella tilannetta jossa olen tyytyväinen vaikka olen sinkku. Tila jossa olen tyytyväinen elämääni ja piste, eksistoi vain mielikuvituksessani ja todistaa vain sen että olen pätevä filosofi jolta syntyy hyvä utopia ilman isompaa hikoilemista.

Sydän on jo ehtinyt tehdä hyvin selväksi, mitä se haluaa tässä maailmassa jossa sinkkuuden voi yrittää päättää pikavauhtia monin uudenaikaisin keinoin kuten Tinderin, speed datingin ja rakkausvalmentajien avulla: se haluaa odottaa Sitä Oikeaa ja järjestää odottelulle mukavat puitteet esimerkiksi siltä varalta että odottelua häiritsemään ilmaantuu kuolema vanhuuteen. Se haluaa edelleen treenata enemmän hyvettä kuin peppua siksi että se haluaa luottaa jatkossakin siihen että riippumatta siitä onko Se Oikea ihminen jonka kanssa on mahdollista rakentaa hyvä elämä, valkean yksisarvisen tyyppinen periaatteessa todellinen mutta käytännössä todella kumma juttu, vaiko puhdas satuolento, kaikin tavoin paras tapa elää elämänsä on keskittyä treenaamaan moraalista selkärankaansa ja koittaa olla huolehtimatta asioista jotka viime kädessä ratkaisevat sattuma tai jumalat. Se siis tahtoo tehdä täysin päinvastoin kuin yksinäisyyden mörkö ja kulttuurimme ylipäätään odottavat. Mitä siitäkin muka tulee?

Sitä on vielä mahdoton sanoa, mutta koska asianmukaisen kurjaa sinkkuelämää tuntuu jo viettävän aivan liian moni, rohkenen kuitenkin lähteä ihmiskoelinjalle. Sikäli kun se on karmea virhe, ainakin se on elämässäni uusi virhe. Vanhoihin ja suosittuihin virheisiin verrattuna se siis on ainakin mielenkiintoisempi vaihtoehto. Muistelisin vanhasta kokemuksesta, että päivänvalo ja tietoinen huomiotta jättäminen valintatilanteissa ovat mörköihin hyvin tepsiviä taikatemppuja. "Mörkö käskee" on maailman huonoin syy tehdä yhtään mitään. Kun suunnitelmistaan karsii pois kaikki ne joiden taustalla on ripauskin mörköä, jäljelle jäävät terve järki, viisas sydän ja mielenrauha josta avautuu vapaus elää mahdollisimman oman näköinen hyvä elämä.

Kohtuullistamissuunnitelmia mustana perjantaina

Sinkkupäivä meni jo, ja nyt olisi taas uuden myyjävetoisen kulutusriehan aika eli musta perjantai. Jos tämä hulluus jatkuu, ennen pitkää joka ikinen perjantai tulee olemaan suorastaan hiilenmusta. IPCC:n raportoitua vähän aikaa sitten siitä että ilmastonmuutoksen torjunnalla olisi aiemmin arvioitua kovempi kiire, olen miettinyt kovasti mitä itse voisin ja jaksaisin vielä tehdä. Jaksu on vähän kortilla. Planeetan tila ei silti odota sitä että minun elämääni, sen paremmin kuin kenenkään muunkaan elämään, koittaisivat seesteiset ajat. Raportissa ei myöskään ollut pientä pränttiä jossa olisi sanottu että suurimmat syylliset ympäristön surkeaan tilaan löytyvät kotiporttini ulkopuolelta joten meidän jotka olemme aikeisemmin yritelleet jotakin ei tarvitse enää vaivautua. On siis pääteltävä, että minunkin tämänhetkinen kulutustasoni on jo mukana laskuissa.

Se ei kuitenkaan riitä, joten on aika ideoida uutta.

1. Lihan ja maitotuotteiden kulutuksen vähentäminen

Kulutukseni on ollut jo ennestään kohtuullisella tasolla. Keskivertokansalaiseen verrattuna olen selkeästi kasvissuosija. Lihan siirtäminen sunnuntaiherkusta vielä harvinaisemmaksi erityisherkuksi on kuitenkin huomattavasti helpommin toteutettava korjausliike kuin se että ajokortittomana ihmisenä vähentäisin henkilöautolla ajamista. Etenkin kun tiedän, että kasvisruokani ovat vallan herkullisia. Vegetarismista minut erottaa lähinnä ehdottomuuden puute. Se on tosin mielestäni pelkästään hyvä asia: sekaruokavalionkin kuuluisi olla kasvispainotteinen eikä pyöriä päivittäisen lihan puputtamisen ympärillä. Mutta kuten aina, siinä missä äärimmäiset raakaruokailijat ja vegaanit saavat runsaasti palstatilaa, arkinen kohtuullisuus kiinnostaa paljon harvempia. Joten minä koitan sitten edistää sitä, toivoen että mahdollisimman pian olen entistäkin tavallisempi siitä syystä että olen onnistunut inspiroimaan muita ottamaan kiinni.

2. Ostoslakkoa kehiin: puolet pois 

Tavaran raivaaminen ei ole erityisen ympäristöystävällistä puuhaa. Ostolakkoilu sen sijaan on. Koska täysi omavaraisuus on nykyään utopiaa, on komealta kalskahtavissa ostolakkojulistuksissa usein pitkä lista poikkeuksia, rajauksia ja myönnytyksiä. Koska olen jo ennestään pitänyt kirjaa arkisesta kulutuksestani, voi kuitenkin oikaista ja ottaa tavoitteekseni leikata ensi vuonna kaikkea ei-selkeästi-välttämätöntä ostamistani puoleen. Sen verran annan itselleni venkoiluvaraa että en määrittele, tarkoittaako "miinus puolet" vähennystä ostoksiin kuluvasta rahamäärästä vaiko kappalemäärästä. Tämä myös siksi että ei ole erityisen ekologista ostaa kalliin laatutuotteen sijasta halpatuote vaikka ostohetkellä säästyisikin rahaa. Toivon, että minulta löytyy sen verran ryhtiä ettei liikkumavara muunnu kaikessa hiljaisuudessa venkoiluvaraksi vaan toimii kuten pitäisikin ja estää päin vastoin sääntöjen ylikirjaimellisista tulkinnoista nousevaa kikkailua.

Erikseen mainitsemisen arvoinen osa ostolakkoilua on alehysterialakkoilu. Jos jotakin todella tarvitsee, tai edes haluaa, sen kyllä kestää ostaa myös normaalihinnalla. Alennusmyynnit ja hintahulinat ovat markkinointitaktiikka, eivät todiste siitä että ystävälliset markkinamiehet haluavat auttaa minua säästämään rahaa. Eivät ne halua, ne haluavat että teen keinotekoisen kiireen siivittämänä harkitsemattomia ostopäätöksiä ja heräteostoksia. Jos vältyn ylimääräisiltä ostoksilta, todennäköisesti säästän rahaa vaikka ostaisin kaiken tarvitsemani normaalihinnoilla. Sikäli kun ajatus normaalihinnan maksamisesta tuntuu edelleen hankalalta, voin ajatella että alekampanjoita on nykyään joka tapauksessa niin tiheästi että jos alehintoja ehtisi vähän tarkemmin tutkimaan, voisi paljastua että ne koostuvat enemmän hehkutuksesta kuin todellisista alennusprosenteista. Esimerkiksi nyt marraskuussa meillä on ollut sinkkupäivä ja Musta perjantai. Viikonlopun jälkeen koittaa kybermaanantai. Muutaman viikon päästä alkavat joulun jälkeiset alennusmyynnit jotka vaihtuvat tammialeen...


3. Kääääääärsivällisyyttä sen asumuseron kanssa

Joka tekee lapsen, ottaa vastuulleen kokonaisen uuden länsimaisen ihmiselämän elinaikaisen kulutuksen (jostain syystä tästä ei ole puhuttu viime aikoina paljon vaan ihan sujuvasti kohkataan yhtaikaa ilmastokriisistä ja synnytystalkoista). Kaksi sinkkutaloutta kuluttaa kuitenkin enemmän kuin yksi kimppatalous. Ero ei ole mikään ympäristöteko, mutta jos (eli tällä kertaa kun) sitä ei voi välttää, asumuseron kanssa kannattaa edetä hyvin, ellei peräti mahdollisimman hissukseen. Koska Pientila on mahdollista muuntaa kelvolliseksi kimppakämpäksi, niin tekeminen on myös ympäristönäkökulmasta järkevin vaihtoehto myös vähän pidemmälle aikavälille. Lopullista ratkaisua tähän ongelmaan en ole vielä keksinyt (kommuuniin muuttaminen on kohdallani pois suljettu ratkaisu koska siitä aiheutuisi sosiaalista kuormittumista), mutta mitä enemmän suon itselleni miettimisaikaa, sitä todennäköisempää on että löydän paljon parempia ratkaisuja kuin ne mitä mieleeni tulisivat juuri nyt ollessani kuormittunut, kiireinen ja surullinen. 
   Minulta on jo ehditty tiedustelemaan, miten aion selittää XÄn kanssa samassa osoitteessa asumisen, jos elämään ilmaantuu uusi kumppani. Vastaus: tämä on asia jota joutaa miettimään sitten JOS (huom. ei "kun") se tulee ajankohtaiseksi, ja toisaalta Sen Oikean tunnusmerkkeihin kuuluu ehdottomasti se että hän ymmärtää järkipuhetta eikä ole taipuvainen perusteettomaan mustasukkaisuuteen. Muiden kuin Sen Oikean mielipiteistä ei tarvitse piitata ollenkaan. Se siis siitä ongelmasta. Minulla ei ole todellista kiirettä mihinkään, joten voin suhtautua elämäntilanteeseeni pomminpurkajan rauhallisuudella ja miettiä sitä myös ympäristönäkökulmasta.

4. Jatka miettimistä

Tässä ei ole koko osuuteni ilmastotalkoilusta, enkä nyt viittaa siihen että työni ja poliittisten harrastusten puitteissa vastaan voi tulla hyviä tilaisuuksia vaikuttaa vähän isommassa mittakaavassa. Tämä on alku, ja se että pidän asian jatkossakin mietintälistalla tarkoittaa, että tulen kyllä keksimään lisää ja muistan pitää silmäni auki siltä varalta että vastaan tulee hyviä ideoita.

Millaisia ajatuksia uudet tarjoushulinat teissä herättävät? Entä oletteko muuttamassa elämäntapojanne joltain osin entistä ilmastoystävällisemmiksi?

Hyvä ei koskaan ole ollut vetelysten laji

Hämmennys on ajattelemisen ja elämän itsestäänselvyyksien kyseenalaistamisen, siis viisauden, alku. Siksi filosofitkin tykkäävät toisinaan aiheuttaa hämmennystä ja pahennustakin. Viime aikoina olen pannut merkille, että vuonna 2018 ajatus siitä että hyvällä pärjää tilanteessa kuin tilanteessa parhaiten, on vielä melko radikaali. Eikö hyvään pyrkiminen järjestelmällisesti teekään ihmisestä avutonta, heikkoa vetelystä jonka röyhkeämmät pedot hotkaisevat alkupalaksi? Eikö hyvä ole ylellisyyttä jolle on tilaa vain rauhallisimpina ja rikkaimpina aikoina mutta josta on syytä alkaa reippaasti tinkiä kun lunta alkaa kinostua eteiseen?


 Ei ihme, että tällaisessa mielenmaisemassa hyvän epäillään olevan ylellisyyttä tai synonyymi nyhveröydelle joka lopulta kosahtaa omaan nilkkaan. Ilmankos "jos ei hyvällä onnistu niin sitten kannattaa yrittää pahalla"-mentaliteetti rehottaa niin rumasti huolimatta siitä että pahalla yrittämisestä koituvat seuraukset ovat poikkeuksetta tavalla tai toisella huonoja. Sille ei nähdä järkeviä vaihtoehtoja kun mukamas tiedetään jo etukäteen ettei hyvään pyrkimisestä kuitenkaan tule muuta kuin haavoja sieluun -eikä niitä pääse edes "ansaitsemaan" pienellä riehumisella. Tieteellinen psykologia on kuitenkin kertonut meille jo jokin aika sitten ettei yletön kiltteys, eli muiden satunnaisille haluille periksi antaminen, omien tarpeiden laiminlyönti ja törkeäänkin kaltoinkohteluun alistuminen, ole todellakaan hyvästä. Kun hyvään pyrkivät ihmiset pitävät suunsa sievästi supussa ja varovat visusti pahoittamasta kenenkään mieltä, se antaa pahalle tilan mellastaa kaikissa mittakaavoissa. Se että kiltisti suostuu kurmotettavaksi kun joku haluaa heittäytyä häijyksi tarkoittaa yleensä lempeyden voiton sijasta lisää polttoainetta myrkyllisille, rajattomille ihmisille. Se että ymmärtää loputtomasti usein mahdollistaa mitä kammottavimman käytöksen jatkumisen. Säännöistä joustainen loputtomasti aina joku haluaa, tarkoittaa että hyvästä syystä laaditut säännöt muuttuvat tyhjiksi sanoiksi ja voimaan astuvat viidakon lait.

Epäilen, että tässä tapauksessa suuri syyllinen on kristinusko joka saarnasi muutaman hyvän ajatuksen ohella alistumista ja toisen posken kääntämistä loputtomasti. Kun tämä idea yhdistetään siihen arkiseen virhepäätelmään ettei väärin tehneiltä "voida" odottaa pienintäkään yrittämistä tai alkeellisiakaan tapoja sen jälkeen kun he ovat kehnoutensa paljastaneet samalla kun syyttömästi vääryyttä kärsineiltä voi vaatia melkein mitä tahansa (muutenhan he eivät ehkä olekaan pyhimyksiä), saadaankin resepti moneen katastrofiin- sekä istutetaan ajatus siitä että tiukan paikan tullen hyvä heittäytyy kynnysmatoksi ja hyvis pomppii täsmälleen sinne minne häntä halutaan pompotella. Tästä kaavasta poikkeaminen hämmentää ja huolestuttaakin: miten se muka voi noin mennä? Onko tuo edes mahdollista? 

Kerrataanpa tähän väliin hyveitä: oikeudenmukaisuus, rohkeus, viisaus, rehellisyys, kohtuullisuus, johdonmukaisuus- kaikkiin näihin hyveisiin on sisäänrakennettuna runsaasti terästä tiukkojen paikkojen varalle. Oikeudenmukaisuus ymmärtää paljonkin siitä missä asioiden terveet rajat milloinkin kulkevat, ja tietää hyvin mitä eroa on joustavuudella, armollisuudella ja kynnysmatoksi heittäytymisellä. Rohkeutta ei voisi vähempää kiinnostaa, tuleeko joku natisemaan että väärin sammutettu, eivätkä rohkean etenemistä hidasta uhkakuvat tai edes suorat uhkaukset. Viisaus hahmottaa asiat isossa mittakaavassa ja osana isompaa kuvaa ja ymmärtää dynaamisia systeemejä joissa valinnoilla on muitakin kuin välittömimmät ja helpoimmin havaittavat seuraukset.
Rehellisyys pitää kiinni hyvistä periaatteista vaikka jollekulle tulisikin paha mieli. Se myös saa tarvittaessa suustaan sujuvasti ulos myös epämiellyttävät totuudet. Kohtuullisuus tietää, mitä voi hyvin vaatia niin itseltä kuin muiltakin- ja osaa pistää stopin siinä vaiheessa kun överit uhkaavat. Se kunnioittaa toisten rajoja mutta saa myös muut kunnioittamaan omia rajoja. Johdonmukaisuus tukkii järjestelmällisesti vastustajaltaan kaikki pakotiet ja pysäyttää kaikki kiemurteluyritykset alkuunsa. Sen avulla voi myös selvitellä tehokkaasti isompiakin solmuja. Jopa puhdas lempeys erottuu hyvin arkuudesta ja selkärangattomuudesta: jos on irroitettava laastari, on lempeämpää eli vähemmän tuskaa tuottavaa kiskaista reippaasti kuin nitkuttaa laastaria irti ihokarva kerrallaan. Sehän se vasta omituista olisikin jos tällaisilla eväillä pärjäisi tiukoissa paikoissa huonommin kuin raivoamisella, uhriutumisella, kostonhimoisuudella, vihaamisella ja pelkuruudella. Sen sijaan ihme ei ole että viime aikojen koettelemusten jälkeenkin voin yhä todeta että paljon ja monenlaista on tullut tähän ikään nähtyä, vaan ei sitä että paheiden vietäväksi antautumalla pärjäisi paremmin kuin hyvällä. 

Hyvä ja paha eivät ole janan vastakkaisia päitä vaan kaksi eri maailmaa. Kärsivällisyys, viisaus ja uteliaisuus ovat hyveitä joten hyvään pyrkivä ihminen voi oppia käsittämään paljon myös pahan perimmäisestä olemuksesta. Pahuuteen taas ei sisälly mitään mistä käsin hyvää voisi edes alkaa käsittämään. Siksi hyvä yllättää aina, on aina askelen tai viisi edellä. Sellaista mitä ei käsitä, ei pysty edes ennakoimaan. Hyvä ei suostu edes tappelemaan kuten kunnon toimintasankari vaan rakentaa jonkin ihmeellisen näkymättömän seinän johon paha vain pysähtyy. Ja sitten se tekee lisää ihme temppuja kuten välittää, hoitaa, opastaa ja inspiroi kunnes paheen olo käy vallan sietämättömäksi. Sellaisella voimattomalla tavalla, siis. Paha voi räjäyttää pommeja, mutta hyve on kuin laavavirta. On aivan sama, eteneekö laavajoki päivässä viisikymmentä vai kolmesataa metriä, lopputulos on joka tapauksessa se että se jyrää altaan kaiken mikä ei karkuun ehdi. Kun se asettuu aloilleen -minkä se tekee täsmälleen sitten kun se itse sen hyväksi näkee, entisen paikalla on uutta puhdasta maata johon elämän on hyvä jälleen levittäytyä.

Lisäksi hyvyydellä on aina kädessään kuolleen miehen katkaisin: siinä vaiheessa kun se huomaa keinojen loppuvan, se voi yksinkertaisesti lähteä pois, sillä lopputuloksella että jäljelle jää tilanne jossa ei ole mitään hyvää. Onko se todella sen arvoista että vastapuoli saa viimeisen sanan? Filosofian historia tietää vieläpä kertoa että sen lisäksi että hyve sammuttaa lähtiessään valot, sitä ansiokkaasti toteuttaneet ihmiset saattavat jättää jälkeensä muuttuneen maailman ja sitkeän hyvän maineen. Miten Sokrateen, Boethiuksen ja kumppaneiden kuolemattoman maineen olisikaan käynyt elleivät he olisi jääneet aikanaan näennäiseen alakynteen?

Tämä on oikeastaan vähän samantyyppinen juttu kuin se, että hyvien ja kivojen ihmisten ei ole pakko tyytyä kuuntelemaan kevyttä poppia, jos jokin muu kolahtaa paremmin.

Kohtuullisen minimin viitebudjetti päivittyi

Kuluttajatutkimuskeskus on päivittänyt säällisen kulutuksen viitebudjettinsa, joka on tullut tunnetuksi myös kohtuullisen minimin budjettina. Kahdeksassa vuodessa jotka ensimmäisen version julkaisusta on kulunut on tainnut muuttua ainakin asenne: "minimin" ohella puhutaan nyt myös "säällisyydestä". Se on minustakin paljon parempi termi. Tässä budjetissa kun on kaksi puolta: toisaalta se kuinka paljon rahaa ja mitä hyödykkeitä erilaisissa elämänvaiheissa ja perheissä elävät ihmiset todella tarvitsevat säällisen elintason saavuttamiseen. Samalla erilaisista kuluttajista koostunut paneeli on pohtinut myös hartaasti, mitä kaikkea säällinen elintaso pitää sisällään. Budjetin harkitun näkemyksen mukaan ei esimerkiksi ole kohtuullista elämää tehdä kaikki halvimmalla mahdollisella tavalla. Uusiin vaatteisiin, harrastuksiin, ulkona syömiseen ja työmatkoja pidempiin virkistysmatkoihin oletetaan kuluvan normaalissa elämässä rahaa vaikka netti kuinka on täynnä vinkkejä minibudjetilla selviämiseen. Toisin sanoen, budjetissa toistuu täälläkin viime aikoina pinnalla ollut ajatus siitä että kaikki mikä on mahdollista ei välttämättä ole kuitenkaan kohtuullista, eikä selviytymisen ja hyvän elämän välille voida vetää sujuvasti yhtäläisyysmerkkiä.

 Näin budjetti tulee palvelleeksi koko kansaa riippumatta siitä onko oma talous viritetty viitebudjetin yli vai alle. Keskivertokulutus on ainakin rutkasti budjetin yli. Toisaalta esimerkiksi minimitason sosiaalietuudet jäävät kauas kohtuullisesta elintasosta- mikä tarkoittaa että vaikka niillä saattaa pysyä hengissä, niiden varassa pitkään eläminen syrjäyttää. Niille joiden taloustilanne on parempi, budjetti puolestaan tarjoaa terveellisen muistutuksen siitä millä kuluttamisella suurinpiirtein pärjäisi. Eikä venkoilu auta: vaikka meillä on yksilöllisiä tarpeita joita budjetissa ei ole huomioitu kuten lääkityksiä, erikoisruokavalioita, tarvetta budjetin laskelmia monipuolisemmalle ja/tai kalliimmalle vaatekaapille, monet myös säästävät tavoilla joita budjettiin ei ole laskettu mukaan. Saamme lahjoja, marjastamme, hyödynnämme ilmaisia virkistysmahdollisuuksia, ostamme vaatteita kirpputorilta ja niin edelleen. Vaikka budjetin kohdentamisessa on siis yksilöllistä vaihtelua, lopputulos on luultavasti varsin hyvin suuntaa-antava. 

Tuolta se kohtuus suunnilleen voisi näyttää, ainakin määrällisesti. Tulojen niin salliessa laadusta voi ja usein kannattaakin maksaa budjetin hintatasoa enemmän. Pizzerian sijaan voi syödä vähän paremmassa ravintolassa, vaatteita ja hygieniatarvikkeita voi ostaa markettiversioita laadukkaampina ja niin edelleen. Jos (eli ainakin täällä kun) oma kulutus on paikoitellen myös määrällisesti säällistä isompaa, siitä saa oivan kehityskohteen vaikka ilmastotalkoisiin. Isossa-Britanniassa on jo ehditty laskea että jos koko kansa kuluttaisi paikallisen viitebudjetin mukaisesti, hiilidioksidipäästöt laskisivat kolmanneksella. Humpsista- ja sitä isompi humpsis kun muistetaan että viitebudjetti lähtee siitä että tuotteiden kuluttaminen tarkoittaa niiden ostamista uutena ja ruokalaskelmien pohjana on sekaruokavalio. Ilmastotavoitteiden kireyttä ja vaativuutta on taivasteltu viime aikoina urakalla. Jos noin ison päästövähennyksen kuitenkin pystyy toteuttamaan niinkin arkisesti kuin siten että se enemmistö kansasta joka kuluttaa kohtuuden yli päivittää tottumuksensa ainakin määrien osalta kohtuullisiksi, on traagista jos emme siihen mitenkään pysty. 

Vapauksista ja vaihtoehdoista, todennäköisyydestä ja todellisuudesta

Korkeintaan lievästi vainoharhaisen kokemukseni mukaan marrasaika ei ole ainoastaan kaikenlaisille katastrofeilla ja onnettomuuksille herkkää aikaa. Maailmankaikkeus voi kyllä puukottaa milloin tahansa, mutta marrasaikana sillä on taipumusta kääntää vielä veistä haavassa. Tämän marrasmaanantain aluksi spottasin Yleltä parikin eroamista käsittelevää juttua. Onko sopuisa ero mahdollinen?(siitä keräämme Pientilan tutkimuslaitoksen uusimmassa ihmiskokeessa paraikaa empiiristä tietoa) Ja "testaa oma eroriskisi". Se oli matalanpuoleinen (2 eroamistodennäköisyyttä lisäävää tekijää ja 6 sitä laskevaa tekijää)...ja tässä tulikin taas muistutus siitä kuinka suuri onkaan ero todennäköisyyden ja todellisuuden välillä. Riskejään voi koittaa parhaansa mukaan ehkäistä ja hallita mutta äärimmäisen epätodennäköinen vaihtoehto voi silti toteutua. Positiivisen esimerkin heittääkseni, jokainen meistä on kuullut siitä isosedän kumminkaimasta jonka pitkän ja terveen elämän salaisuus on runsas tupakointi ja ravintopyramidi jonka perustan muodostavat lenkkimakkara, punainen maito ja keskiolut. Tästä ei kuitenkaan voi eikä kannata päätellä että minun kannattaa elellä samoin- hyvin paljon todennäköisempää on, että kuulun siihen enemmistöön jonka kohdalla epäterveellisten elämäntapojen riskit toteutuvat. Toisaalta nautiskellessani salaattiani ja joogaillessani minun ei myöskään kannata luottaa siihen että elämästäni tulee pitkä ja terve. Todennäköisyyksien parantaminen kun ei tarkoita sitä että olisin onnistunut pakottamaan Maailmankaikkeuden lupaamaan minulle yhtään mitään. Voin vain tehdä parhaani ja sen jälkeen laittaa tikut ristiin ja toivoa parasta.

Toinen juttu mikä jokaisen marrasajan tai elämän murjoman on hyvä tiedostaa, on että toisaalta kaikki ei todellakaan ole itsestä kiinni -esimerkiksi siinä mielessä että jälkiviisauden kelmeän taskulampun avulla on ihan turha miettiä, mitä olisi voinut tehdä paremmin jos kuitenkin tietää tehneensä parhaansa- mutta toisaalta aina on jotakin mihin voi itse vaikuttaa. Aina on jotakin minkä suhteen voi tehdä jonkinlaisia valintoja. Eri asia on, jos omat todelliset vaikutusmahdollisuudet ovat pieniä. Silti pieni on eri asia kuin olematon. On eri asia, että realistiset vaihtoehdot ovat kaikki jollain tavalla huonoja, todella hankalia tai epämiellyttäviä. Silti jotakin aste-eroja yleensä on, ja saamme itse valita minkä painoarvon annamme helppoudelle, miellyttävyydelle tai omalle välittömälle edulle valintoja tehdessämme. Olemme eniten kohtalon heiteltävinä kun emme tiedosta liikkumavaraa tai sen olemassaoloa, tai kun ajattelemme että tietyt faktat pakottavat reagoimaan huonoksi tietämällämme tavalla.

Koettu pakko on lähes aina eri asia kuin todellinen pakko. Siinä on yleensä kyse siitä ettei valinnanmahdollisuuksiaan hahmota tai siitä että valitsija hylkää jotkut loogisesti mahdolliset mutta vaivalloisuuteensa tai epämiellyttävyyteensä nähden epäkiitolliset vaihtoehdot suoralta kädeltä. Jos joku uhkaa tappaa minut ellen tee kuten hän haluaa, voin valita kuolla sen sijaan että tottelisin. Erittäin ikävä tilannehan sellainen olisi, ja sellainen missä on sekä inhimillistä että anteeksiannettavaa taipua uhkaajan tahtoon (ainakin johonkin rajaan asti)...mutta looginen mahdottomuus se ei ole, ja juuri siitä syystä vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen yksilöiden on mahdollista kuvitella koko liuta sellaisia tekoja joiden tekemiseen suostumista ei voi hyväksyä edes näin äärimmäisessä "pakko"tilanteessa. 

Usein mahdollisiksi -normaalista nyt puhumattakaan- vaihtoehdoiksi hahmotetaan vain ne vaihtoehdot jotka ihmiset yleensä vastaavassa tilanteessa valitsevat. Vaan kun ihmiset noin keskimäärin eivät ole suunnattoman viisaita, epäitsekkäitä eivätkä muutenkaan harkitse asioita hyve-etiikan valossa. Siksi viisaat valinnat eivät usein ole kovin ilmeisiä eivätkä arkijärjen valossa edes helposti ymmärrettäviä. Jos valitsen olla reagoimatta raivarilla tilanteessa jossa sellainen olisi sekä täysin ymmärrettävä että yleinen tapa reagoida, käytökseni tulkitaan helposti negatiiviseksi (mikä sinua vaivaa?) sen sijaan että tajuttaisiin välittömästi että yritän ankarasti toimia tavalla joka on pitkällä tähtäimellä ja isossa mittakaavassa selkeästi viisain. Jos toimin jossakin valintatilanteessa toisin kuin kuka tahansa normaali ihminen vastaavassa tilanteessa valitsisi, toimintani voi olla vaikka miten altruistista tai järkevää- siitä huolimatta se todennäköisemmin tulkitaan hölmöydestä, ilkeydestä, näyttämisen halusta, jonkin epäilyttävän sosiaalisen pelin pelaamisesta tai muusta vastaavasta ikävästä motiivista nousevaksi. Viisain valinta ei läheskään aina ole se mistä on luvassa parhaat sosiaaliset palkinnot. Laumaeläimen on toisinaan vaikea huomata että sosiaalisen palkinnon makeus saattaa olla aivan toinen asia kuin se mikä on parasta...

Siitä onko vapaata tahtoa aidosti olemassa vai onko se vain illuusio, käydään reipasta filosofista debattia johon viime aikoina on liittynyt myös empiiristen tieteiden harjoittajia kuten aivotutkijoita. Siihen pidemmälti kantaa ottamatta sanon vaan, että monen tahto vapautuisi kovasti jo pelkästään pyrkimyksellä tiedostaa ja nähdä valintatilanteessa mahdollisimman laajasti ne vaihtoehdot jotka eivät ole loogisesti mahdottomia. Jos vielä kyseenalaistamme arkisen arvojärjestyksen jossa lyhyen tähtäimen mielihyvä ja sosiaalinen normaalius arvotetaan helposti jopa näistä valinnoista selkeästi luvassa olevia suuria vaikeuksia korkeammalle (á la ilmastonmuutoksen faktoihin reagoiminen), meillä on valintoja tehdessämme paljon enemmän liikkumavapautta kuin ennen näiden ajattelutapojen omaksumista.

Kansainvälisen sinkkupäivän iltana

Tänään, 11.11., on kuulemma kansainvälinen sinkkupäivä. Ihan totta. Sijoitus keskellä marrasaikaa ja  viettotapana shoppailu -filosofiystäväni Paulan argumentit sen puolesta että elämme helvetissä jo nyt emmekä vasta joskus kuoleman tuolla puolen, nousivat äkkiä mieleen. Ilmeisesti päivän tarkoituksena on pönkittää karmeimpia sinkkuuden myyttejä ja saada siinä sivussa sekä sinkut että koko maailma voimaan vähän huonommin? Sinkkuelämän näkeminen tekosyynä kerskakuluttaa järjettömästi ja itsekeskeisesti on nimittäin siitä homeisemmasta päästä jopa sinkkumyyttien tympeässä joukossa.

Päivän vierähdettyä iltaan täytyy sanoa, että olen ollut suoritukseeni aika tyytyväinen etenkin kun ottaa huomioon että olen sinkkuilussa vasta aloittelija. Koska sinkkupäivää tulee tietysti viettää yksin (sekä parista käytännöllisemmästä syystä) siirryin Pientilalta Hermolepokotiin joka on jatkossa kakkostukikohtani silloin kun kaipaan omaan huoneeseen lukittautumista tehokkaampaa rauhaa ja yksinoloa. Sen verran tuli shoppailtua että kurvasin Hermolepokotiin ruokakaupan kautta. Täällä kun oli jääkaappi tyhjillään. Viihteeksi pakkasin keskeneräisen romaanin sekä alun Päivänsäteen (Suvun Vauva täytti tovi sitten vuoden, minkä kunniaksi hän ansaitsee uuden bloginimen jota voi käyttää vähän pidempään.) kaulaliinaan. Winter is coming, kuten Westerosissa on tapana sanoa, ja silloin meistä pikkuisimmat tarvitsevat turvakseen neulepuikoilla ja lämpimillä langoilla aseistautuneita käteviä täti-ihmisiä. Sen verran annoin periksi sinkkukliseille että pakkasin matkaan myös töitä joihin uppoutua. Tosin olen aika varma siitä, että ympäristöetiikka ei ole (etenkään nykypäivänä) kovin hyvä esimerkki sinkkukliseisestä merkityksettömästä työstä jota tehdään liikaa vain koska se on astetta päihteiden liikakäyttöä parempi tapa paeta elämän tyhjyyttä. Itse asiassa, ajatus siitä että sinkkuelämä saattaa ainakin pitkittyessään tarkoittaa sitä että minulta vapautuu enemmän voimavaroja maailman korjailemiseen, on ehkä mieltäylentävin ajatus mikä mieleeni on viime aikoina eksynyt. Ummehtuneisiin asenteisiin koetusta merkityksellisyydestä ei tosin taida paljon apua olla- huomiotaloudessa voi riittää että merkitykselliseksi koettukin työnteko näyttää ainakin äkkiseltään samantapaiselta kuin työnteko yleensäkin.

En nyt väitä että elämäni mitenkään upeaa olisi, mutta sellainen kutina minulla siis on, etteivät tyhjyys ja merkityksettömyys tule jatkossakaan pääsemään suurten ongelmieni joukkoon. Sinkkuus on fakta, ei tuomio, ja siksi sinkun ei tarvitse palkita itseään shoppailemalla tai hukuttaa pahaa oloaan kulutus- tai muihinkaan övereihin. Ne huolenpidon muodot jotka olen menettänyt Puolison muututtua XÄksi eivät ole sellaisia joita voisin oikeasti korvata kuluttamalla hemmottelutuotteita. Sen sijaan sinkun kannattaa välittää itsestään tavoilla jotka ovat terveellisempiä hänelle itselleen kuin markkinavoimille. Lempeä asennoituminen itseen, hyvät ja kohtuulliset elämäntavat, ja kiitollisuuden harjoittaminen järjellä silloin kun se ei kumpua päällimmäisistä tunteista, sekä hyvä omatunto vaikuttavat minusta huomionarvoisemmilta asioilta. En ole ansainnut uutta ripsiväriä "koska olen sen arvoinen", vaan ystävällistä kohtelua ja hellää huolenpitoa itseltäni -todellisten tarpeideni kohtaamista ja niihin vastaamista. Mikään määrä materiaa ja luksusta ei saa ihmistä tuntemaan itseään riittäväksi, arvokkaaksi tai merkitykselliseksi jos elämästä puuttuvat itsearvostus, itsekunnioitus ja armollisuus, tarkoitus ja uteliaisuus elämää kohtaan. Riippumatta siitä miten itse kunkin sinkku on päivää viettänyt, toivon että nukkumaanmenoajan lähestyessä kaikki muistaisivat tarkistaa että nämä sinkkuelämän tärkeät hyveet ovat jotakuinkin kuosissaan. Elleivät ole, on paras sinkkupäivän lahja itselle lupaus alkaa rauhallisesti mutta määrätietoisesti tekemään korjausliikkeitä. Siinä puuhassa parhaat ideat tunnistaa esimerkiksi siitä että niitä voi toteuttaa myös ympäristöä ja muita ihmisiä kunnioittavalla tavalla.

Marrasajan uutispommi: ero tuli

Se tiedetään jo vanhastaan, että rakastaminen ja tahtominen ovat heikkoja eväitä joilla ei välttämättä pääse edes ihmissuhteen arjen alkuun. Jos niihin kuitenkin lisätään annos viisautta, toinen mokoma harkintaa, kärsivällisyyttä, läheisyyttä ja itsetuntemusta sekä ihmissuhdetaitoja (sekä annos hyvää onnea ja auttavasti suotuisat olosuhteet), tilanne on jo paljon parempi. Koskaan eivät asiat kuitenkaan ole niin täydellisesti etteikö voisi tapahtua jotakin sellaista mihin ei mikään määrä varautumista, tahtomista ja taitavuutta riitä vaan ero ainoa järkevä ratkaisu. Meille tapahtui vähän aikaa sitten yksi niistä harvoista, äärimmäisen epätodennäköisistä asioista joista seuraa rakkaussuhteen välitön päättyminen. Muutama kuukausi sitten en olisi voinut kuvitellakaan löytäväni itseni tilanteesta jossa näen eron ainoaksi vaihtoehdoksi- vaan eipä se estänyt eikä edes hidastanut minua löytämästä itseäni täsmälleen sellaisesta tilanteesta. Maailma ja elämä ovat yllätyksiä täynnä, ja jotkut niistä yllätyksistä ovat todella hirveitä. Sen verran voimme paljastaa, että kolmatta osapuolta asiaan ei liity. Mitä draamaan ja meheviin yksityiskohtiin muuten tulee, niistä olemme jo kertoneet (ja jatkossa kerromme) oma-aloitteisesti kaikille joiden tarvitsee niistä tietää. Ystäville ja omaisille siis tiedoksi: jos sinulle ei ole kerrottu, sinun ei tarvitse ainakaan toistaiseksi tietää, ja tässä välissä muistutan että se että joku kehtaa udella ei tarkoita että olisimme velvollisia vastaamaan. Minulla on juuri nyt paljon parempaakin tekemistä kuin selitteleminen ja valitteluiden kuunteleminen, esimerkiksi isojen univelkojen kuittaaminen.

Tässä vaiheessa olennaiset ilmoitusasiat tiivistyvät siis lyhyeen: olen nykyään sinkku, Puolisona tähän asti tunnettu blogin taustavaikuttaja on jatkossa XÄ, ja toistaiseksi molempien asiat ovat jotakuinkin niin hyvin kuin ne voivat kellään tässä tilanteessa olla. Käytännön järjestelyt hoidamme siinä tahdissa ja siihen tyyliin kuin viisaaksi näemme -eli ulkopuolisten mielestä varmasti hitaasti. Jatkossakin vaikutamme varmasti toistemme elämässä ystävinä, kämppiksinä, ihmisinä joilla on paljon yhteistä historiaa...vaan ei yhteistä tulevaisuutta. Sikäli kun uusi elämäntilanne herättää ajatuksia, niitä voi löytää jatkossa blogiinkin. XÄän liittyviä asioita voi kuitenkin jatkossa tiedustella häneltä itseltään.

Pommit ovat jo pudonneet ja tuhonsa tehneet. Periaatteessa avioliitto tietysti selviytyy kaikesta paitsi kuolemasta ja avioeroprosessista, mutta käytännössä siinä on mielestäni kyse pohjimmiltaan aivan muusta kuin juridiikasta. Siviilisääty voi ilmentää ihmissuhteen laatua, mutta se ei ole taikavoima joka voisi loihtia hyvän ja toimivan avioliiton sinne mistä rakkaussuhteen perusedellytykset ovat kadonneet. Ja -mahdollisesti juuri siitä syystä että avioliittomme on ollut pitkä ja onnellinen- en halua jäädä roikkumaan tilanteessa jossa siitä ei olisi jäljellä kuin ahdistavaksi käynyt kuori. Mieluummin olen rehellisesti sinkku ja otan vastaan tilanteen mukanaan tuoman uudenlaiset realiteetit ja haasteet. Sen sijaan että olisimme jatkaneet sotimista kunnes molempien elämät ovat yhtäläisen riekaleina, valitsimme kuitenkin toimia toisin: ryhtyä järjestelemään tilannetta sellaiseksi että tämä uusi postapokalyptinen maailma olisi mahdollisimman vähän hirveä. Kaikkea minkä ihmiset perinteisesti sössivät rakkaussuhteen päättyessä kun ei ole pakko sössiä. Eroaminen on nyt pakko, mutta prosessin voi hoitaa monella tavalla joista toiset ovat viisaampia kuin toiset. Minusta avioliiton päättymisessä on yksistäänkin enemmän kuin tarpeeksi katastrofia ilman että siihen lisätään yhtään lisää kurjuutta itseilmaisun, yleisten tapojen, normaaliuden tai muun tyhjänpäiväisen nimissä.

Hieman tähän liittyen: niille haaskalinnuille jotka kuvittelevat että idealisti on vihdoinkin saanut opetuksen elämän raadollisuudesta, on jatkossakin luvassa suuria pettymyksiä. Jos viime viikoista olen jotakin oppinut, niin sen että vanha ja täällä blogissakin toisteltu viisaus että vain hyvällä kannattaa yrittää pärjätä, ja jos hyvälle ominaiset keinot ovat loppu, se tarkoittaa että kaikki keinot ovat loppu, pitää paikkansa ihan tismalleen. Niin ikävä kuin tilanne onkin, jo tässä vaiheessa on aivan selvää että jos sitä oltaisiin lähdetty ratkomaan lähtien mistään muusta kuin luottamuksesta hyvän voimaan, kaikki olisi vielä paljon huonommin. Koska typerehtimiseen on kieltämättä ollut suuria kiusauksia, olen myös kiittänyt itseäni siitä että olen älynnyt rakentaa perusluottamuksen hyvään parempina aikoina -tässä tilanteessa sen opetteleminen olisi ollut ylivoimaista. Niin kammottavaa tilannetta ei taida olla keksittykään etteikö siinä pärjäisi parhaiten vain hyvällä-
mutta tässä maailmassa hyvällä pärjääminen on kyllä sellainen laji jota kannattaa treenata ajoissa ja ahkerasti parempina aikoina.

Olen nyt totutellut tähän postapokalyptiseen maailmaani jonkun viikon. Ainakaan toistaiseksi en pidä siitä alkuunkaan. Pienempi kahdesta pahasta vaihtoehdosta on edelleen kaukana hyvästä. Olen kuitenkin huomannut olevani hengissä, ja vaikka säteilyerämaassa kaikki on tunnetusti pielessä tai sitäkin huonommin, arvelen täällä voi olla mahdollista selviytyä. Pitkällä tähtäimellä tietysti toivon että elämä olisi muutakin kuin selviytymistä. Mutta siihen vaadittaisiin jo Maailmankaikkeudelta edes pientä yhteistyöhalua.

Sitä siis odottelemaan.

Saikkupäikky: ruokayliherkkyys on aistiyliherkkyyksistä kaamein

Koska nykyään on niin että stressi tulee harvoin yksin, olen ilmentänyt syksyn stressejä tänä vuonna itselleni uudella aistiyliherkkyydellä. Terapeuttini on jo aikaisemmin kaukaa viisaasti kertonut siitä että tällaistakin tapahtuu tosielämässä (ja että minun tilanteessani on sentään se valoisa puoli että ei-perusrepertuaariini kuuluvat aistiyliherkkyydet kyllä menevät omia aikojaan, aivan kuten ne ovat elämään tulleetkin). Ruokaan liittyvät aistiyliherkkyydet voivat liittyä ruuan makuun, rakenteeseen tai molempiin, ja lopputulos on se että yliherkkyydestä kärsivä ihminen ei kerta kaikkiaan pysty syömään kuin muutamia ruoka-aineita. Huolimatta valistuksesta sekä hyvästä yrityksestä eläytyä niiden ihmisten tilanteeseen joilla ruokaan liittyvä aistiyliherkkyys on pysyvä tila, täytyy sanoa ettei minulla ollut tilanteen kammottavuudesta kuin hämärä aavistus ennen omakohtaista kokemusta. Nyt kun tämäkin on koettu (tai siis koetaan edelleen vaikka vähän on jo alkanut helpottaa), ajattelin vuorostani kertoa teille, siltä varalta että tällaista tulee jossakin yhteydessä vastaan. Hyvinvoinnistani huolestuneita voin lohduttaa kertomalla että muutaman viikon ajanhan ihminen pärjää syömällä melkein mitä vain. Siltä varalta jos ja kun tilanne ei normalisoidu aivan muutamassa viikossa, terapeuttini on jo osannut ehdottaa minulle tämäntyyppiseen syömisongelmaan perehtynyttä ravitsemusterapeuttia jonka puoleen aion myös kääntyä nyt kun on selvinnyt se ettei tällä kertaa aistiyliherkkyydessä ole kysymys aivan lyhyestä kohtauksesta.

Ruokaan liittyvä aistiyliherkkyys ei siis ole allergia. Se ei myöskään ole mikään sellainen ongelma mistä pääsisi yli tahdonvoimalla, tsemppaamalla tai puhumalla itselleen järkeä. Voin myös lyödä vetoa siitä etteivät monet syömishäiriöihin tai psykiatriaan perehtyneet ammattilaisetkaan ole kuulleetkaan tällaisesta ongelmasta. Kysymyksessä on aistitoiminnan -tällä kertaa sekä maku- että tuntoaistin- häiriö. Lähes kaikki ruuat maistuvat ja haisevat todella pahalle, ja lisäksi useimmat ruuat tuntuvat suussa hirveiltä. Esimerkiksi pehmeäkin leipä tuntuu siltä kuin oksahaketta haukkaisi -paitsi että oksahake sentään tuoksuu siedettävälle kun taas kaupan leipäosaston ohi kulkeminen saa naaman vihertämään välittömästi. Ongelman harvinaisuuden lisäksi suuntaani tulevia sympatiapisteitä vähentää se, että tämä yliherkkyys on yhtä yksilöllinen kuin ihmisten aistit yleensäkin. Ei ole olemassa listaa tietyistä ruoka-aineista joita aistiyliherkätkin voivat syödä ongelmitta tai tiettyjä ruokia joita kukaan yliherkkä ei voi syödä. Saan olla kiitollinen siitä että useimmat ruuat joita pystyn syömään ovat sentään enimmäkseen terveellisiä -teoriassa täysin toisenlainenkin tilanne on mahdollinen. Nyrpistellessäni herkuille naama kalpeana useimmat sentään aavistavat että minulla voi olla oikea ongelma, mutta varmasti jossakin on joku joka ei kerta kaikkiaan saa alas paljon muuta kuin kerroshampurilaisia ja vaniljapirtelöitä. Voin vain kuvitella, millainen lottovoittajan tuuri hänellä pitäisi olla jos hän haluaisi löytää jonkun joka ottaisi ongelman tosissaan ja jolta liikenisi ymmärrystä edes sen verran että hän säästyisi "hyihyi, epäterveellistä, etkö ollenkaan ajattele hyvinvointiasi"-saarnalta yrittäessään epätoivoisesti kertoa ongelmastaan. Minulla ja sillä tyypillä ei ole mitään olennaista eroa huolimatta siitä että oma ruokakorini täyttyy pitkälti heviosaston tuotteilla- ainoastaan pieni annos onnekkuutta sekä pieniä eroja lähtökohtaisessa makuaistissa.

 Olen huomannut tilanteeni myös vaihtelevan päivästä toiseen. Monena päivänä olen onnistunut jo syömään pieniä määrinä uusia ruokia, mutta välillä on tullut takapakkia. Olen tehnyt yksinkertaisesti niin että olen käynyt kaupassa ja ostanut niitä ruoka-aineita jotka eivät ole aiheuttaneet välitöntä yökötysreaktiota. Se on toiminut...enimmäkseen. Pari virhettäkin on toki sattunut, ja ne harmittavat myös. Ihminen joka tosissaan yrittää vähentää ruokahävikkiä ei lähde hyvällä mielellä kippaamaan biojätteeseen salaattinsa tonnikalaa sillä logiikalla että jos tekee niin ja odottaa kalanhajun hälvenemistä, lopun salaatin voi varmaan syödä. Sillä kertaa olin edellisenä päivänä pystynyt syömään vähän tonnikalaa eikä ajatus kaupassakaan kuvottanut, mutta kotimatkan aikana tilanne oli ehtinyt muuttua jo toiseksi, sillä tuloksella että tuijotin puolisen tuntia annostani nälän ja pahoinvoinnin kamppaillessa voitosta. Nälkä voitti lopulta, mutta pahoinvoinnille oli pakko tehdä iso myönnytys. Saan aivan rauhassa kannattaa koko sydämestäni vaikka syö mitä eteesi pannaan-dieettiä, siitä riippumatta minun on elettävä sen faktan kanssa että melkein mikä tahansa eteen ilmestyvä ruoka herättää voimakkaan ja välittömän kuvotusreaktion ja perääntymistarpeen. Jos saankin väkipakolla tungettua suuhuni jotakin sopimatonta, sylkäisen sen joko refleksinä pois tai nieleminen ei meinaa onnistua. Uskoisin, että normaalivointinen ihminen voi kokea jotakin samantapaista yrittämällä syödä tuoretta lehmänlantaa- elävillä sontakuoriaissattumilla. Aivoni- sekä  keho niiden myötä- ovat vahvasti ja selvien todisteiden kanssa päättäneet että todellisuudessa syömäkelpoisia asioita on olemassa vain muutama. Kaikki muu on syötäväksi kelpaamatonta, samantyyppisistä syistä kuin siitä miksi ihmisillä joiden jääkaappi on tyhjä ei ole tapana lähteä järsimään nälkäänsä olohuoneen mattoa tai pyytämään naapurin pikkulapsiperhettä toimittamaan käytetyt vaipat illallisaikaan hyötykäyttöä varten (ne ainakin saattaisivat periaatteessa sisältää muutaman ravinteen mitä keho pystyisi vielä hyödyntämään).

Salaatista puheen ollen, salaatti on ollut tähän mennessä jotakuinkin ainoa pääruokavaihtoehtoni. Raikkaiden, viileiden kasvisten sekaan kun voi ujuttaa pieninä määrinä myös sellaisia ruoka-aineita (esim. pastaa, yööörgh mitä mössöä) joita ei pystyisi mitenkään syömään erikseen. Tällä hetkellä isoihin ongelmiini kuuluu tietysti se että salaatti alkaa vähitellen tulla korvista ulos. Enhän pysty kompensoimaan kevyttä pääruokaa myöskään monipuolisilla lisukkeilla, aamiaisilla tai isoilla välipaloilla, muun muassa siitä syystä että vaihtoehdot niilläkin suunnilla ovat kehnot. Salaattiin tympääntymisestä ei ole kuitenkaan seurannut sitä että pystyisin laajentamaan dieettiäni, kovasta yrityksestä ja ankarasta miettimisestä huolimatta, vaan se että mieluummin olisin syömättä mitään. Mikä ei tietenkään vetele sekään, koska minun pitää yrittää saada päivässä edes lähimain lepokulutuksen vaatima kalorimäärä. Monena päivänä se on jäänyt yritykseksi, yleensä pääsen siihen suklaan voimalla (yksi tietty merkki ja laatu ovat nieltävissä).

Tässä onkin taas yksi hyvä syy sille miksi saatan kokea suurta halua lätkiä käsilaukulla päähän jokaista joka kysyy minulta ihastuneeseen sävyyn "oletko laihtunut?" Kyllä olen, yksipuolinen ravinto huonontaa ruokahalua jo itsessään, ja jos suurin osa kyseisestä ravinnosta on tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, niin kyllähän siinä alkaa paino pudota. Sellaisella tosi epäterveellisellä tavalla, siis. Kun ratkaisu ei selvästikään ole "no sitten vaan syön enemmän ja monipuolisemmin"-osastoa, se on sitten sellainen ravitsemusterapeutti joka ymmärtää tilanteen ilman pidempiä luentoja. Siihen asti puputetaan talon jänön kannustamana sitä salaattia ja toivotaan hartaasti että yliherkkyys hellittää ennen kuin olen ehtinyt kehittää elinikäisen salaattikammon.

posted under , | 2 Comments
Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments