Vanha tyynyliina ei ole vielä koskaan näyttänyt päälläni näin hyvältä

Joku Jimmy Choo kuulemma villitsee naisväkeä H&M:llä. Minä sen sijaan hain lähestyvään juhlakauteen inspiraatiota Harry Potterin Dobby The House Elf:iltä ja tein juhlatopin hyödyntäen vanhaa tyynyliinaa.




Joskus vuonna vasarakirves ostin Indiskasta silkkiset sohvatyynynpäälliset, joista en raaskinut luopua sittenkään kun ne olivat kulahtaneet pahasti. Ne viettivät viime vuodet ullakolla, aina siihen asti kun sain Kiinasta lahjaksi silkkiä joka tahtoi ryhtyä juhlatopiksi. Koska päivittäinen annos väriä on minulle pimeänä vuodenaikana vähintään yhtä tärkeä kuin se kuuluisa puoli kiloa kasviksia, halusin toppiinikin paljon värejä. Ja kultalankaa. Ja helmiä.



Kaava on vain vähän muokattu Simplicityn 4127. Koristelu jatkuu olkaimen yli taakse.



Tässä vielä kuva tuosta isoimmasta aplikaatiosta. Näyttää paremmalta luonnossa, vähän vähemmän kiiltoa ja enemmän hienoutta. Enää pitää opetella pysymään asuun kuuluvilla kengillä pystyssä yli kymmenen askelen verran. Sit juhlimaan!

Tulevaisuus on jo täällä

Tekojen seurauksia ei ehkä aina osaa kovin hyvin arvioida etukäteen ja villit kortit tuovat jännitystä tieteelliseen tulevaisuudentutkimukseen. Toisaalta tulevaisuutta voi ennustaa aivan mainiosti. Teelehdet ja kristallipallo vain esiin! Minulle tarotkortit, tarkemmin sanottuna Antonella Castellin henkevän pastellinen Tarot Art Nouveau, on paljastanut että ensi vuonna markkinoille saapuu ainakin yksi uusi ripsiväri joka tekee ripsistä entistä pidemmät ja tuuheammat. Henget eivät ole aivan varmoja, pääsevätkö miehet kokemaan uudenlaisia parranajo-elämyksiä, mutta lupaavalta kyllä näyttää. Markkinoille saapuu myös uusia, entistä kätevämpiä kännyköitä ja ensi vuonnakin kesähitti on tarttuvaa poppia. Hämmentävää kyllä, ennustan etteivät kadut ensi vuonnakaan ole sen enempää täynnä gasellisilmäisiä kaunottaria kuin tänäkään vuonna eikä elämä tule olemaan uuden kännykän hankkimisenkaan jälkeen yhtään kiireettömämpää.

Mainosten maailmassa sensaatioita on joka vuosi, mutta liian hyvin toimivien tuotteiden kehittämistä kannattaa varoa. Jos tämänvuotinen hammastahna todella muuttaisi hampaat säihkyvän valkoisiksi ja pitäisi reiät ikuisesti loitolla, mitä sitten myytäisiin ensi vuonna? Toisaalta, mitä tapahtuu jos tuote todella pitää sen minkä lupaa? Seuraako ajansäästöstä onnea vai lisääntyneitä tehokkuusvaatimuksia ja työn hiipimistä sinnekin missä ennen on ollut vapaa-aikaa? Tekeekö lisääntyvä kauneus meistä onnellisempia ja viehättävämpiä, vai tuleeko tavallisesta rumaa ja pienestä epätäydellisyydestä syy ahdistua?

Sensaatioista saa hyviä unelmia, mutta niihin unelmiin on yleensä paketoituna keskinkertaisuutta, muodossa tai toisessa. Lopulta ihanimmatkin tuotteet poistuvat aikanaan hiljaa, alennuskorien ja punaisten tarralappujen maan kautta. Onko kuluttajalle lopulta edes tärkeää se, saako uudella ripsivärillä todella kohtalokkaammat silmät kuin vanhalla? Ovatko mainoslauseet vain osa Kulutuksen Temppeleissä esitettävää liturgiaa jossa ei kerrota faktoja vaan ilmaistaan että tarjolla on jotakin uutta ja nautinnollista? Ovatko uusista tuotteista ihastuvat ihmiset rationaalisia kuluttajia jotka ostavat tuotteita järkiargumenttien perusteella vai onko ihastuksen kohde tuotteen sijasta uutuus, ostamisen onni ja hetkellinen tunne siitä että omistaa jotakin täydellistä. Kun huuma hälvenee, pettymystä on lievittämässä jo seuraava uutuus.

Kiiltokuvamaailman lähetyssaarnaajat eivät kerro meille ainoastaan mitä tarjolla on, vaan myös, mitä haluamme. Jostakin syystä haluamme aina sitä mikä on vaikeaa saavuttaa: kaksikymppisen kasvoja, vaikka eliniänodote huitelee kahdeksankymmenen tienoilla, elintasoa johon puolet kansasta ei yllä millään, ja johon siitä toisesta puolesta nelisenkymmentä prosenttia pääsee kiinni velkarahalla. Samalla unelmoidaan helposta ja vaivattomasta elämästä jossa työajan ulkopuolella ei tarvitse tehdä tai kokea mitään ikävää tai rasittavaa. Monen mielestä tavara on omaa jos se sijaitsee omassa kodissa, vaikka pienen präntin mukaan se kuuluu yhä myyjälle siihen asti kun koko hinta on maksettu. Mitkä kaikki tavarat ympärillämme ovat todella omiamme, sellaisia joihin olemme kiintyneet ja jotka haluamme pitää hyvässä kunnossa? Kuinka suuri osa omaisuudestamme on pisaroita merkityksettömyyden lammessa? Vielä vaikeampaa on miettiä, mitkä halut ovat aidosti omiani. Täällä maalla, jossa mainosten ja näyteikkunoiden houkutuksia on vain vähän eikä televisiokaan toimi, olen alkanut vähitellen huomata että pohjimmiltaan haluni ovat yksinkertaisia eikä tyytyväisyys maksa paljon- rahassa. Kun kulutusmahdollisuuksia ei paljon ole, niitä lakkaa vähitellen kaipaamasta ja kyky erottaa todelliset tarpeet mieliteoista terävöityy. Onnen kokemuksia tuottavat lämmin takka ja pullantuoksu, hyvät keskustelut, kirkkaina iltoina korkealla kaartuva tähtitaivas, lintulaudassa ylösalaisin roikkuva orava. Jotenkin ne kestävät kulumatta ja haalistumatta ajasta toiseen.

Huttua ja höttöä

Minä olen ympäristöeetikko. Ja sellaisena olen valmis ja jopa kykenevä puolustamaan ihmisen oikeutta syödä silloin tällöin, esimerkiksi kerran tai kaksi vuodessa, kunnon pihvi. Mutta olen varma siitä ettei ilmastopaholaiseksi noussut lihantuotanto koostu vain herkullisista, tirisevistä pippuripihveistä. Vastaavasti, en usko että lihantuotannon ongelmien ratkaiseminen edellyttää että korvaamme joulukinkut kaalinpäillä ja söisimme syntymäpäivänä ravintolassa kolmen riisilajin illallisen. Elän tässä uskossa, koska havaintojeni mukaan länsimainen ihminen joka näyttää huonoa esimerkkiä muulle maailmalle, tunkee enimmän osan kuluttamastaan lihasta paikkoihin joista lihan voisi hyvin poistaa ilman että ruuan maku tai laatu kärsisivät. Onko joka leivän päällä pakko olla kinkkua? Onko meidän saatava lihaa einespizzassa ja muissa teollisissa, mauttomissa ja värittömissä mössöissä? Havaintojeni mukaan suuri osa ihmisistä ei syö päivittäin herkullisia, tiriseviä pihvejä vaan jotakin nopeasti ja helposti valmistuvaa. Jotakin mikä pitää hengissä mutta ei tuota sen suurempaa nautintoa. Nettotappio on pieni, jos iloton lihamössö korvataan ilottomalla kasvismössöllä. Jos kasvismössö vielä muistettaisiin maustaa sopivasti, voitaisiin päästä helposti plussan puolelle. Erkki ei siis voi luopua pihvistään. Ymmärrän. Mutta sitä minun on vaikeampi ymmärtää ettei hän voi vaihtaa eineshöttöään yhtenä päivänä viikossa kasvishöttöön.

Oikeastaan länsimainen elämäntapa- se jonka otteesta minäkin yritän yksi pieni, lipsuva askel kerrallaan ryömiä kohti jotakin parempaa- sisältää paljon höttöä ja roiskeläppää muuallakin kuin ruokapöydässä. Esimerkiksi nenäliinat, tiskirätit ja kuukautissuojat ovat tuotteita joista saa värittömiä, kemikaaleilla lastattuja ja tehtävästään välttävästi suoriutuvia versioita kalliilla kaupasta. Samat tuotteet kestoversioina ovat toimivampia, kätevämpiä, kauniimpia ja reilusti halvempia. Mikä meidät on saanut uskomaan että ihmisarvoisen elämän perusedellytys ja länsimaisen sivilisaation suuruuden osoitus ovat kertakäyttötuotteet? Mikä meidät on saanut uskomaan että rikas ei ole se jolla on varaa kestävään ja laadukkaaseen vaan se jolla on varaa käyttää kerran ja heittää pois? Entä miksi me maksamme hyvät rahat haitallisista kemikaaleista, kun saippualla ja etikalla pääsisi kotioloissa pitkälle? Ymmärrän että Givenchyn puuteria on kiva tupsauttaa nenälle ennen pikkujouluihin lähtöä, mutta en ymmärrä, millä tavalla liuotinaine- ja silikonitahna on ylellisyystuote verrattuna tuoksuvaan kotitkoiseen hiustenpesuaineeseen.

Ilmastosyntien etsiminen ei ylipäätään kuulosta hyve-eetikolle sopivalta puuhalta. Jos minä näen pihvinsyöjän, näen vain teon, en sen motiiveja enkä elämänkokonaisuutta jonka ymmärtäminen on välttämätöntä sille että pystyn muodostamaan oikean arvostelman näkemästäni teosta. Esimerkiksi, minulla on hyviä syitä vastustaa turkiksia. Mutta jos näen kadulla turkiksiin pukeutuneen naisen, syyllistyn älylliseen huolimattomuuteen (joka on pahe) jos oikopäätä tuomitsen hänet itsekkääksi ja julmaksi. Mistä minä voin ilman tarkempaa tutkimista tietää, onko tämä ihminen ostanut itse turkkinsa, vai saanut sen perinnöksi (jolloin hänen turkisten käyttönsä on mielestäni moraalisesti täysin hyväksyttävää, koska hän pyrkii maksimoimaan tuotteen käyttöiän ja välttämään tuhlaamista)? On myös mahdollista että hän kyllä on ostanut turkkinsa, mutta osaisikin kysyttäessä osoittaa että niin tekeminen voi olla eettisesti ok. Se että minun päähäni ei ole vielä pälkähtänyt miten se voisi olla mahdollista ei takaa etteikö sellaista logiikkaa voisi olla olemassa. Tämäntyyppisistä syistä minun on viisasta pitää mölyt mahassani, ainakin siihen asti kunnes olen varma ensinnäkin siitä että tiedän miksi turkistäti toimii niin kuin toimii ja toiseksi siitä että sillä mitä aion sanoa saattaisi olla jotakin positiivista vaikutusta tilanteeseen. Kuinka usein sitä ihmiset katuvatkaan ja tekevät parannuksen siksi että joku ventovieras on tullut paheksumaan? Se jos turkisten käyttäjä herättää minussa moraalista närkästystä ja pahaa oloa on henkilökohtainen ongelmani, ja sellaisena jotakin joka todennäköisemmin tekee toiminnastani harkitsematonta kuin viisasta ja rakentavaa.

Tiedän useammankin vegaanin jotka olisivat kipeästi nuhdesaarnan tarpeessa sillä perusteella että heidän ehdottomuutensa, jyrkkyytensä ja omahyväisyytensä ovat todennäköisesti karkoittaneet useammankin ihmisen bunkkereihinsa sen sijasta että nämä ihmiset olisivat alkaneet tehdä pieniä ympäristötekoja ja muuttaneet asenteitaan piirun verran ympäristöystävällisempään suuntaan. Valistus ja vaikuttaminen eivät ole vain tiedon jakamista. Yhden ihmisen sanat ja teot ovat pieniä, ja siksi tärkeää ei ole vain se mitä tehdään, vaan myös se miten tehdään. Jos ihminen ymmärtää kohtuullisuuden ja yksinkertaisen elämäntavan hyveellisyyden ja niiden tärkeyden onnelliselle, tasapainoiselle elämälle, hänen lautaseltaan löytyvät asiat ovat todennäköisesti aika hyviä. Silloin ihminen paitsi tekee hyviä tekoja, myös -Linda Zagzebskin sanoin- toteuttaa teoillaan hyvettä siten että muut ihmiset näkevät paitsi teon, myös aavistuksen siitä yhteydestä joka sillä on inhimilliseen hyvään. Jos ihminen taas keskittyy vimmatusti suorittamaan oikeanlaisen elämän, kramppaava ja iloton asenne riittävät helposti kumoamaan kaiken sen hyvän mihin teoilla sinänsä olisi potentiaalia päästä.

Ilmastosyyllisten jahtaamisen ja syntilistojen laatimisen sijaan toivoisin näkeväni enemmän puhetta siitä että on sekä tärkeää että viisasta pyrkiä elämään kohtuullisesti, vaatimattomasti ja yksinkertaisesti. Utopistisella tuulella kun olen, toivoisin näkeväni tällaista keskustelua kannustavassa ja myönteisessä hengessä, niin ettei kenellekään tulisi puolustus- ja torjuntareaktioita, niin ettei ketään tuomittaisi, ja niin että keskustelun lopputuloksena useampi olisi motivoitunut tekemään sen mitä sillä hetkellä voi.

Lämpimänä pysyttelemisen taito

”There are two spiritual dangers in not owning a farm. One is the danger of supposing that breakfast comes from the grocery, and the other that heat comes from the furnace.”

-Aldo Leopold, The Sand County Almanac-

Elämäni vähemmän hienoihin saavutuksiin kuuluu, että olen onnistunut elämään lähes 30 elämäni ensimmäistä vuotta ajattelematta koskaan tarkemmin lämpimänä pysyttelemistä. Tähän aikaan mahtui tietysti viluisia hetkiä, tuntejakin, jolloin ajattelin miten mukavalta tuntuisi kietoa sormet kuuman kaakaomukin ympärille ja kääriytyä kerälle huivien ja huopien sisälle. Olenhan minä sentään elänyt lapsuuteni aikana jolloin talvet olivat talvia eteläisessäkin Suomessa ja nuoruuteni aikana jolloin talvet ehkä alkoivat leudontua mutta pipot ja välihousut olivat tyylittömyyden huippu. Tiesin mitä kerrospukeutuminen on ja mistä säädetään termostaattia isommalle, mutta en osannut aavistaakaan että nämä olivat vain ensimmäiset alkeet lämpimänä pysyttelemisen taidosta.

Jossain vaiheessa, niin kauan sitten etten enää tarkkaan muista koska, opin yksinkertaisen meditaation jonka avulla kestää kylmyyttä vähän paremmin. Kun ihmiselle tulee vilu, hänen ajatuksensa kiertyvät palelemisen ympärille. Kuitenkin useimmiten viluisuus keskittyy vain tiettyihin ruumiinosiin: nyt ovat varpaat jäässä, nyt kaipaisin nenänlämmitintä. Mutta jos tällaisella hetkellä onnistuu siirtämään ajatuksensa niihin ruumiinosiin joilla on suhteellisen lämpimät oltavat, olo helpottuu. Sormet ja varpaat ovat jäässä, mutta entä kainalot ja kyynärpäät? Silloinkin kun ei voi muuttaa todellisuutta, voi yleensä tehdä jotakin kokemukselleen siitä. Ongelmana tässä tempussa on, että se vaatii jonkun verran keskittymistä ja soveltuu siten paremmin viimaisille bussipysäkeille kuin kiireisiin päiviin kotosalla.

Myöhemmin löysin itseni vanhasta omakotitalosta jossa puulämmitykseen oli käytettävissä kaikki se mikä mikä siihen oli rakennettu aikana jolloin sähköä käytettiin lähinnä valaistukseen. Viileinä talven iltoina aloin vähitellen oppia että talon lämmittäminen juuri sopivaksi on tarkkaa puuhaa. Mikä tulisija on sytytettävä mihinkin aikaan jotta tuloksena olisi miellyttävän lämmin tupa? Iso leivinuuni, puuhella ja pönttöuuni tuottavat kukin erilaista lämpöä, ja keittiön tulisijat kannattaa joka tapauksessa sytyttää siten että niissä saa saman tien laitettua ruokaa tai leivonnaisia. Jo tulen tekeminenkin on oma lajinsa, eivätkä kaikki tulisijat suinkaan käyttäydy kaikkina päivinä samalla tavalla. Sitäkin ennen on polttopuut hankittava, varastoitava, pilkottava ja pinottava. On hankittava sytykkeitä ja lopulta kasattava kuivista puista ja sytykkeistä oikeaoppinen pino jonka tuli ottaa ilolla kodikseen. Hienosäätöä kaipaavat myös sähköpatterit (joita yritämme käyttää mahdollisimman vähän) ja nyttemmin myös ilmalämpöpumppu. Lämmityksen hienoudet ovat sittenkin aika mielenkiintoinen keskustelunaihe josta voi sujuvasti vaihtaa naapurien kanssa oppineita mielipiteitä.

Eikä siinäkään vielä ole kaikki. Kauniisti sanottuna, talomme on itsestään tuulettuvaa mallia. Sellaisia nämä vanhat talot nyt ovat ja sellaisia näiden kuuluukin olla. Siinä on hyvätkin puolensa, mutta se tarkoittaa myös sitä että lämpimänä pysyminen on viimeisteltävä sirottelemalla sinne tänne taloon lämpimiä käsinneulottuja villasukkeja ja huiveja. Enpä ole vielä koskaan törmännyt kaupassa sellaisiin tuotteisiin joiden haltuun voisin epäröimättä uskoa varpaideni hyvinvoinnin talvella. Hyvä olo vaatii rouheaa villaa, unelmanpehmeää alpakkaa ja lämmintä merinoa, runsaasti ja huolella neulottuna.

Lämpimänä pysyttelemisessä on paljon työtä, mutta lopputulos on nykypäivänäkin vaivan arvoinen. Lämpö ei ole vain fysiologinen fakta, ihmislajille sopivaa lämpötilaa, vaan myös hengen tila jota kohti asukas taivaltaa oikean ajattelun, puun polttamisen ja neulomisen kautta. Työn tuloksena syntyvä nautinto on paljon muutakin kuin sopiva määrä lämpöasteita tuvassa. Se on kotia, rauhaa, turvallisuutta ja tyytyväisyyttä. Keskuslämmitys on helpompaa, mutta ero sen ja huolellisesti omin käsin rakennetun lämmön välillä on sama kuin ero helpon elämän ja onnellisen elämän välillä. Viime vuosina olen huomannut että se ero ei ainoastaan ole olemassa vaan laajenee ymmärryksessäni kiihtyvästi, kuin itse maailmankaikkeus.

My passion, my love, my sex, my money

Olen viime päivinä lueskellut jonkin verran Seksualistin eli filosofi Tommi Paalasen blogia. Sen lisäksi että olen Seksualistin kanssa samanmielinen monesta asiasta, minusta on surullista että filosofille riittää tällä vuosisadalla runsaasti töitä moralistien hutkimisen, omituisten argumenttien ruotimisen ja vapautuneen, iloisen seksin puolustamisessa. Hyvä seksi (joka siis on täydellisen subjektiivinen asia) on jalo päämäärä filosofin puolustettavaksi, onhan se yksinkertainen hyvä joka lisää inhimillistä onnea. Se on myös maailman luonnollisin asia josta filosofinen mielikuvitus on keksinyt verraten rajallisesti sanottavaa. Sitäkin enemmän sanottavaa on siitä kaikesta mihin seksuaalisuuden käärimme, diskursseista, moralismista ja kontrollista jota siihen kohdistetaan mitä erilaisemmista syistä. Kun seksistä aletaan puhua, aletaan usein puhua kontrollista, rajoista, riskeistä ja kielletyistä asioista. Toisinkin voitaisiin puhua, ja sepä herättääkin kysymyksen siitä, miksi juuri tietty puhetapa on tullut valittua. Kertooko valinta todellisuudesta vai puhujasta? Miksi seksuaalisuudesta on vaikeaa keskustella tyynesti ja asiallisesti, ilman moralisointia ja mutuargumentteja?

Tarkemmin ajatellen, rakkaus on se mikä usein tuppaa vaikeuttamaan iloisen ja huolettoman seksin harrastamista. Seksi voi olla huoletonta (toisin kuin jotkut väittävät), mutta rakkaus on haavoittuvaa ja tarvitsee turvaa. Vapautunut seksi on tasa-arvoista nautinnon tuottamista ja ottamista, mutta rakkaus joka on kiinnostunut vain antamisesta, on kaikkea muuta. Toisaalta ”rakkaus” on usein koodinimitys kontrollille, usein moraalisesti kyseenalaisin keinoin ja seksi nimitys jollekin hiukan syntiselle jota täytyy rajoittaa ja hillitä himokkaiden piruparkojen omaksi parhaaksi. Sellaisen rakkauden puolustaja tekee helposti hallaa seksille. Onko maailman ongelmana todella se että meillä on täällä liikaa rakkautta ja villiä seksiä? Jos on, voi hiljaa ihmetellä mistä kertoo se kaikki yhteiskuntatieteellinen tutkimusaineisto joka viittaa siihen että toisinaan jopa kunniallinen avioliitto on kylmä paikka ja että suurella osalla väestöstä on joko liian vähän seksiä tai se on epätyydyttävää.

Seksiä ja rakkautta pakkoliitetään, pakkokategorisoidaan erilleen, redusoidaan biologisiksi ilmiöiksi, henkistetään Kolmannen Asteen tuolle puolen. Seksi ja rakkaus kiinnostavat kaikkia, mutta ihmiset eroavat siinä tietävätkö he mistä näissä asioissa on kyse vai haluavatko he oppia sen. Miksi valinta minttujäätelön ja mansikkajäätelön välillä on makuasia, mutta erot seksuaalisissa mieltymyksissä ovat moraalikysymyksiä? Mikä on se oikeus jonka nojalla voin tyynesti leimata eriävät mielipiteet sairaiden ja pervojen oikuiksi joita siedän vain koska nykyään kaikkea pitää suvaita? Miksi kukkahattukansalaiset jotka nykyään huolehtivat siitä että teinit mahdollisesti oppivat pornosta temppuja joista he itse eivät syty, eivät ole huolissaan siitä mitä rakastetun kevein kosketus voi ihmiselle tehdä? Miksi kouluissa varoitellaan teinejä turvattoman seksin hirveistä seurauksista, mutta ei valisteta niistä seurauksista joita joutuvat kärsimään ne jotka erehtyvät rakastumaan väkivaltaisiin tai myrkyllisiin ihmisiin? Miksi rakkaus on niin monelle vain satua, ja aikuistuminen on sitä että satuihin lakataan uskomasta? Miksi moni ei jaksa edes unelmoida siitä millainen seksi räjäyttäisi tajunnan?
Siksikö, että tunteista ja vieteistä on vaikea puhua kun taas konkreettisista teoista on helppo puhua?
Siksikö että seksistä voidaan puhua täsmällisellä biologian ja lääketieteen kielellä mutta tunteiden tulkeiksi tarvitaan runoilijoita?

Nämä vaikeudet heijastuvat nopeasti myös rakkautta ja seksuaalisuutta sivuaviin eettisiin pohdintoihin. Mitä, missä, kenen kanssa, milloin ja miten ovat kysymyksiä teoista. Niiden avulla todellisuutta voidaan paloitella ja järjestää. Todellisuudella tosin on se hankala puoli ettei se tahdo millään mahtua kaavoihin- se on etiikan ja matematiikan välinen ero, maailmankaikkeuden kokoinen. Minusta paljon mielenkiintoisempi kysymys on ”miksi”. Miksi teemme niin kuin teemme ja ajattelemme niin kuin ajattelemme? Miksi nautimme niin kuin nautimme ja koemme tuskaa silloin kun koemme? Minä en usko että voimme todella sanoa ymmärtävämme mistään mitään ennen kuin osaamme vastata kysymykseen ”miksi?” Joidenkin mielestä "miksi" on suuri kysymys, mutta minnepäs tässä olisi kiire? Se että kysymys on suuri lupailee että myös vastaus, vaikka puutteellinenkin, tuo tullessaan suuren ymmärryksen.

Minusta näyttää siltä että kun useimmat ihmiset kuvittelevat puhuvansa rakkauden ja seksuaalisuuden universaaleista totuuksista, he hyvin usein tulevat puhuneeksi itsestään ja omasta pikku todellisuudestaan. Se on tietenkin kovin mielenkiintoista, mutta luulen että maailma olisi vähän parempi paikka jos he eivät kuvittelisi puhuvansa universaaleista totuuksista. Riippuen ihmisestä, rakkaus on ihastumisen aiheuttamaa hormonimyrsky, herkkä ja henkinen juttu joka saa ihmiset menemään naimisiin keskenään (jostain syystä tämän kannan ottaneet eivät ole huomanneet että aika iso osa avioeroistakin johtuu hyvin samantyyppisestä rakkaudesta kuin ensimmäinen avioliittokin), maailman suurin arvoitus, satua, itsekkäitä geenejä, ystävyyden kaunein muoto, ja satoja muita asioita, yksittäin tai erilaisina yhdistelminä. Kerro minulle mitä rakkaus mielestäsi on, ja minä kerron millainen sinä olet. Kerro, mitä ajattelet seksistä ja tiedän moraalistasi vain vähän.

Harjoituksia kiitollisuudessa

“We can only be said to be alive
in those moments when our hearts
are conscious of our treasures.”
-Thorton Wilder-

Kulttuurissa joka korostaa kehitystä ja kulutusta kiitollisuus on hyve joka helposti hukkuu. Joulunalusajan lähestyessä ja pimeyden painaessa niskaan se on erityisen helppoa. Mitään ei ehdi, kaupat ovat täynnä tavaraa ja säätila vaihtelee surkeuden eri asteiden välillä. Kehitys perustuu pieneen tyytymättömyyteen siihen miten asiat nyt ovat. Samalla tavalla tarve kuluttaa perustuu siihen ettei ole tyytyväinen siihen mitä jo omistaa. Tällainen tyytymättömyys ei ole vain tavaran puutetta. Muihinkin hyviin tulee suhtauduttua helposti kuin omaisuuteen: aikaa ei ole alkuunkaan riittävästi (vaikka todellisuudessa voimme kutsua omaksemme vain nykyhetkeä- jos voimme) ja ruumiilta puuttuu niin terveyttä kuin kauneuttakin (ja stressaamallahan ne lisääntyvätkin…). Puolisokaan ei aina toimi täsmälleen niin kuin minä tahdon (ja sellaisena kannustaa minua harjoittamaan kärsivällisyyden, lempeyden ja hyvän neuvottelutaidon hyveitä).

Omasta puolestani, olen tullut siihen tulokseen että kehitystä voi tavoitella hyvin suurimman osan vuodesta. Mutta marraskuussa, kun synkät ja masentavat ajatukset hiipivät sisään lattianraoista ja pimeistä komeroista pyytämättä ja yrittämättäkin, tasapaino edellyttää huomion kiinnittämistä kiitollisuuteen ja tyytyväisyyteen. Kriittisen ajattelun ammattilaisille masennus, ärtymys ja synkkämielisyys ovat melkein ammattitauteja joita vastaan täytyy pitää erityisesti varansa. Joskus tuntuu siltä että kyynisyys ja viiltävä negatiivisuus ovat suorastaan ihailtavia asioita, älykkään ihmisen tunnusmerkki, kun taas tyytyväisyys on vähän hölmöä ja naiivia. Kumpi onkaan uskottavampi, synkeä vai aurinkoinen filosofi? Kuitenkin synkeissä ajatuksissa vellominen on hyveteorian valossa aivan samanlaista epätasapainoisuutta kuin toiveajattelu ja itsepetoskin. Tasapainoinen käsitys itsestä, elämästä ja maailmasta edellyttää myös hyvien asioiden tunnistamista, niiden arvostamista ja kykyä nauttia elämän hyvistä.

Kiitollisuus maailmankaikkeutta kohtaan vaatii toisenlaista ja omalla tavallaan paljon negatiivisuutta haastavampaa analyyttisyyttä. Ei ole lopultakaan kovin vaikeaa miettiä mitä kaikkea sitä vielä haluaisi –aloitetaan vaikka Stargate-Universen ukonkirveen muotoisesta Destiny-avaruusaluksesta. Sellainen minulle, mieluiten korjattuna ja kiillotettuna, jookos kiitos joulupukki? Pienestä pitäen meidät on kasvatettu haluamaan täydellisyyttä, kehitystä, aina vain enemmän. Opimme käyttämään älyämme kritiikkiin, arvosteluun ja puutteiden etsintään. Nämä ovat tärkeitä taitoja, mutta eikö tästä toisaalta voi päätellä että älyllisenä harjoituksena hyvän tunnistaminen, arvostaminen ja siitä nauttiminen ilman epämääräisiä syyllisyydentunteita voi olla vähintään yhtä haastavaa?

Käytännössä sovellan näitä ajatuksia listaamalla joka päivä viisi pientä asiaa jotka ovat ilahduttaneet minua. Toistetaan sama huomenna ja ylihuomenna, vaikka viikon ajan, niin että listalle tulee joka viikonpäivänä eri asioita. Harjoitus toimii paremmin, jos ilahduttavat asiat ovat yksityiskohtaisia- esimerkiksi "minulla on rahaa" ei vielä kerro kovin tarkkaan, mikä siinä on niin hienoa. "Tänään nautiskelin leikittelemällä ajatuksilla siitä mihin kaikkeen voin ylimääräisen viisikymppiseni käyttää" on paljon parempi.

Jos kokeilette, kertokaa siitä! Tämä päivä on vielä alkupuolessa, mutta tähän mennessä minua ovat ilahduttaneet:

-aamutakka, ja puoliso joka huomasi ehdottaa sen laittamista. Tämä on ensimmäinen päivä tänä vuonna jolloin pönttöuunin lämmitys kahdesti päivässä ei ole liioittelua.

-se ettei minua satu mihinkään. Tämän viikon alussa oli aika tehdä isompia muutoksia harjoitusohjelmaan, ja sen seurauksena lihakseni särkivät koko alkuviikon. Tähän liittyen, se hieman yleisempi seikka että huolimatta siitä etten erityisesti pidä ei-hyötyliikunnasta ja huolimatta siitä että kuntoilu neljänä päivänä viikossa on hiukan hankalasti sovitettavissa viikkooni, olen joka viikko saanut kiintiön täyteen.

-se että keittiön pöydällä (!) odottaa iso pino kirjoja jotka kalastin eilen Gaudeamuksen vuosittaisesta alennusmyynnistä. Vapaata hetkeä odottavat muiden muassa Johannes de Plano Carpinin Mongolien historia, Juha T. Hakalan Luova prosessi tieteessä, Juha-Pekka Lunkan Maapallon ilmastohistoria…

-se että saimme lauantaiksi liput lupaavalta kuulostavaan 2012:een. Tänä vuonna olemme vihdoin toipuneet maalaistumisesta sen verran että olemme taas alkaneet käydä elokuvissa. On mukavaa, että myös tarjontaa löytyy.

-lipeä, joka odottaa postissa noutamista. Olen siis vihdoin a)saanut lipeän tilattua, b)kaupalla on ollut haluamani neljän kilon pakkauskoko varastossa ja c) se on ehtinyt tänne postissa. Arvelisin että neljä kiloa riittää käytössäni vähintään pariksi-kolmeksi vuodeksi. Jossain välissä viikonloppuna tai ensi viikolla pyöräytän taas erän saippuaa, ehkä myös sampoota. Uudet, ihanat tuoksuöljyt saapuivat jo aikaisemmin.

Puiden nimettömyydestä

Puilla ei ole erisnimiä. Ei vaikka ne elävät kauemmin kuin ihmiset jotka kutsuvat niitä vain lajin mukaan (jos osaavat), ei vaikka ne tervehtivät jokaista tulijaa aina samassa paikassa seisten, uskollisesti. Puilla ei ole nimiä koska ne ovat näkymättömiä. Nimettömyys hämärtää niitä yksilöinä, ja meille se kertoo ettei yksittäisillä puilla ole erityistä merkitystä. Emme myöskään kuule niiden tarinoita koska tiedämme ettei tarinoita ei ole. On vain vihreitä lehtiä ja pistäviä neulasia, teräviä oksia ja tukevia runkoja, ja siinä on on koko totuus puista. Jotkut,ehkä viisaammat, tietävät että puut kantavat tarinoitaan sisällään. Kun puun kaataa, sen vuosilustoista voi lukea vuosien kulun: lihavien, laihojen, tulipalojen ja tuholaisten vuodet. Vuodet sellaisina kuin puu ne muistaa. Ulkopuoleltakin näkee jotakin: onko puun elämä ollut helppoa maassa jossa multa on ollut syvää ja ilma lempeää vai onko se joutunut kituuttamaan vähässä maassa ja tuulten armoilla. Puiden tarinat ovat hitaita. Ne ovat vuosikymmenten mittaisia. Ihmiset taas ovat nopeita eivätkä jaksa lukea hidasta aikaa. Tuleen vain halot ja pilkkeet! Hirret seiniin tai laudoiksi! Puu huomataan kun sitä tarvitaan johonkin. Yleensä huomion kohteeksi joutuminen merkitsee kuolemaa puulle ja elämän alkua käyttökelpoisille, merkityksellisille tavaroille. Mutta tarinoiden kertomiseen puita ei tarvita. Sitä vartenhan ovat ihmiset, kirjailijat ja elokuvantekijät. Miten heidänkin kävisi jos yhtäkkiä alkaisimme istuskella puiden juurella kärsivällisesti, niin kauan että alkaisimme erottaa puiden sanat? Ei, on parempi tietää mitä puut ovat. Ne ovat, kuten koko muukin maailma, objekteja fysikaalisessa todellisuudessa.

"Fysikaalisessa todellisuudessa sellaisena kuin sen haluamme nähdä ja sellaisena kuin olemme oppineet sen tulkitsemaan", kuiskailevat filosofit kellastuneiden kirjojen lehdiltä. Mutta ei hätää! huudahtavat Gadamer ja Ricoeur. Kulttuuri, historiallisuus ja hermeneuttinen kehä huolehtivat kyllä siitä että voimme turvallisesti ajatella sitä todellisuutta ilman että joudumme vaaraan harhautua kauas tutusta ja turvallisesta. Olemme aina kulttuurimme ja aikamme läpitunkemia, voimme ymmärtää toisenlaista mutta aito toisin ajattelu on mahdotonta. Kaikki yritykset ylittää tulkinnan ja todellisuuden välinen kuilu ovat tuomittuja epäonnistumaan. Mutta vaikka näin olisikin, missään ei sanota että sellaiset yritykset ovat turhia. Toivottomuus on subjektin tila. Toisaalta, toivon lisäksi on olemassa muitakin syitä lähteä matkalle. Jotkut matkat on vain tehtävä: velvollisuudesta, ylitsevuotavasta uteliaisuudesta, rakkaudesta tuntemattomaan, lukemattomista syistä jotka jättävät koko toivon ja toivottomuuden dialogin taakseen.

Vanhan omenapuun kuori on karhea. Siinä kasvaa monenlaista jäkälää, ja sammalkin yrittää jo saada jalansijaa. Seassa kipittää muurahaisia ja muita pikkuotuksia. Niille matka latvasta puun juurelle on pitkä, eivätkä ne koskaan kulje sen valtavan autiuden läpi joka on kaavassa merkitty puutarhaksi. Näkevätkö ne kuitenkaan maailmaa vähemmän kuin minä joka kuljen pitkin askelin mutta ajatukset siisteiksi käsitepinoiksi järjestettynä? Eivät ne tietenkään ymmärrä kaikkea näkemäänsä, mutta se on epäolennaista. Jäkälillä ja sammalillakin on nimensä. Niin pitkälle tiede on jo ehtinyt. Tiede nimeää kaiken, eivätkä nimet ole vain sanoja. Ne ovat erotuksia, opasteita ajatusten poluilla. Ne kertovat minne voisin ajatukseni kääntää ja lähteä kulkemaan polkua jonka päässä on ymmärrystä. Avoin, epäilevä mielikään ei voi säntäillä todellisuutta päin miten vain. On edettävä varovaisesti, tartuttava ulottuvilla oleviin nimiin, rakennettava logiikasta siltoja ja tikapuita. Siitä kasvaa hitaasti ymmärrys, ja uusi tapa nähdä samat vanhat puut.