Tervetuloa maailmaan, Pieni Saari

Eilen (eli paikallista aikaa perjantaina) edelleen käynnissä oleva Kilauean purkaus Havaijin Big Islandilla sai ehkä tähän mennessä kiinnostavimman käänteensä. Se on aikamoinen saavutus, kun huomioi että tähän mennessä toukokuun alussa alkanut purkaus on muun muassa ehtinyt tuhota useamman asuinalueen, haihduttaa saaren isoimman makeanveden järven, kaksinkertaistaa Kilauean pääkraaterin Hale'ma'uma'u:n koon ja laajentaa saarta noin 2.7 neliökilometrin verran (enemmän Havaijia onkin näinä ankeina maailmanaikoina ilman muuta hyvä juttu).

Madame Pelen viimeisin luova idea oli nostaa Big Islandin viereen uusi pieni saari jossa myös näyttäisi purkautuvan laavaa. Vielä ei tiedetä, onko Pieni Saari (jolla ei vielä ole virallista nimeä) vain jatkumoa mereen valuvalle laavavirralle vai onko valuva laava saanut ohuenohuen maankuoren nousemaan veden pinnalle. Joka tapauksessa käänne on uusi ja yllättävä. Seuraavan saariketjun saaren paikalle odoteltiin toistaiseksi merenalaisena tulivuorena vaikuttavaa Lō'ihia jonka on laskeskeltu kohoavan merestä noin 10 000-100 000 vuoden päästä noin 35 kilometrin päähän Big Islandista. 

Aivan varmaa Lō'ihin jääminen hopeasijalle ei tosin vielä ole. Laavavirta mereen ei vielä ole pysähtynyt ja Pikku Saari on sen verran lähellä rantaa ja sieltä mereen etenevää laavavirtaa että se voi sulautua Big Islandiin hyvinkin nopeasti. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se että planeetallamme on uusi pieni saari. Siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti, ei näitä alvariinsa eksistenssiin putkahtele. 

Muuten purkaus näyttää jatkuvan entisellä intensiteetillään: laavaa virtaa kahdeksannesta halkeamasta muiden halkeamien viettäessä hiljaiseloa, ja Hale'ma'uma'u:n kraaterilla koetaan joka päivä räjähdykseen johtava maanjäristysaktiivisuuden sykli. Pääosa laavasta valuu mereen, mutta välillä maallakin tapahtuu, esimerkiksi paikallinen koulu jäi viime viikolla laavavyöryn alle. Miten kaikki päättyy ja miltä Big Island sitten näyttää ovat edelleen täysiä kysymysmerkkejä. Tässä vaiheessa varmaa on vain se että kartat ja matkaoppaat menevät vähän uusiksi. Myös inhimilliset vaikutukset tulevat tuntumaan saarella vielä pitkään.

Pientilan tulivuoriobservatorio luonnollisesti jatkaa tapahtumien seuraamista mahdollisimman tiiviisti. Tulivuoritoiminta on niitä asioita joiden rinnalla suurvaltajohtajien kieroilut ja nokittelutkin tuntuvat jotenkin pieniltä ja Suomeen luvatut superhelteet varsin siedettäviltä lämpötiloilta.

Jotakin Ihan Muuta: Patricia Piccinin Curious Affection voi olla vuoden eniten ajatuksia herättävä taidenäyttely

Siis minähän en ole uskaltautunut oikeaan taidenäyttelyyn pariin vuoteen. Sen verran rankka kokemus oli saada taidenäyttelyn tauluista aistiyliherkkyyskohtaus. Rajoitteisiinhan ei kuitenkaan tuosta vaan alistuta vaan niiden yli, ali ja ympäri on tullut mietittyä kaikenlaisia ratkaisuja. Ja niin löysinkin itseni ihmettelemästä vuoden ehkä ajatuksia herättävintä taidenäyttelyä joka on meneillään Australian Brisbanessa, turvallisesti kotisohvalta käsin. Patricia Piccinin Curious Affection on niitä taidepläjäyksiä joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi. Piccinin hyperrealistisista veistoksista jokainen katsoja ymmärtää suunnilleen yhtä paljon riippumatta siitä tunteeko nykytaidetta vaiko ei. Mikä ei ehkä ole kovin paljon. Lähestyttävyydestään huolimatta tämä näyttely on taiteen ruisleipää jonka tavoite ei ole sisustaa eikä olla lepopaikka silmille vaan herättää ajatuksia niin paljon kuin korvien väliin vain mahtuu. 

Tästä pääsette CNN:n juttuun näyttelystä ja täältä löytyy näyttelyn teoksia instagram-kuvina. Käykää siis hämmentymässä.

Näyttelyn inspiraationa ovat olleet kehittyvän bioteknologian ja geenimanipulaation mahdollisuudet. Niistä Piccini on luonut mielikuvitusmaailman jota kansoittavat olennot jotka näyttävät oudoilta, eläimellisiltä -ja silti hämmentävän inhimillisiltä. Niiden erilaisuuteen ei oikein voi olla reagoimatta -miten, se voi kertoa itsestä paljonkin.

 Samalla teokset laittavat miettimään, heittää katsojan keskelle outoa laaksoa ja pistää myös miettimään kauniin ja ruman rajoja. Ehkä omasta tilanteestani johtuen hahmot saivat myös miettimään toimintakykyä- miksi monet hahmot jotka selvästi tarvitsisivat tukea ja apua ja olisivat hauraita nykyisessä ihmisten maailmassa ovat kuitenkin ehkä valinneet olla sellaisia kuin ovat ja hankkia perimäänsä jatkavia jälkeläisiä? Miten paljon arjesta suoriutumiskyvyllä on tekemistä sen kanssa kuinka paljon itse kullakin meistä on maailmalle annettavana? Ovatko Piccinin groteskinherkät ja eläimelliset geenimanipuloidut oliot vähemmän vai enemmän kuin ihmisiä- vai ovatko ne samanarvoisia? 

Entä kuinka paljon ja mihin suuntaan voimme, haluaisimme ja meidän olisi oikein muokata perimäämme ja ulkomuotoamme? Nykypäivän muottiinvalettua ihannetta tavoittelevasta kauneuskirurgiasta ja ulkomaisten lapsettomuusklinikoiden täsmävalikoiduista sukusoluista on pitkä ja mutkainen matka Piccinin luomiin olentoihin, mutta mihin suuntaan? Kulkeeko teknologian kehitys väistämättä suuntaan jossa etäännymme luonnosta aina vain kauemmaksi, yhä muovisemmiksi, teknisimmiksi olennoiksi, vai voisiko se jostain syystä kulkea aivan toisaalle? Kuinka monimuotoista rakkaus ja kiintymys voivatkaan olla? Millainen ylipäätään on Piccinin olioiden asuttama maa, millaisia sen arvot, kulttuurit ja yhteisöt? Mikä siellä on erilaista vain onko mikään? Ovatko siellä asiat paremmin vai huonommin kuin täällä? Näitä kysymyksiä tulen taatusti ihmettelemään hyvän aikaa. 

Sen ohella, että kaikessa kummallisuudessaan Piccinin luomukset mahtuvat hyvin nykypäivän ihmisen mielikuvituksen rajoihin. Niin vieraita kuin ne ovatkin, useimmista tunnistaa hiukan, mitä geenejä cocktailiin on eksynyt ja niiden perusteella tulee nopeasti tehneeksi myös ennakko-oletuksia siitä millaisia veistosten hahmot mieleltään olisivat jos eloon heräisivät jonakin pimeänä yönä. Tulevaisuus, sen mukana tuovat mahdollisuudet ja avaruudesta etsimämme älylliset mutta todella meille vieraat olennot voisivat hyvin olla vielä paljon oudompia. 

Ei minulla olisi kyllä ollut pienintäkään toivoa selvitä kunnialla livenä sellaisesta ajatus- ja ärsykepyörityksestä mitä Piccinin veistosten täytyy herättää niissä jotka näkevät ne luonnossa. Onneksi ei tarvinnut vaan netti toi taide-elämyksen luokseni vähän paremmin sulavissa paloissa. Minusta tuntuu, että jos onnistun pohdiskelemaan pariakin näyttelyn herättämää kysymystä vähän pidemmälle, voin taas olla vähän viisaampi.

Millaisia ajatuksia Piccinin teokset teissä herättivät?

Väkevä rakkaus, väkevä raivo?

Hesarissa viljeltiin aiemmin tällä viikolla kummallista ajatusta jonka mukaan suuren rakkauden tunnistaa suuresta mustasukkaisuudesta. Jutun taustalla oli viime vuoden kesäkuussa Raaseporissa esiin tullut henkirikos jossa dramaattinen, väkivaltainen seurustelusuhde oli päättynyt siihen että "menestynyt urheilijanuorukainen" oli murhannut entisen tyttöystävänsä ja tehnyt sitten itsemurhan.

 Kun parisuhteessa ovet paukkuvat ja huuto raikaa, se on vain tulisuutta jota seuraa pian kiihkeä sovintoseksi ja raikastunut ilmapiiri. Mitä suuremmat tunteet, sitä lähempänä on väkivalta. Myös mustasukkaisuus on aivan normaalia ja hyväksyttävää, suorastaan tosirakkauden olennainen osa kunhan se pysyy tietyissä rajoissa. Väkevää rakkauttahan se vain on kun mieluummin tappaa kumppaninsa kun hyväksyy eron...vai olisiko kyseessä jälleen yksi väkivaltaisuutta oikeuttava ja tuhoisaa mustasukkaisuutta kulttuurissa tukeva vaarallinen myytti?

Kyseessä on pikemminkin mittausvirhe: tunteiden suuruus määritellään räiskeen ja draaman määrästä. Syvyyttä ei vaivauduta miettimään ollenkaan. Jos mietittäisiin, huomattaisiin äkkiä että draama ja räiske kertovat vain isoista egoista, itsekkyydestä sekä neuvottelu- ja ihmissuhdetaitojen puutteesta. Eikö rakkautta pikemminkin ole se että ristiriitatilanteisiin etsitään kärsivällisesti sopuratkaisuja vaikka kärsivällisyys olisi koetuksella? Eikö rakkautta ole se ettei huudeta kurkku suorana omista haluista ja vaatimuksista vaan katsotaan mieluummin, miten toisen olon voisi tehdä mahdollisimman mukavaksi? Kumpi on vaikeampaa, menettää itsehillintänsä tuhoisin seurauksin vaiko hillitä itsensä koska toisen hyvä menee omien halujen edelle? Eikö rakkautta ole se että sen sijaan että oman pahoinvoinnin purkaisi häneen josta muka välitetään eniten, pyritään käsittelemään oma pahoinvointi rakentavasti ja niin ettei ainakaan rakastettu joudu siitä kärsimään? Rakkautta on puhua vaikeista tunteista rakentavuutta tavoitellen ääneen, ei heittäytyä väkivaltaiseksi tai yrittää laittaa toinen ruotuun vaikka pakottamalla. Joskus rakkautta on luovuttaa vaikka itse tahtoisi kaikkea muuta. Jonkun olisi pitänyt raaseporilaisnuorille tämä kertoa, mutta ehkei ole iso ihme ettei ketään ollut niin tekemässä.

Mustasukkaisuus on puolestaan aina kohtuuttomuutta. Sen lähde ei ole koskaan toisen käyttäytymisessä vaan omassa epävarmuudessa. Rakkaus on talo jonka ovet ovat aina auki, sillä rakastavalle ei riitä että toinen jää vaan hyvä on vasta sitten kun hän jää omasta halustaan vaikka voisi hyvin valita toisinkin. Mikään määrä alistumista ja mukautumista ei mustasukkaisuutta paranna. Siksi parisuhdeväkivallan peruskaavan mukaista on että syytelty osapuoli koettaa korjata käytöstään, olla antamatta aihetta mustasukkaisuuteen ja väkivaltaan, mutta väkivalta raaistuu ja arkipäiväistyy silti. Mustasukkaisuuden pistos omassa sydämessä on hälytysmerkki siitä että on asioita joista pitäisi yhdessä ja tarvittaessa ammattiauttajan kanssa puhua ja miettiä: oma epävarmuus, huoli, menettämisen pelko, tunne siitä ettei ole rakastettu. Tällaisista tunteista on tärkeää puhua, mutta samalla pitää ymmärtää ettei näiden tunteiden lähde ole toisen puutteissa tai käyttäytymisessä vaan ensisijaisesti omassa itsessä. Vaikka toisin voisi luulla, mustasukkaisuutta ei vaienneta sillä että toinen lopettaa huoraamisen, ympäriinsä flirttailemisen, huonojen ystävien tapaamisen, provosoivasti pukeutumisen, omien mielipiteidensä ilmaisemisen...tämä lista on loputon. Ainoa toimiva ratkaisu on ettei mustasukkaisuudelle anneta edes pikkusormea ja pidetä sitä hyvänä asiana tiettyyn rajaan asti. Se raja on nimittäin osoittautunut ihan huomaamatta siirtyileväksi ja sen tietyn rajan toisella puolella on pelkkää pimeyttä ja kurjuutta.

Tarkemmin sanottuna, ratkaiseva kysymys on, luottaako hyvään ja hyvälle ominaisten keinojen kuten avoimuuden, neuvottelemisen ja rakkaudenosoitusten voimaan vai onko pohjimmiltaan sitä mieltä että jos hyvä ei riitä, pahalla yrittäminen voi olla hyvä idea. Näkeekö toisen pohjimmiltaan omien halujen tyydyttäjänä johon sopii yrittää käyttää valtaa, vai onko valmis hyväksymään toisen lähtökohtaisesti sellaisena kuin hän on, ei vain ihannekumppanin raakamateriaalina? Kokeeko rakkauden vaihdannaksi jossa toinen on vastineeksi huomiostani ja tunteistani velvollinen olemaan helppo ja miellyttävä jopa siinä määrin että tarpeen tullen palkkiotaan saa alkaa karhuamaan voimakeinoin? Vaihdantaa rakkaus nimittäin ei ole (vaikka parisuhteet sitä usein ovatkin). Rakkaus on lahja jonka kykenevä voi antaa toiselle ilman mitään vaatimuksia vastavuoroisuudesta. Sen ytimessä on radikaali hyväksyntä: nämä tunteet ovat sinun, ja jos satut olemaan seinähullu, moniongelmainen ääliö, niin mietitään sitä sitten erikseen. Kapitalismin läpitunkemassa maailmassa rakkaus on yksi asia jota ei voi ostaa eikä myydä, jolla ei voi palkita tai jonka pois vetämisellä ei voi rangaista. Niin voi tehdä vain vähäisemmille asioille.

Suuri rakkaus on sitä mitä rakastettu tarvitsee ja haluaa (tässä järjestyksessä). Suuri rakkaus on aina hyvän ilmenemismuoto, joten sitä ei ilmaista pahalla: ei raivareilla, stalkkaamisella, väkivallalla. Kaikki kunnialliset keinot ovat sallittuja, mutta yksikään kunniaton ei. Kun hyvät vaihtoehdot ovat loppu, kaikki vaihtoehdot ovat loppu. Jos rakastettusi haluaa että suksit helvetin kuuseen, sitten se on monot jalkaan ja menoksi. Jos hän on sitä mieltä että on onnellisempi jonkun toisen kanssa, niin sitten se on niin ja aamen. Ego voi haluta yhtä ja toista ja kärsiä paljon kun ei saa tahtoaan läpi, mutta suuren rakkauden tunnistaa juuri siitä että se on egoa suurempi. Se osaa olla myös hiljaa. Rakkauden tunnistaa hyveistään: esimerkiksi kärsivällisyydestä, lempeydestä, epäitsekkyydestä ja huomaavaisuudesta. Suuri rakkaus voi ilmaista mielipiteensä ja tunteensa, mutta se ei yritä jyrätä omaa tahtoaan läpi, eipä se edes ole kovin väittelynhaluinen. Rakkaus sanoo aina mieluummin kyllä kun ei. Se voi sanoa "minä haluan" tai "minä tarvitsen" mutta vaatiminen tai komentaminen ovat vieraita, ja usein se löytää itsensä miettimästä, mitä toiselta on kohtuullista vaatia.

Jos rakastettu tahtoo erota, siitä voi julistaa maansurun. Omien rajojen sisäpuolelle. Jos hän on mieluummin jonkun toisen kanssa, siitä ei tarvitse olla supererogatorisen riemuissaan, mutta suuri rakkaus on suurta juuri siksi että se vapaaehtoisesti pitää pienempänä pahana omaa pahaa oloa, suremista ja ilman jäämistä kuin sitä että toinen on mukana mistään muusta syystä kuin siksi että hän välttämättä haluaa.  Suuruus tulee täsmälleen siitä että rakkaus pistää arkiset tunteet, halut ja tärkeysjärjestyksen uuteen, epäitsekkääseen ja muutenkin entistä parempaan uskoon. Rakkaus ymmärtää, että jos toinen ei viihdy yksin, on parempi että hän löytää jonkun toisen kuin kärsii yksinäisyydestä. Voi olla, ettei suuri rakkaus kuole, mutta ei se myöskään ripustaudu eikä yritä saada toista jäämään vaatimalla, uhkaamalla, kiristämällä tai pelottelemalla. Mistä ylipäätään nousee tämä sitkeä kuvitelma että pahalla voitaisiin parantaa tai ylipäätään saada aikaan jotakin hyvää? Tiedetäänhän jo käytännön kokemuksesta että pahalla saa aikaan vain pahaa: pelottelemalla pelkoa, ripustautumalla inhoa, vihanpurkauksilla pelkoa, vihaa ja vastenmielisyyttä. Viime kädessä aluksi niin heikolta vaikuttanut hyvä on oikeassa: kun hyvälle ominaiset keinot ovat loppu, ovat kaikki keinot loppu.

Näiden kulttuuristen harhojen keskellä kuitenkin elämme. Entäs jos toinen erehtyykin pitämään hiljaisuutta passiivisuutena tai havaittua mustasukkaisuuden puutetta välinpitämättömyytenä? Riski on olemassa, eikä vähiten siksi ettei rakkautta ole helppo tunnistaa muun tunnehälyn keskeltä. Silloin aletaan taas mitata kommunikointikykyä ja -halua. Miksi tärkeistä asioista pitäisi pystyä tekemään oikeaan osuvia arvauksia ja tulkintoja tykönään kun kysyäkin voi? Onko muuhun todella varaa? Se ettei täällä ole tapana puhua tunteista, peloista ja heikkouksistaan suoraan ei tarkoita etteikö niistä pitäisi puhua suoraan.

Tämän videon biisi on hyvä, mutta sen tarinaa kannattaa pohtia monelta kantilta. 

No olemmeko me yksin?

Draken kaavaa johon arvoja sijoittelemalla on haarukoitu todennäköisyyttä Maan ulkopuolisten sivilisaatioiden olemassaololle on viime aikoina pohdittu ahkerasti ja tultu siihen tulokseen että todennäköisyys siihen että olemmekin havaittavissa olevan maailmankaikkeuden ainoa sivilisaatio, on selvästi korkeampi kuin on aiemmin ajateltu. Mitäs tämä nyt on? 

Epäilen, että vaikkemme olisi yksin, voisimme aivan hyvin kokea olevamme yksin. Perustelen. Kuten taannoin Eläintieto-blogin vieraspostauksessa kirjoitin, ei ole erityisen pitävästi todistettu edes sitä että olisimme Maapallon ainoa älyllinen elämänmuoto. Esimerkiksi valaat (lahko Cetacea) ovat aika vahvasti kisassa mukana -sikäli kun osaamme sanoa, eikä se ole paljon. Se ei ole paljon kahdesta syystä: 1) emme ole kovin tarmokkaasti selvittäneet asiaa (muun muassa siksi että se tarkoittaisi että meidän pitäisi antaa niille ihmisoikeudet. Siihen loppuisi valaanmetsästys ja delfinaariot.) ja 2) älykkyyden määritelmämme on lievästi sanottuna antropomorfinen. Käytämme itseämme surutta kaiken mittana vaikka älykkyys voisi olla myös toisenlaista. Muut lajit ovat kiinnostaneet meitä enimmäkseen välittömän lyhyen tähtäimen taloudellisen hyödyn tai uhan näkökulmista. 

Ihmiskunnankin lyhyt historia osoittaa, että sivistynyt yhteiskunta voi tehdä paljon muutakin kuin kehittää avaruusteknologiaa. Enimmäkseen muuta on tehty Maapallollakin ennen 1900-lukua, ja kaikenlaista ihmeellistä on saatu aikaan. Olenkin taipuvainen ajattelemaan, että loppujen lopuksi vaadimme muukalaissivilisaatiolta älykkyyden ja teknologisen edistyksen tason ohella paljon muutakin. Ihannealienit ovat juuri niin ihmisen oloisia kuin vanhojen Star Trekien alienit joita erotti ihmisistä hassut nenät ja hassut vaatteet. Maan ulkopuolinen äly on kuitenkin saanut jo määritelmällisesti kehittyä vapaana toiveistamme ja odotuksistamme, planeetalta josta on yhtä helppo tähystellä tähtiin ja suunnitella asteittaista lähiavaruuden valloittamista kuin Maasta. Jos haluamme löytää vierasta älyä ei ehkä riitä kehittää yhä tehokkaampia havaintolaitteita. Meidän pitäisi myös laajentaa ja syventää käsityksiämme älystä jotta voisimme toivoa tunnistavan vieraat, silläkin uhalla että joutuisimme tarkistamaan paikkaa kotiplaneettamme asukkaina. Silläkin uhalla että kaiken mitta alkaisi muistuttaa muutakin kuin omaa peilikuvaa.

Eksistentiaalinen yksinäisyys on siis paitsi fakta- myös valintakysymys. Maapallo jonka älyllisiksi elämänmuodoiksi laskettaisiin muitakin lajeja kuin Homo sapiens näyttäisi aika toisenlaiselta kuin nykymaailma pelkästään siksi että suurimmatkin eläinoikeuksien vastustajat joutuisivat myöntämään useammalle lajille oikeuden olemassaoloon, henkeen, terveyteen ja turvaan. Joutuisimme arvostamaan olentoja jotka ovat älykkäitä mutta aivan eri tavalla kuin länsimainen ihminen. Mitä miekkavalaat niillä hienoilla, älyttömän poimuisilla aivoillaan tekevät? Emme tiedä, mutta jos olettaisimme että niiden aivokapasiteetti on suunnilleen se millaiseksi sen voi päätellä, niiden inhimillisyyttä pitäisi kunnioittaa aivan toisella tavalla kuin nykyään tehdään huolimatta siitä etteivät ne ole käyttäneet älyään teknologisen sivilisaation kehittämiseen ja koko planeettaa uhkaavien asejärjestelmien luomiseen.

Tällä hetkellä oletamme järjestelmällisesti että muut inhimillisyyden syrjässä kiinni olevat lajit ovat kuitenkin jollain olennaisella tavalla huonompia kuin me. Neandertalinihmisen tutkimuksen historia on tästä näkökulmasta mielenkiintoista luettavaa. Pala palalta olemme joutuneet tarkistamaan käsityksiämme luisuotsaisista idiooteista, vaan vieläkään emme myönnä että sisarlajimme olisi ollut älyltään ja henkisiltä kyvyiltään meidän tasoisemme. Sen sijaan että tiedeyhteisö olisi sanonut ettei se tiedä oliko neandertaleilla taidetta vai ei, ajateltiin aivan viime aikoihin asti ettei sitä ollut ja että tämä luultavasti kertoi jotakin tärkeää heidän huonommuudestaan. Meniväthän ne sentään kuolemaan sukupuuttoon, syistä joiden täytyi liittyä niiden olemukselliseen huonommuuteen (eikä esimerkiksi johonkin sellaiseen onnettomuuteen joka olisi periaatteessa voinut kohdata yhtä hyvin meitäkin). Tähän mennessä neandertalinihmisen tutkimuksen historiasta voi ainakin oppia sen että ainakin H. sapiensilla on hirmuinen tarve arvottaa ja todistella paremmuuttaan muihin lajeihin nähden. Ettei vain joskus kävisi niin että tämä egonpönkittämisen tarve ohittaa halun löytää arvoa olennoissa jotka eivät muistuta meitä äkkiseltään kovin paljon?

Meillä voi olla vielä pitkä matka siihen että kykenisimme kunnioittamaan ja huomioimaan niin radikaalisti erilaisia olentoja kuin toisen maailman asukkaat pakosti olisivat. Kuten edellisestäkin postauksesta nähtiin, ihmisluonnon sitkeisiin paheisiin kuuluu taipumus löytää syrjimisen syitä mitä pienimmistä ja yksityisimmistäkin asioista. Jos eräässä planeetan edistyneimmissä valtioista tilanne on vuona 2018 se että ihmiset voivat saada tappouhkauksia väärien mielipiteiden, väärän sukupuolikokemuksen tai muiden vastaavien pienten ja yksityisten asioiden takia, mitä toivoa meillä on hyväksyä olentoja joiden äly ja ulkomuoto ovat aidosti vieraita? Viime aikoina ajatus siitä että perusihmisoikeudet aivan oikeasti koskisivat kaikkia oman lajimme edustajia ja että niillä joilla on paljon on moraalinen velvollisuus auttaa niitä lajitovereita joilla ei ole mitään on ollut navakassa vastatuulessa. Tämä ei lupaa hyvää sen paremmin valaille kuin alieneillekaan. Voimmeko tunnistaa sellaista erilaista älyä jota emme ole valmiita lähtökohtaisesti hyväksymään?

On kuin puhuttaisiin homoista

Priden kunniaksi ajattelin tehdä vihdoin alta pois tämän postauksen jonka kirjoittaminen on oikeastaan ollut tehtävälistalla suunnilleen siitä lähtien kun tasa-arvoinen avioliittolaki meni läpi. Jos kuluvalta vuosikymmeneltä pitää myönteisiä kehityskulkuja etsiä, niin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvo on yksi. Valmista ei vielä ole, mutta institutionaalisen tason vääryyksiä on saatu korjattua sen verran, että voitaisiin alkaa varovasti miettimään myös muita sateenkaaren sävyjä. Se että homouden ja lesbouden hyväksynnässä on tultu näinkin pitkälle yhdessä vuosikymmenessä tarkoittaa, että edistys on mahdollista -jopa näinä aikoina kun moni asia ottaa takapakkia.


Tasa-arvoisessa avioliittolaissa on nähdäkseni yksi pieni kauneusvirhe. Siinä määritellään yhä avioliiton osapuolten lukumääräksi kaksi henkilöä. Tähän ei ole olemassa mitään järkiperustetta (no, moniavioisuuden juridinen konstikkuus on tietysti semijärkevä peruste, mutta toisaalta meillä on myös vero- ja finanssilainsäädännön kiemurat hallitsevia juristeja, joten eiköhän tästäkin asiasta selvä saataisi jos kovasti yritettäisiin). Meillä ei ole todisteita siitä että kahden ihmisen välinen avioliitto olisi ylivoimaisen hyvä resepti onneen. Seksuaalisuus tai lasten saaminen eivät myöskään ole millään lailla avioliittoon sitoutuneita asioita. Ihmissuhderuletti ei näytä paljon osapuoltensa siviilisäädyistä piittaavan eivätkä avioliitossa syntyneet lapset saa mitään etuja muista suhteista syntyneisiin lapsiin nähden. Ihmiset voivat hyvin mennä naimisiin silläkin ajatuksella ettei lapsia yritetä hankkia, ja sekin voi olla loistoidea. Syyt polyamorian kieltämiseen ovat paljolti sitä samaa kuin syyt seksuaalisuuden kontrolliin yleensäkin. Ehkäpä tämän vuoksi keskustelu on pyörähtänyt käyntiin hyvin samanlaisena kuin homouskeskustelu.
Tiedetään, että monisuhteissa on pohjimmiltaan kysymys halusta harjoittaa seksuaalista hillittömyyttä ja sitoutumiskyvyttömyydestä, ei rakkaudesta (jonka korkein ilmenemismuoto on sitoutuminen jossa suhteen eteen puurretaan tiukan päättäväisesti ja turhaa iloa tuntematta). Tämä argumentti on täydellisen päätön: seksuaalisen hillittömyyden harrastaminen ja monien yhtaikaisten seksisuhteiden pitäminen on tälläkin hetkellä täysin sallittua. Ihan totta, kokeilkaa vaikka. Vaikka pitäisitte kolme kertaa viikossa minkälaisia orgioita, poliisia ei kiinnosta ollenkaan. Vain vastuunotto toisista aviopuolisoiden tapaan on mahdotonta. Avioliittolaissa ei nimittäin puhuta seksistä vaan perinnöistä, osituksista ja elatusvelvollisuuksista. Miksi ihminen joka haluaa vain rietastella ympäriinsä olisi tällaisista kiinnostunut? Jotkut polyamoriset ihmiset kuitenkin ovat kiinnostuneita nimenomaan tästä. Jos yhteiskuntamme tahtoo rajoittaa rietastelua, miksi siis olemme nykyään tilanteessa jossa nimenomaan rietastelu on se mitä ei rajoiteta vaan laki heittäytyy hankalaksi vasta siinä vaiheessa kun ihmiset haluavat ottaa toisistaan vastuuta? 

Muutenkin keskustelu on hämmentävän seksitapakeskeistä. Että ovatko ne kaikki sillai keskenään samaan aikaan vai onko käytössä jokin vuorottelusysteemi? Olen pannut merkille, että yli 11 vuoden avioliittoni aikana kukaan ei ole tullut ihmettelemään seksielämäni yksityiskohtia, todennäköisesti siksi että kaikki ymmärtävät sanomattakin että aihe on yksityisasia. Yksityinen, siis sellainen mistä henkilö ei ole velvollinen avautumaan jokaiselle joka kehtaa udella, ja mistä utelemista pidetään yleisesti tunkeilevana ja epäkohteliaana. Homojen ja lesbojen seksitapoja sen sijaan on taivasteltu julkisuudessa oikein urakalla. Polyamoriset ihmiset näyttävät kulkevan nyt samaa tietä. Jostain syystä tämä yhteiskunta ei voi millään antaa ihmisille oikeutta ottaa juridista vastuuta toisistaan ennen kuin kaikilla on selvä käsitys siitä miten, milloin, missä ja millä tyylillä ne voivat harrastaa seksiä, sekä luottamus siihen etteivät ne ainakaan harrasta sitä liikaa. Seksielämää koskeva yksityisyys ei yllättäen olekaan perusoikeus vaan enemmistön nauttima etuoikeus. Ehkä ei edes sitäkään, sillä tässä mielenmaisemassa enemmistön pääsemiseen pälkähästä saattaa hyvinkin vaikuttaa se että kuvittelemme tietävämme tavallisten heteroparien seksitavat niin hyvin ettei niissä ole mitään kiinnostavaa. Mikä on omalla tavallaan vähän ankea ajatus.

Myös lasten oikeudet puhuttavat, ja eniten ne tuntuvat puhuttavan niitä joiden mielikuvitus ei oikein kykene käsittämään että Suomessa elää nykyään sekä vapaaehtoisesti lapsettomia aviopareja että lapsia joiden vanhemmilla on monilempinen suhde. Avioliitolla, seksuaalisuudella ja lasten saamisella on historiallisesti ollut paljonkin tekemistä keskenään, mutta enää ei ole. Jotkut tuntuvat uskovan sanan maagiseen voimaan siinä määrin että ajattelevat polyamoristen lapsiperheiden lakkaavan olemasta jos heitä vain ei suostuta näkemään ja jos heidän vanhempiaan kiusataan reippaasti. Tämä on erityisen outoa, koska vastahan Suuren Sateenkaariperhekeskustelun yhteydessä osoitettiin menetelmän toimimattomuus. Käytännössä todellisuudenkieltämisestä kuitenkin seuraa se että joillakin lapsilla ei ole kaikkia niitä huoltajia jotka hänellä periaatteessa voisi olla. Millä tavalla lapsen edun mukaista on rajoittaa keinotekoisesti hänen huoltajiensa määrää? Mikä määrä vastuunkantohaluisia aikuisia on lapsen elämässä sietämättömän liikaa?

Avioliitto ei myöskään nykypäivänä kerro mitään puolisoiden moraalikäsityksistä. Avioliitto on oikeusvaikutuksiltaan aika rajallinen juridinen sopimus jonka yksityiskohdissa on suurta vaihtelua. Mennäänkö naimisiin parin viikon mielenhäiriössä, perinnön toivossa, yhteisen sukunimen takia vaiko vain suuresta rakkaudesta- sellaiset asiat eivät näytä kiinnostavan ketään. Laki ei myöskään määrittele aviosuhteelle kummoisia reunaehtoja. Ihmiset saavat itse päättää, mitkä syyt ovat riittäviä syitä eroamiseen, miten arjen velvollisuudet suhteessa jaetaan, miten asuminen järjestetään ja niin edelleen. Useimmat ymmärtävät, ettei yhtä kaikilla toimivaa menestysreseptiä ole. Se että minulla on selvä näkemys siitä miten homman tulee toimia on hyvä juttu ainoastaan omissa perheneuvotteluissa- muilla perheillä joissa elää toisenlaisia ihmisiä voivat toimia aivan toisenlaiset ratkaisut. Eri ratkaisujen arvottaminen ja nokittelu johtavat vain siihen että vähemmän muodikkaita ratkaisuja jotka kuitenkin sopisivat hyvin omaan tilanteeseen on vaikeampi nähdä.

Jos ihmiset eivät tahdo tulla toimeen edes yhden kumppanin kanssa, mitä toivoa on monisuhteilla? Tähän voi vastata että ihmiset ovat erilaisia ja siksi Minun kyvyttömyyksistäni tai rajallisuudestani ei voi päätellä mihin naapurin väki pystyy tai ei pysty. Voihan olla, että Minun ihmissuhdeosaamiseni ei olekaan ehdotonta huipputasoa josta muut voivat poiketa vain vahingokseen. Naapureista puheen ollen: eikö ole vähän epäloogista nähdä parisuhteessa ihmiset yksilöinä mutta monisuhteissa geneerisinä olentoina? Ei kukaan epäile kykyjäni olla Puolisolle hyvä vaimo sillä perusteella etten todennäköisesti saisi hyvinvoivaa avioliittoa aikaiseksi satunnaisen vastaantulijan kanssa, eikä edes sillä perusteella että useimmat vakavat parisuhteet päättyvät eroon? Mikä siis tekee tällaisista perusteluista varteenotettavia kun puheena on polyamoria?

Voisi myös ajatella että koska heteroparisuhde ei selvästikään ole onnen resepti, voisimme antaa niiden joilla on kiinnostusta ja mahdollisuus ehkä kokeilla muitakin vaihtoehtoja. Ehkä kaikki ihmiset vain eivät löydä perheonnea samalla kaavalla? Ehkä meillä olisi yhteiskuntana varaa hyväksyä ihmiset ja heidän yrityksensä löytää onnea ja rakkautta noin periaatteen, lainsäädännön ja teorian tasolla. Jos tämä lisäisi kansalaisten hyvinvointia ja vastuunkantoa toisistaan, siitä olisi jopa yhteiskunnallista hyötyä? Kun se kutkuttava käytännön ja yksityiskohtien taso on tosiaankin jokaisen täysivaltaisen vapaaehtoisen ihmisen yksityisasia. Kuten homouskeskustelussa ennen, nytkin tunnutaan unohtavan se että vapaassa maassa polyamoriaan ryhtyminen olisi edelleen vapaaehtoista. Jos ei halua, ei ole pakko vaikka lupa olisikin. Lupa ei ole edes minkäänlainen kehoitus tai erityisen kannatuksen ilmaisu vaan vain mahdollisuus, niille joille asia sattuu olemaan ajankohtainen. Jokainen joka haluaa voi edelleen pysyä tiukan yksiavioisena samanmielisen kumppanin kanssa- erona nykytilanteeseen olisi korkeintaan se että suhteen pelisääntöjä mietittäessä tämäkin aihe nousisi helpommin keskusteluun. Varattuun ihastuvan ei tarvitsisi tyytyä itsestäänselvästi nuhjuiseen salarakasrooliin vaan varatuilla kolmansista osapuolista haaveilijoilla olisi edes jonkinlaista painetta selittää, miksi suhde pitää aloittaa salassa eikä reilun perheneuvottelun hengessä. Miksi minusta tuntuu siltä, että tällainen meno voisi pikemminkin lujittaa kuin hajottaa parisuhteita? Yksiavioisuudellekin voisi tehdä hyvää jos se alettaisiin hahmottaa selvänä valintana eikä maantapana jota suurinpiirtein noudatetaan jos jaksetaan.

Ympyrä sulkeutuu luontevasti rietasteluun. Koska polyamoriset ihmiset eivät tunne rakkautta vaan ovat vain hyperseksuaaleja (toisin kuin ne kunnon kansalaiset jotka harrastavat perinteikkäitä salasuhde- ja pettämiskuvioita sekä sarjallista moniavioisuutta eli joilla on elämänsä aikana useampia avioliittoja), he eivät tarvitse avioliittoa silloinkaan kun jostain käsittämättömästä syystä haluaisivat sitä. Koko homma on jo ennalta tuhoon tuomittua räpellystä niin itsestäänselvästi ettei sitä tarvitse pidemmälti pohtia. Parisuhteet sen sijaan ansaitsevat yhteiskunnan tuen ja lain suojan sillä ne edustavat sitä toista, normaalia ja kannustettavaa perhe-elämää. Mitä nyt ero- ja perheväkivaltatilastoja pohtimalla voisi päätyä ehkä siihenkin lopputulokseen että parisuhde on siihen lähtevälle riski vähintään yhtä usein kuin se on onnen lähde. Itse rohkenisin väittää, että onni ei riipu siviilisäädystä ollenkaan vaan on sisäinen tila. Jollekin onni löytyy parhaiten sinkkuelämästä, toiselle parisuhteesta, eikä ole mitään loogista syytä sille etteivätkö muunkinlaiset järjestelyt voisi joidenkin kohdalla toimia. Yhteiskunta puolestaan olisi viisas nähdessään kansalaisten monimuotoisuuden, välttäessään sekä perusteetonta idealisointia että demonisointia ja tukiessaan kaikkien mahdollisuutta ottaa toisista kansalaisista vastuuta.

 Sakris Kupila  tiivisti olennaisen tämän päivän Hesarissa puhuessaan transsukupuolisten toiveista: ymmärryksellä ei ole niin väliä, eikä hyväksynnälläkään, mutta jokainen ihminen ansaitsee peruskunnioituksen ja asiallisen kohtelun. Asia ei todellakaan ole tämän monimutkaisempi. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, eikä aivan erityisesti olla valmis henkilökohtaisesti kokeilemaan. Oma sukupuolikokemus ja rakkauselämä ovat yksityisasioita. Vaikka valtavirrassa uiminen olisi Minulle miten hyvästä tahansa, se ei oikeuta syrjimään, vähättelemään, haukkumaan, törkykommentoimaan tai käyttäytymään väkivaltaisesti niitä kohtaan jotka järjestävät elämänsä toisin. Kysymys on yksinkertaisesti käytöstavoista ja siitä sielunvammasta jonka johdosta jotkut keskuudessamme kuvittelevat että erilaisuus on suurempi paha kuin syrjintä ja kaltoinkohtelu. 

Synnytystalkoissa kasvatetaan uuden sukupolven sijasta epätasa-arvoa


Hienotunteisuudesta perhesuunnitteluasioissa on puhuttu viime aikoina paljon. Täsmälleen samaan aikaan on onnistuttu tekemään kansalle selväksi että perhesuunnittelu ei ole parin yksityisasia, ja toiseksi se että se on naisten asia. Teki nainen miten päin vain, aina hän onnistuu sössimään lisääntymisensä. Jos ei halua lapsia, ajaa kansantalouden tuhoon. Jos haluaa lapsia, on pahimman lajin ympäristörikollinen. Jos saa lapset nuorena, se on tietoisesti valittu menolippu yhteiskunnan alaluokkaan. Jos saa vanhana, kerjää heille geneettisiä sairauksia. Siinä välissä lisääntyneet ovat laumasieluja. Luonnollisesti myös yksinhuoltajuus on naisen vika, oli sen taustalla mitä tahansa. Ei niitä taustoja tarvitse miettiä, naisen vika mikä naisen vika.

En ole toistaiseksi nähnyt ensimmäistäkään uutista jossa mietittäisiin, missä ne yksinhuoltajalasten isät luuraavat. Pitäisikö tässä siis uskoa että kaikki, tai ainakin suuri enemmistö (vastoin yleistä elämänkokemusta) ovat pahojen äitien lapsistaan vieraannuttamia? Hieman myöhemmässä elämänvaiheessa lapsia saaneet naiset luonnollisesti syyllistetään siitä että nuoriso on hunningolla. Kyllä vanhempien –tai ainakin äidin- pitää kasvattaa omat lapsensa mallikansalaisiksi. Siinä sivussa heidät tulee elättää reilusti köyhyysrajan yläpuolella, ja jos tuplavastuu sattuisi yksinhuoltajaäitiä painamaan, niin voi todeta että mitäs läksit kun ehkäisykin on keksitty. Ainoa järkevä johtopäätös tässä tilanteessa on, ettei yhdenkään naisen kannata ottaa näistä asioista mitään paineita sillä varmaa on vain se että väärin tulee tekemään ja siitä vastuun kantamaan. Paras mistä naisoletettu voi pitää huolen on se että tekee väärin itsensä näköisellä tavalla, oli se tapa sitten lapsivapaus tai suurperheen yksinhuoltajuus. Jos joku tulee utelemaan ja naputtamaan, se on epäkohteliasta, mutta pohjimmiltaan on niin että naisen tekemisissä on aina runsaasti kommentoimisen varaa.

Miesten rooli näissä keskusteluissa on piirtynyt varsin mielenkiintoisesti, noin sosiaalipsykologiselta kannalta katsottuna siis. Toisaalta on väärin nähdä miehet vain siittiöiden luovuttajina ja ehkä äidin pikku apulaisina. Vaan mitä pitäisi ajatella siitä että suuressa yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan jatkuvasti ja johdonmukaisesti lapsista ja lapsiarjesta naisen projektina jossa miehen rooli todella näyttää rajoittuvan siihen että pyörähtää sängyssä saattamassa lapset alulle? Sen jälkeen mies  voi jäädä auttelemaan äitiä jos haluaa, mutta jos haluaa lähteä livohkaan, sekin on ihan maan tapa josta ketään ei pidä syyllistää. Puhutaan mieluummin synnytystalkoista, synnyttäminenhän on naisten työ –esimerkiksi vauvatalkoista puhuminen vierittäisi miehille jo ihan liikaa vastuuta. Näin ollen miesten ei missään nimessä kannata ottaa paineita lisääntymisasioista, sillä teki mies miten vain, se on normaalia ja ymmärrettävää. Miehiltä ei myöskään kannata tulla utelemaan perhesuunnittelusta elleivät he satu seisomaan sukujuhlissa aivan puolisonsa vieressä, onhan se nyt jotenkin itsestään selvää ettei miehen elämä ole näiden asioiden osalta millään tavalla kiinnostavaa. Mies saa lapsia jos on saadakseen, tavalla tai toisella, sen pituinen se.

En ole vielä osannut päättää, kumpaa osapuolta tämä räikeän epätasa-arvoinen puhe lopulta syrjii enemmän: naisia joita syyllistetään ja vastuutetaan kaikesta vai miehiä joita vastaavasti sysitään asenteiden tasolla sivuun oman elämän keskeiseltä osa-alueelta joka käänteessä. Lopputuloksena on vastuuttomuus, sillä nainen joutuu perustelemaan valintansa ja olemaan puolustuskannalla niin että voi olla vaikeaa miettiä, mikä olisi se tilanne mitä itse eniten haluaisi sen sijaan että tähtäisi autopilotilla kohti sitä tilannetta missä saisi olla parhaiten rauhassa. Mieheltä taas ei kukaan mitään odotakaan, mikä on aikuisten ihmisten lapsellistamista. Patriarkaaliset kulttuurit opettavat meille, että vastuun vieminen kääntyy helposti vastuuvapauden vaatimukseksi. Kulttuureissa joissa naisilta ei odotetakaan rauhallisuutta ja rationaalisuutta, diivailu on naiselle aivan sallittua. Minkäs ne sille voivat! Vaatii erityisen suotuisat olot, runsaasti ajatuksen rautalankaa ja paljon aikaa herättää ihmiset vaatimaan vastuuta ylistämällä alistamisen sijaan. Diivan on helppo tuntea itsensä etuoikeutetuksi vaikka ulkopuolelta katsoen tilanne olisi se että hänelle ei anneta elämässä samoja mahdollisuuksia kuin muille

 Aivan samalla tavalla se ettei miehillä oleteta olevan oikein minkäänlaista otetta omaan lisääntymiseensä ja rakkauselämäänsä voi tuntua tavallaan mukavalta. Jos ei pidä siitä miten oma elämä on mennyt, se johtuu vain siitä että kelvottomat naiset ovat tehneet vääryyttä. Vastuunkanto taas on rasittavaa, mutta valta kytkeytyy siihen erottamattomasti. Tasapaino puolestaan löytyy luullakseni suunnilleen siitä kohdasta missä vastuut ja valta jakautuvat suunnilleen tasan, yksilöllisyyttä kunnioittaen. Kukaan ei ansaitse tulla työnnetyksi oman elämänsä statistiksi vain siksi ettei voi olla raskaana ja synnyttää, eikä kukaan ansaitse joutua hylätyksi ja uhrautumaan niin että kadottaa itsensäkin vastuuttamisen alle koska äidin osa on uhrautua. Eivätkä lapset ole mikään saavutus: ne meistä jotka jättävät tai joutuvat jättämään lisääntymisen väliin, tekevät sitten muuta sen ajan kun muut hoitavat lapsia. Menivät asiat miten tahansa, ne ovat niin intiimejä ettei ulkopuolisilla ole mitään asiaa mestaroimaan tai paremmintietämään.

Tasapainoa voi etsiä vaikka ajattelemalla näin: jokainen on lähtökohtaisesti vastuussa siitä että tietää mitä haluaa. Kenenkään ei pidä ajatella että elämä pudottaa unelmat olohuoneeseen vaan jokaiselle kuuluu myös vastuu tavoitella unelmiaan. Perhesuunnittelu, ehkäisy ja lapset eivät ole naisten asioita. Naisten ja miesten biologiset roolit lisääntymisessä ovat erilaiset, mutta koska olemme älyllisiä elämänmuotoja, voimme valita tasoittaa tilannetta sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla. Biologia ei ole normatiivista. Se ei käske meitä pönkittämään epätasa-arvoa. Itse asiassa, siitä faktasta että kykenemme lisääntymään ei edes seuraa se että meidän pitäisi uhrata elämästämme iso osa lisääntymiseen ja lasten kasvattamiseen. Emme ole syvänmerenkrotteja joiden koiraat ovat lähinnä siittiösäkkejä, emmekä meritursaita joiden naaraiden on hoivattava jälkikasvuaan kunnes ne ovat raataneet itsensä hengiltä. Näillä lajeilla sukupuolirooleissa ei ole paljon varaa vaihtoehtojen miettimiselle. Me taas voimme tehdä elämästä täyden ja merkityksellisen vaikka jättäisimme koko lisääntymisen väliin. Koska olemme jopa onnistuneet kehittämään filosofian, voimme myös yrittää rakentaa yhteiskuntamme siten että se kunnioittaa lajityypillistä monimuotoisuuttamme.

Jos -eli monen kohdalla kun- asiat menevät joltain osin toisin kuin itse olisi halunnut, ne kannattaa käsitellä itselle ja surun syvyyteen sopivalla tavalla. Omat tunteet eivät ole koskaan vääriä tai ylimitoitettuja, etiikka tulee peliin vasta siinä vaiheessa kun mietitään, mitkä ovat hyviä tapoja ilmaista ja käsitellä tunteita. Esimerkiksi, vapaaehtoisesti lapsettomana en koskaan tule tunnetasolla ymmärtämään, miten niin paljon minulle iloa tuottava asia kuin lapsettomuus voi olla jollekulle musertava suru. Tästä ei seuraa se että minulla olisi oikeus mitätöidä, vähätellä tai kyseenalaistaa tahattomasti lapsettomien kokemusta. On vain velvollisuus ymmärtää että ihmiset ovat erilaisia ja -mikäli saa tietoonsa että jotakuta on tällainen onnettomuus kohdannut- ottaa osaan suruun ja olla valmis tukemaan toista. 

Ja nyt minusta alkoi tuntua siltä, että tämäkin oli vain pitkä tapa ihmetellä sitä, miksi ihmisten on ihan pakko valita käyttäytyä epäempaattisesti, päsmäröidä ja rasittaa toisiaan vaikka toisinkin voisimme valita. Mikä siinä toisten yksityisyyden kunnioittamisessa ja hyväntahtoisuudessa on niin ylivoimaisen vaikeaa?


Ulkonäkösyrjintä ei ole merkki kulttuurin visualisoitumisesta vaan jostain aivan muusta

Yle on taannoisen Vaakakapinan vastapainoksi kunnostautunut viime aikoina tehokkaasti ulkonäköpaineiden lietsomisessa. Nyt sieltä kerrotaan, että hoikkuudesta on tulossa työelämän uusi vaatimus. Pärjätäkseen erityisesti johto- ja asiantuntijatason tehtävässä ei enää riitä että osaa johtaa ja tuntee asiat. Lisäksi on näytettävä nuorekkaalta, tyylikkäältä ja hoikalta. Ilmeisesti huippupäteviä johtajia ja asiantuntijoita tunkee sisään yritysten ovista ja ikkunoista sellaiseen tahtiin ettei heitä enää saa rankattua pätevyyttä arvioimalla vaan työnantajilla on varaa ottaa käyttöön epäasiallisemmat kriteerit.

Tähän on tietysti olemassa yksilötasolla vain yksi oikea vastaus: pitäkää tunkkinne. Työelämästä kertoo paljon ja ikävää se että moni taipuu koska kokee että siihen ei ole varaa. Pitää sopeutua, harmi vaan että sopeutumisen hintana on se että väistämättä ja välttämättä tulee omalta osaltaan yhdeksi niistä jotka rakentavat epäinhimillistä, kovaa kulttuuria. Jos suurin synti minkä tutkija kokee voivansa työpaikallaan tehdä on kampaviinerin syöminen eikä mikään tutkimuksen tekemiseen liittyvä moka, jotakin on pahasti pielessä.

Ylen mukaan kehityskulun taustalla on kulttuurimme visualisoituminen. Tämä onkin jo tukevaa kukkua. Jos työnantajalla on varaa valikoida ihmisiä epasiallisin kriteerein kuten pärstäkertoimen perusteella, kyseessä on yksinkertaisesti työvoiman ylitarjonta. Jos työntekijän on viestittävä ulkoisella olemuksellaan, että hän kestää kohtuuttomiakin määriä painetta, ylitöitä ja stressiä, kysymys on silkasta työnantajan pihiydestä: sitä työtä kun voisi myös jakaa, etenkin tilanteessa jossa pätevistä hakijoista on ylitarjontaa. Miksi jutussa ei ihmetelty, mikä järki on polttaa osaajat loppuun ylitöillä, huonoilla työjärjestelyillä, yksityiselämään ulottuvilla vaatimuksilla ja ylikireällä aikataulutuksella samalla kun sadattuhannet ihmiset kärvistelevät kortistossa? Jos työtä on niin paljon ja se on niin hektistä, miksi sitä ei haluta jakaa?

Mietitään kuitenkin hetki sitä visualisoitumistakin. Menisin jopa niin pitkälle että väittäisin että ilmiö täydellinen vastakohta estetisoitumiselle eli estetiikan arvonnousulle yhteiskunnassa. Se nimittäin olisi sekä myönteinen että kaivattu käänne tässä kulttuurissa jossa huippulahjakkaat suunnittelijat ja muotoilijat joutuvat maanpakoon rikastuttamaan ulkomaisia suuryrityksiä ja rumuus on nostettu hyveeksi ja merkiksi siitä että arvot ovat kohdallaan. Kauneus on nimittäin ilmiönä monimuotoinen. Kolin kansallismaisema ja palmuranta, Helsingin Tuomiokirkko ja kauniisti harmaantunut puuvaja, kukkiva juhannusruusu ja jalo teeruusu ovat kaikki yleisesti kauniiksi miellettyjä asioita. Kauniita ovat myös vauvojen varpaat ja vanhusten kädet, sekä tietysti ihmiset jotka ilmaisevat jotakin itsestään ulkoasullaan. Visuaalisesti kauniit asiat voivat olla herkkiä tai komeita, yksityiskohtaisia tai pelkistettyjä, harmonioita tai kiinnostavien elementtien vastakkainasetteluita. Jokainen väri on kaunis jossakin yhdistelmässä (esimerkiksi meidän kylpyhuoneen seinällä likaisenvihreät ja ruskeankellertävät sävyt sointuvat hienosti yhteen syvän turkoosin kanssa), samoin mikä tahansa muoto on kaunis sopivassa ympäristössä.Täsmälleen tämä monimuotoisuus tekee kauneudesta kiinnostavaa.

Instagram-täydellisyys taas on jotakuinkin monimuotoisuuden vastakohta. Siinä tavoitellaan ja esitellään kykyä sopeuttaa itsensä ahtaisiin raameihin ja kyseenalaistamattomiin ihanteisiin, ei ilmentää kauneutta omista ainutlaatuisista lähtökohdista käsin. Se käsitys siitä että ihmisiä voidaan määritellä kauniiksi tai rumiksi lähtien siitä että kauneudelle asetetaan mikä tahansa muotti (ikä, koko, väri, muoto) jonka ulkopuolella kauneutta ei ole, on merkki estetiikan tajun rappiosta ja mielen köyhyydestä. Vanhuksen kauneus on erilaista kuin nuoren ihmisen kauneus, mutta onko maailma visuaalisesti rikkaampi vai köyhempi paikka jos vain yksi näistä kyetään näkemään? Naakan kauneus on erilaista kuin papukaijan kauneus, mutta onko suomalaisen elämä parempaa jos osaamme arvostaa vain papukaijoja emmekä näe kauneutta kotoisissa varislinnuissamme? Ihan niin pitkälle en mene että sanoisin kauneuden olevan vain havaitsijan mielessä- mutta niin pitkälle kyllä että sanon että ympärilleen katsomalla kuka tahansa voi löytää paljon kauneutta sellaisista asioista joita somen inspiraatiokuvissa ei juuri näy.

Väite siitä että ulkonäkö kertoo ihmisestä tai hänen kyvyistään yhtään mitään puolestaan ilmaisee ja paapoo älyllistä laiskuutta. Tämä on niitä oppitunteja jotka aloittelevat filosofit toivottavasti edelleen oppivat nopeasti: viisaus tulee kaikennäköisissä paketeissa. Abstrakteista asioista valaisevasti puhuvat, partaveitsenterävät ihmiset voivat näyttää ja kuulostaa aivan miltä tahansa. He voivat olla tutisevia vanhoja miehiä tai nuoria naisia, urheilullisen timmejä tai sairaalloisen ylipainoisia, nuhjuisia tai trendikkäitä, mukaansatempaavia tai kuivia- ja paljon muuta. Viisautta ei tunnista ulkomuodosta, ja epäilen että samoin saattaa olla monen muunkin substanssiosaamisen laita. Jos yhteiskunnassa aletaan muuta luulla, siitä seuraa tyylikkäiden promokuvien ohella myös runsaasti osaamisen haaskuuta ja suuren mittakaavan alisuoriutumista. Olisihan se helppoa ja hauskaa jos ulkonäöstä voisi päätellä ihmisestä kaiken olennaisen, tai edes jotain pientä, mutta niin maailma ei toimi eikä myöskään ala toimia vaikka sitä miten toivottaisiin ja leikittäisiin. Ihmisen pätevyydestä kertoo yhä eniten työn jälki, ja hänen ominaisuuksistaan saa selkoa vain tutustumalla. Kaikki muu on hätäisen huolimatonta päättelyä ja perusteetonta yleistämistä, eli yksinkertaisia ajatteluvirheitä.

Ihmisen esteettisyyden huipentuma ei ole missien tai hunksien rivistö joka muistuttaa jollain tavalla Star Warsin klooniarmeijasta napattua joukkuetta yhdenmukaisessa kiiltävyydessään. Sellaista jälkeä tulee kun kuvitellaan kauneuden olevan muottiin mahtumista: omalla tavallaan silmää miellyttävää, kyllä, mutta pohjimmiltaan ohutta ja tylsää. Tämän käsityksen pimeimmät puolet kukoistavat usein ihmissuhteissa joihin on astuttu ulkonäön vietteleminä, ja se joka ei tiedä näistä asioista yhtään tositarinaa voi pikakurssittaa itsensä lukemalla pari juorulehteä. Eivätkö enemmän inspiraatiota ja hengenravintoa tarjoa ne vastaantulijat -kaiken näköiset ja ikäiset- joiden ulkoinen olemus kertoo jotakin persoonasta ja yksilön tavasta tavoitella kauneuden ikuista arvoaan omista lähtökohdistaan, omalla yksilöllisellä tavallaan? Ihmiset jotka näyttävät hyvältä väreissä ja tyyleissä joita en koskaan voisi kuvitellakaan itselleni, ihmiset jotka tuovat esiin aavistuksen arvomaailmastaan ulkomuodollaan, ihmiset jotka onnistuvat miellyttämään silmää vaikka eivät mahdu kapeisiin ihanteisiin...ulkonäkösyrjintä ei lopulta ole paljon muuta kuin yksi konsti nähdä maailma paljon todellista rumempana. Onko se todella nykyään täyspäistä touhua?

ETA: koska Havaijin Big Islandilla on edelleen hurja meno, liitän tähän postauksen lopuksi pienen satuvideon, josta ainakin minä löydän paljon kauneutta. Toivottavasti te myös!


Uuden ajan aforismimme

"Kaikilla meillä on kuule rajoitteita."

-Susanna Koski (Kokoomus) monisairaalle työttömälle-

"Ilmainen neuvo kaikille perinnän aiheuttamien vaikeuksien kanssa painiville: laskut kannattaa maksaa ajoissa."

-Otto Meri, Kokoomus-


"Tyhmyydeltä voi välttyä viisastumalla."

-Sakari Timonen, SDP-


"Hullukin käy viisaasta jos vaiti on"

Raamattu, Sananlaskut 17:28


"Keskusteltaessa suomalaisten paheista voitaisiin väärin nauttijoiden sijasta vaihteeksi vähän syyllistää niitä joiden mielestä ihmisarvo ja oikeus ihmisarvoiseen kohteluun eivät ole sivistyneessä yhteiskunnassa perustavia oikeuksia vaan maksullisia hyödykkeitä."

-Saara Reiman, Vasemmisto-

Eipä mulla muuta tänään.

Mikä on sinun suosikkisi? Jos mikään yllä olevista ei kolahda, kerro oma suosikkisi kommentissa!


Olen kyllästynyt vihaan, piste (Filosofian Puutarha 10v)

Seksualisti ilmoittaa kyllästyneensä miesvihaan. Miesviha, naisviha, kaikenlaista vihaa on somessa ja maailmassa ylipäätään aivan liikaa. Mikä on muuten hyvä syy pitää somen seuraaminen minimissään. Olen tullut siihen tulokseen että moni somelle tunnusomainen periaatteessa viaton piirre ruokkii helposti vihaa. Kun viestit ovat lyhyitä, joudutaan mutkia oikomaan suoraksi, usein turhan reippaasti jos kommentoitavana on yhtään monimutkaisempi aihe. Kun viestejä on tulvaksi asti, erottuvat seasta usein ne viestit jotka aiheuttavat tunnereaktioita- ja kumpi nyt on voimakkaampi reaktio, ilahtuminen vai kiukustuminen? Kummasta saa näyttävämpää toimintaa, riidankylvämisestä ja provosoimisesta vai rauhan rakentamisesta? Niinpä.

Kun kommentoida pitää nopeasti, sanomisiaan ei juuri ehdi hioa eikä harkita vaan helposti tulee näpyteltyä maailmalle se ensimmäinen tunnekuohahdus. Ei ehdi aina tarkentaa, keitä kaikkia on tarkoitus arvostella koska yleistykset ovat tarkkoja määritelmiä lukijaystävällisempiä: miehet sitä, naiset tätä –kaupanpäällisiksi yleistävässä puhetavassa saa vielä usein aikaan meheviä vastakkainasetteluja. Yritykset ymmärtää ja pyrkimykset rakentavaan keskusteluun ovat paljon tylsempiä ja siksi ne jäävät tehokkaasti alakynteen.  Siinäpä sitä jo ollaan, ja tämän pika-analyysin päälle tulevat tietysti kaikki tilanteeseen vaikuttavat monimutkaisemmat sosiaaliset ilmiöt kuten samanmielisten kuplat ja sähköisen viestinnän etäännyttävä vaikutus joka saa ihmiset laukomaan helposti sellaisia asioita joita ei päin naamaa keskustelukumppanille laukoisi- ainakaan ennen kuin myrkylliset ajatukset vahvistuvat somessa niin että ne alkavat puskea esiin Reaalimaailmassakin.

Minä olen niin maan perusteellisen kyllästynyt vihaan ylipäätään. Se on pahe josta ei seuraa mitään aitoa hyvää ja jossa on vielä sekin ärsyttävä piirre että se joka vihaa luovuttaa väistämättä kohteensa hallintaan epämiellyttävän suuren osan ajatuksistaan ja emotionaalisesta kapasiteetistaan. 

Koko somea en voi korjata, mutta oman osani olen koittanut tehdä. Tämä blogi on sillä lailla todella epämuodikas paikka että iskevien meemien sijasta täältä löytyy enimmäkseen pitkiä tekstejä ilman kuvitusta. Teidän, Rakkaat Lukijat, on pakko hidastaa tahtia siksi aikaa kun kuljeskelette Filosofian Puutarhassa. On pakko keskittyä ja malttaa lukea hitaita mielipiteitä myös herkistä aiheista. Ei täältäkään suuria tunteita puutu, mutta irtoheitot ja möläytykset puuttuvat. Kun asioita pysähtyy miettimään ja harkitsemaan, vaikka sitten sillä uhalla että maailma kiiruhtaa ohi oikealta ja vasemmalta, tuloksena on yleensä sekä parempia ajatuksia että parempi mieli. Kymmenessä vuodessakaan tällä reseptillä ei saa massayleisöjä vetävää blogia, mutta omasta mielestäni sillä saa aikaan jotain paljon parempaa: nettiin pienen rauhallisen kulman jossa on tilaa miettiä vaikeitakin aiheita rauhassa. Se tosiasia että olen saanut blogin historian aikana vain yhden vihakommentin huolimatta siitä että otan varsin säännöllisesti kantaa provosoivina pidettyihin aiheisiin (vaikka täällä siis käy ihmisiä ja jopa ison luentosalillisen verran rekisteröityneitä lukijoita) kertoo siitä että olen epämuodikkuudestani huolimatta onnistunut tekemään jotain oikein.

Puutarha on pysynyt puutarhana eikä laajentunut Filosofian Läänitykseksi, mutta tärkeintä on että se on pysynyt. Edes netti ei pakota ketään kommunikoimaan tavalla joka ei tunnu hyvältä. Tarvitsee vain sietää se ajatus että seuraajia ei sitten ole niin paljon kuin niitä voisi olla jos kalastelisi lukijoita tarmokkaasti ja valmiina uhraamaan alkajaisiksi muutamia aika tärkeitä asioita, kuten harkitsevan, rauhallisen pohjavireen. Omistani jyrkästikin poikkeavia mielipiteitä on täällä kyllä nähty, vaan ei järkevän keskustelun nopeaa romahdusta poterosta toiseen huuteluksi. Päinvastoin, kerta toisensa jälkeen olen saanut ilahtua siitä miten rauhallisesti ja perustellen olette esittäneet eriävät mielipiteenne. Kehuista ja kannustuksista saan hyvän mielen, mutta eri mieltä olevien kanssa rauhallisesti ja loogisesti keskustellessa on suuressa vaarassa viisastua. Kuten jo Sokrates tiesi: jos joku osoittaa sinun olevan väärässä, hänelle on syytä olla aidosti kiitollinen sillä hän on vaivautunut vapauttamaan sinut huonosta ajatuksesta. Tällä asenteella täällä elellään, ja jos somemaailman rumat puolet alkavat ottaa jotakuta pannuun yhtä paljon kuin minua, uskallan suositella tämän blogin periaatteita kokeiltavaksi. Maailman korjaaminen on yleensä parasta aloittaa itsestään.

Jokaisen on oman hyvinvointinsa kannalta myös erittäin hyvä harkita huolellisesti kuinka paljon ja mitä lähteitä kannattaa seurata jotta pysyy informoituna muttei saa ähkyä tai huomaa provosoituvansa milloin mistäkin. Tästä syystä minua ei löydy Facebookista, Twitteristä, Instagramista eikä edes Linkedinistä. Varmasti minulta menee ohi muutama tiedonmuru, mutta villi veikkaukseni on että suurin osa siitä mikä ohi menee ei ehkä ole tietämisen arvoista. Taistelujensa lisäksi kannattaa myös leikkikenttänsä valita huolellisesti. Ihan kaikkeen ei aina tarvitse ottaa kantaa, ei silloinkaan kun jotakin sanottavaa saattaisi olla, oli syynä sitten kiire tai väsy. Kiinnostavista asioista voi aina palata puhumaan myöhemminkin, ja todella tärkeistä asioista maailmassamme kulkee tuhansien vuosien pituisia keskusteluja.

Minä taas huomasin, että tästä omakehusta tuli aika kiva kymmenvuotisjuhlapostaus blogille, vain vähäsen etuajassa. En lupaa että Puutarha pysyy netissä toisenkin vuosikymmenen, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka pysyisikin. Kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, sekä isossa maailmassa, somessa että omassa elämässäni. Niin kauan kuin bloggaaminen on kivaa ja sopii luontevasti elämääni, niin kauan kuin on sellainen olo että tällaiselle pienelle sekalaisten ajatusten saarelle on netissä ehkä tarvettakin, täällä pysytään. Jos jotakin blogin ensimmäisen vuosikymmenen aikana on oppinut niin sen etteivät maailmasta jutunaiheet lopu.

Viikon jumalatar: Pele

Viime aikoina uskonto-tagin alla on käynyt trafiikkia, joten ehkäpä uudelle postaukselle aiheesta on kysyntääkin? Ajankohtainen tämänkertainen esittely ainakin on, sillä turistitulivuorten aatelia edustava Kilauea on aktivoitunut hiljattain isomminkin. Seuraavan kerran(!) seudulla vieraillessani Volcanoes National Park on taas eri näköinen kuin viime kerralla.

Pele ei ole Havaijin jumalista merkittävimpiä, mutta kuuluisin Hän todennäköisesti on. Turisti oppii jo oppaasta lukemalla että Hale'ma'uma'u:n kraaterissa pääkonttoria pitävä jumalatar on sitten pahansisuinen tapaus jonka erikoisalana on häätää ihmisiä mailtaan ja aiheuttaa ikävyyksiä turisteille jotka erehtyvät nappaamaan matkamuistoksi Volcanoes Parkista laavakiviä sen verran että laavakivien palautusosoitekin on helposti löydettävissä. Ja välillä Pele tietysti saa oikein kunnon raivarit. Miten muutenkaan tulivuoren luonnon voisi ymmärtää?

Niin, ihan kaikkia kalajuttujahan ei kannata uskoa, ja ehkä aivan erityisesti ei kannata uskoa kristillisesti värittyneitä satuja joissa pahat pakanajumalat mellastavat ja viidakon villit sitten epätoivoisesti lepyttelevät heitä kaivaten kipeästi lähetyssaarnaajia kertomaan ettei jumalille tarvitse uhrata vaan luonnolta voi yksinkertaisesti mennä ottamaan minkä haluaa luottaen siihen että jos ihminen tuhoaakin planeetan, uusi taivas ja uusi maa kyllä odottavat para-avaruudessa. Jokainen voi myös itse miettiä, kuinka järkevää on hankkia talo ilman kotivakuutusta (joita vakuutusyhtiöt eivät alueelle myönnä) suoraan aktiivisesti purkautuvan tulivuoren päältä, vaikka kuinka halvalla irtoaisi. Ainakin tällä kertaa Kilauean aktiivisuudesta pahiten kärsinyt Leilani Gardensin alue on sellaista seutua minne on vaikea kuvitella kenenkään muuttaneen ymmärtämättä että pirtti voi jäädä hyvin lyhytikäiseksi ja että puutarhaan voi saada ikioman miniversion Volcanoes Parkista lyhyellä varoitusajalla.

Huomasin jo ensimmäisellä retkellä Kilauealle, että paikalta löytynyt Pele ei vaikuttanut yhtään turistijuttujen kuvaukseen sopivalta. Big Island ei ole vielä valmis, eikä tuliperäisen saariketjun rakentaminen keskelle Tyyntämerta ole näpertelyä vaan urakka johon kuluu paljon tulta ja tulikiveä. Devastation Trailia seuraillessani puista kuuluva kuiske ja lintujen viserrys ei kertonut räjähdyksistä ja tuhosta vaan elämästä ja monimuotoisuuden syntymisestä keskelle valtamerta. Havaijin saariketju alkaen Luoteis-Havaijin saarista jotka ovat jo vajonneet meren alle ja päättyeen uusimpaan tulokkaaseen 'ihiin joka kasvaa meren alla 35 kilometrin päässä Big Islandista on tarina suurista seikkailuista, lajiutumisesta ja ainutlaatuisten elinympäristöjen syntymisestä sekä saarille että merenpinnan alle ja elämän monimuotoistumisesta keskellä suurta sinistä ulappaa.

Ihmisen sitkeisiin paheisiin puolestaan kuuluu taipumus tunkea nenänsä aivan. joka. paikkaan. ja märistä jos luonto kehtaa tehdä mitään muuta kuin alistua kiltisti ihmisen oikkuihin. Ihminen näkee, ihminen ottaa. Tarinat Pelen "oikuista" alkoivat kuulostaa pakanallisiin korviin yksinkertaiselta viisaudelta: joka tahtoo liikkua saaristonrakennustyömaa-alueella, saapi sitten olla varovainen. Myös rakennusprojektin suoranaista sabotointia kannattaa välttää. Sen Minun Pikku Matkamuistolaavakiven viattomuus kärsii hiukan kun ajattelee, millaisia ääliöiden turistien laumoja Volcanoes Parkissakin liikkuu jatkuvasti aistit ja aivot tukossa ajattelemassa viisastumisen ja ainutlaatuisen ekosysteemin sijasta vain omaa huviretkeään ja omia matkamuistojaan. Jos Pele pystyy pistämään hölmöilylle hanttiin, siinä voisi nähdä valituksen aiheen ohella myös opetuksen sellaisesta aiheesta jota ihmiskunnan olisi syytä miettiä enemmänkin. Jos jumalatar sattuisikin harrastamaan vapaa-aikanaan vähän vastalähetyssaarnaamista, mitä pitäisi ajatella siitä miten heikosti sekin jumalansana kuulostaa perille menevän? Toivottavasti Pele pääsee purkamaan traumojaan Asgardin Vertaistukiryhmään josta epäilen ja toivon muun muassa YHWH:nkin hakevan tukea. Jos ei pääse, eipä olisi ihme vaikka Hän joskus joutuisi päästelemään vähän ylimääräisiäkin höyryjä. Jumalilla saattaa olla temperamentti, mutta ei myöskään pidä vähätellä ihmisten rasittavuutta ja kovapäisyyttä.

Onneksi osasin marraskuisella matkalla osoittaa Pelelle alohaa vähän käytännössäkin. Minulla ei (ainakaan toistaiseksi) ole tietotaitoa hyvien ho'okupu:iden väsäämiseen, mutta oli minulla silti yksi lupaava idea siitä millainen uhri saattaisi ilahduttaa kaukaisessa maassa jossa vierailija ei aidosti omista muuta kuin omat tekemisensä. Kansallispuiston rantakallioilla seikkaillessani (jotka ovat sittemmin taas kokeneet muodonmuutoksia) mukanani kulki roskapussi. Se täyttyi kävelyretken kuluessa vaivatta. Tästä aiheutunutta ärsytystä hälvensi onneksi havainto siitä että Pelekin on siinä mielessä perihavaijilainen jumalatar että Hän osaa vastata alohaan alohalla. Tältäkin retkeltä tuli kannettua kotiin monenlaisia tuliaisia, mutta arvokkain niistä oli jälleen viisastuminen muutamassakin tärkeässä asiassa ja aavistuksen rikkaampi käsitys siitä millaisia ihmeitä maailmaan mahtuukaan.

Uuden aktiivisuusjakson nostattamat kohuotsikot eivät siis oikein sopineet yhteen sen teologisen käsityksen kanssa jonka olin ehtinyt Pelestä muodostaa tassutellessani Hänen maillaan, katsellessani saarenrakennustyön edistymisen merkkejä, kuunnellessani viidakoiden kuisketta ja havainnoidessani elämän valloitusretkiä uusille laavakentille. Ilahduinkin huomatessani että näissäkin mieleeni nousseissa saduissa saattoi olla ripaus totta, sillä turistipropagandasta poikkeavat näkemykseni saavat tukea myös viisaammalta ja kokeneemmalta väeltä.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments