Toisen kierroksen äänestys käynnistyi Virkkalassa ensimmäistäkin kierrosta vilkkaampana. Se on myönteistä- kansa on saamassa kansan presidentin. Toisaalta äänestäjien keskuudessa on ilmennyt aivan uusia ilmiöitä. Tällä kertaa kukaan ei ole vielä erehtynyt äänestyspisteestä, mutta jotkut näyttävät erehtyneen koko valtiosta: heidän mielestään suomalaiset ovat valitsemassa mieleistä presidenttiä Saudi-Arabialle tai mahdollisesti Somalialle. Jollekin kaukaiselle hampaisiinaseistautuneiden homovihaajien tyyssijalle kuitenkin. Toisten mielestä heterous on yksinkertaisesti isänmaallista, toisin kuin homous. Parasta mitä ihmisestä ja presidenttiehdokkaasta voi sanoa on, että hänen puolisomakunsa on ihan tavallinen. Minä toivon, että tästä vaalikierroksesta on ainakin se hyöty että ohut mukasuvaitsevaisuuden kuori rapisee pois ja suomalaiseen yhteiskuntaan pesiytynyt homofobia nousee esiin ja yleiseen keskusteluun. Siten näemme sen todellisuuden missä maa todella elää- ja pelkäänpä että se todellisuus ei ole aivan sellainen humanismin onnela jossa tasa-arvon idean sisäistänyt kansanosa mielellään kuvittelee elävänsä. Millainen onkaan tämä kansa joka on tekemässä itselleen presidenttiä? Toivon toki eläväni maassa jossa homo voi olla vaikka presidentti siinä missä sadomasokistit, transvestiitit ja muut heterouden kirjoon sopivat kansalaisetkin. Mutta varmaa on, että toisin kuin toivon, elän yhä maassa jossa monet kuvittelevat että haukkuminen, kiusaaminen ja syrjintä ovat kunnollisten ihmisten tapoja kohdata erilaisuutta.
Homokammo on surullinen ilmiö siinäkin mielessä, että en osaa kuvitella yhdenkään ihmisen joka on itse elämässään rakastanut, kykenevän siihen. Rakastavat ihmiset tietävät, että aito rakkaus on niitä universumin voimia joiden edessä itsensä tuntee pieneksi, ja toisaalta valmiiksi melkein mihin vain. Rakkaus ei kysele lupien perään eikä laskelmoi. Rakastavat ihmiset tietävät, ettei rakkaudessa koskaan pääse helpolla, ja että ulkopuoliselle ainoa järkevä mahdollisuus suhtautua muiden yrityksiin rakastaa –vaikka sitten miten säälittäviin-, on myötätunto. Kukaan joka on koskaan rakastanut, ei voisi kehottaa toista ihmistä ”unohtamaan homoutensa kuudeksi vuodeksi” tai ”alkamaan käyttäytyä niin kuin normaalit ihmiset”. Ja lopuksi, rakastavat ihmiset tietävät että rakkaus on aina positiivinen voima, sellainen voima jonka läsnäoloa kärsivä maailma kipeästi tarvitsee. Rakkautta ja rakastavia perheitä on tässäkin maassa niin vähän, että minulle on täysin käsittämätöntä, miten jotkut haluavat nitistää osan niistäkin olemattomiin. Homofobia paljastaakin mielestäni sen, miten vähän tässä kunniallisten avioliittojen ja vapautuneen seksuaalisuuden maassa on ihmisiä jotka tietävät rakkaudesta, puhumattakaan siitä että itse rakastaisivat ketään toista ihmistä. Mitä tunteita sen taustalle kätkeytyykään? Epävarmuutta omasta seksuaalisuudesta? Kateutta siitä ettei itse ole koskaan tuntenut mitään niin voimakasta joka saisi ravistelemaan sovinnaisuuden kaltereita? Vanhaa kunnon vihaa erilaisuuden edessä, ja sen edessä että jotkut uskaltavat? Silkkaa kovasydämisyyttä? En tiedä. Uskon että syitä, tai ainakin syiden yhdistelmiä on yhtä monia kuin on homokammoisia ihmisiä. Ja tiedän että ihmisiä jotka eivät ole koskaan rakastaneet, ei pidä vihata takaisin vaan ainoastaan sääliä. He eivät ole ihmisiä joiden elämässä on ylitsevuotava määrä sappea, vaan ihmisiä joiden elämästä puuttuu jotakin suurta. Suunnilleen koko universumia kasassa pitävän myyttisen taivaannaulan kokoista.
Jotkut miettivät, kumpuaako homoviha vanhoillisesta takertumisesta juutalaiskristilliseen aavikkomoraaliin. Itse en kuitenkaan tätä usko.
Kristinuskohan on toisaalta myös lähimmäisenrakkaudesta paljon puhuva uskonto, jonka keskeinen käsky on rakastaa lähimmäistä. Yksi Jeesuksen harvoista suorista käskyistä on kultainen sääntö, käsky tehdä toisille niin kuin toivoisi itselleen tehtävän. Kuka toivoisi tulevansa syrjityksi ja lyttyyn haukutuksi sellaisen asian takia jolle ei koe voivansa mitään? Kuka toivoisi intiimeimpien hetkiensä muuttuvan likaisiksi haukkumasanoiksi? Kuka toivoisi koko elämänsä saavutusten, hyvyytensä ja kovan työnsä tulevan täydellisesti mitätöidyksi yhden -minkä tahansa yhden- piirteen takia, vaikka kyseessä olisi miten sitkeä pahe? Jos tämäkään ei riitä vaan viha kaipaa yhä sammutusta, kristillinen kuvasto on maalannut vaikuttavan kuvan jumalallisesta tuomiosta yhdistettynä kehotukseen olla tuomitsematta ettei joutuisi itse tuomituksi….ei, enpä leimaisi kristinuskon rakennuspalikoita suoralta kädeltä homofoobisiksi. Pikemminkin sanoisin, että jos ihminen haluaa vihata ja syrjiä, hän kyllä löytää uskonnosta sille oivan keppihevosen jos siihen annetaan pikkuriikkisinkin mahdollisuus. Uskonnotkin ovat usein lähinnä harjoittajiensa kuvia. Rakkauden uskonto ei ole mikään uskonto jonka mukaan toisia ihmisiä tulee tuomita, kammota ja syrjiä. Jokaisen uskonnon rakkaudellisuus on harjoittajien varassa. Ihminen näkee yleensä sen mitä haluaa nähdä: jos sydämessä on vihaa ja pelkoa, uskonnon näkee sen mukaisena. Jos rakkautta, niin mistä tahansa katsomuksesta voi tulla rakkauden uskonto.
Me kaikki olemme jossakin määrin ennakkoluuloisia- ne jotka väittävät olevansa suvaitsevaisia ovat yleensä vain eri asioista ennakkoluuloisia kuin ne joita kutsutaan konservatiiveiksi. Yksi asia ihmisiä kuitenkin jakaa. On olemassa niitä jotka antautuvat ennakkoluulojensa orjuuteen, ja on olemassa niitä jotka pyrkivät vapautumaan ennakkoluuloistaan, elämään järjen alamaisina ja kehittymään ihmisinä. Homokammoisuus ei ole muita ennakkoluuloja kummempi: se voi olla jollekulle hyvinkin luonnollinen reaktio. Silti se on muiden ennakkoluulojen tapaan niitä reaktioita joista ihmisen on järkevää pyrkiä eroon. Ihminen jolle toisen ihmisen koko elämä typistyy valinnan hetkellä kysymykseen ”homo vai hetero”? on helposti ihminen joka kohtelee toisia epäoikeudenmukaisesti. Kuitenkin, se joka eniten tilanteesta kärsii ei ole se joka tästä vääryydestä joutuu kärsimään vaan se joka sitä tekee. Hän on ainoa asukas maailmassa joka on ruma, pelottava ja mustavalkoinen. Ihminen joka uskoo että muiden vihan edessä kannattaa alistua, on ihminen joka uskoo vihan voimaan ja siihen että oikeassa elämässä hyvyys on haurasta ja häviävää.
On ilman muuta olemassa paljon romanttisia tunteita ja villejä haluja jotka eivät ole rakkautta, vaikka muistuttavatkin sitä ulkoisesti. On paljon vahingollisia ihmissuhteita. Nämä ikävätkään ilmiöt eivät kuitenkaan katso seksuaalista suuntautumista. Siksi heteronormatiivisuudelle voi toivoa vain pikaista loppua. Se on normi jossa ei ole järkeä, normi joka ei ohjaa noudattajiaan hyvään. Se on normi joka ei lisää eikä paranna kenenkään rakkauselämää vaan aiheuttaa korkeintaan kärsimystä niille jotka törmäävät sen laitoihin, sekä vielä suurempaa kärsimystä niille jotka sortuvat vihaan, järjettömyyteen ja inhoon ylläpitäessään näitä rajoja. On monia maailmoja joissa rakkaus on suoritus, monia joissa se on kaupankäyntiä tai kiipeilyä sosiaalisilla tikkailla. On monia maailmoja joissa rakkaus on jälleen yksi tapa sanoa ”olen normaali, olen niin kuin kaikki muutkin.” Nämä kaikki ovat harmaita ja synkkiä maailmoja joissa inhimillinen kukoistus on vain sanahelinää, ja todellinen rakkaus vain kirjeitä kaukaisista maista. Hyvät maailmat ovat niitä joiden asukkaat pyrkivät yli ennakkoluuloistaan, eivätkä alistu paheilleen ainakaan niin pahasti että unohtaisivat kaiken kunnioituksen ja inhimillisyyden sanoistaan tai teoistaan. Hyvät maailmat ovat niitä joissa on rakkautta, ja niitä joissa uskotaan rakkauteen. Hyvät maailmat ovat niitä joissa rakkaus on jytky ja ennakkoluulon purkaukset pelkkiä tussahduksia.
Recent Comments