Päivän ekoteko: DIY edustustopista yöpuvuksi

Teot ympäristön hyväksi ovat kaiken kokoisia ja muotoisia. Jos ne ovat lisäksi erityisen hauskoja, säästävät rahaa ja parantavat omaa elämänlaatua, ne voivat päästä päivän ekoteko-tägin alle. 

Vaaleanpunaista edustusteeppariani voisi hyvin sanoa luottovaatteeksi, mutta siinä vaiheessa kun sen etumukseen ilmestyneet pienet tahrat eivät lähteneet millään, sen pönötyspäivät olivat auttamatta ohi. Kannatti maksaa laadukkaasta paidasta aikanaan maltaita, sillä mieleen ei todellakaan tullut tuomita tahroja lukuunottamatta hyväkuntoista paitaa tiskirättipinoon. Sen sijaan keksin, että siitä saisi tuunattua hienon pyjamayläosan jossa olisi hyvä katsella suloisia unia... 

Projektiin tarvittiin:
-paita
-valkoista tekstiilimaalia
-lyijykynä jonka toisessa päässä on käyttämätön pyyhekumi
-silitysrauta
-sekä ehkä hiukan nauhaa, nappeja tai muuta pientä koristetta fiiliksestä riippuen


 photo edited-image_zpsjb1tpzuc.png

Töpöttelin paitaan tekstiiliväriin kastetulla lyijykynän kumipäällä pilkkukuvion. Sen alle pienet tahrat katosivat ja paita päivittyi sopivaksi uuteen käyttötarkoitukseen. Ihmiselle jonka edustustehtävät ovat vähemmän vakavamielisiä kuin minulla, tämä temppu olisi voinut riittää paidan freesaamiseen siistiin käyttökuntoon.

 photo DSCN9395_zpsvwoloylo.jpg

Odotin pilkkujen kuivumista, sitten kiinnitin ne kankaaseen väripurkista löytyvän ohjeen mukaan silittämällä. Etupuolen valmistuttua tein pilkut paidan takapuolelle- tuplatyö, mutta myös tuplasti pilkkuja. 

Kun kaikki pilkut oli silitetty kiinni, viimeistelin paidan pikku rusetilla. Tämänkin työvaiheen olisi periaatteessa voinut jättää väliin, mutta minusta lisäys sai lopputuloksen näyttämään sekä söpömmältä että viimeistellymmältä.

 photo edited-image_zpsipulp7y9.png

Valmista tuli! Yöpaitakäytössä tällä on varmasti elinikää vähintään yhtä kauan kuin edustustoppina. Tiskirättejä on aika leikellä vasta kun itse kangas alkaa olla huonossa kunnossa. Ne jotka ovat sitä mieltä että olisihan paidan voinut heittää kotivaatehyllyyn ilman tuunailujakin, voivat lukea seuraavaksi tämän postauksen siitä mikä on kauneuden oikea paikka elämässä. Pikamuodille on tultava loppu, mutta kauneudesta tinkimisen sijaan sen pitäisi tarkoittaa entistä merkityksellisempiä vaatteita joista ei halua luopua heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, sekä sen myötä entistä ahkerampaa tuunailua ja vaatehuoltoa.

Loves2spin, looks like I don't have your current email address, please send it in comments and I will get back to you asap. 

Yhdenvertainen kohtelu ei ole erityiskohtelua

Ylellä pääsivät tänään näkyvästi esiin vammaiset ihmiset joiden vamma näkyy selvästi päällepäin. He kokevat, että huono ja jopa suoranaisen häijy käytös vammaisia ja heidän avustajiaan kohtaan on viime vuosina lisääntynyt. Samaa kertoo Suomen Ihmisoikeusfoorumin ja vammaisjärjestöjen tuore verkkokysely jonka 1500 vastaajasta liki puolet koki suhtautumisen vammaisiin menneen huonompaan suuntaan viimeisten kahden vuoden aikana. Noin kolmasosa vastaajista ilmoitti kokeneensa halventavaa tai vähättelevää kohtelua usein tai melko usein. Noin neljännes oli joutunut tilanteeseen jossa hänen ihmisarvonsa ja oikeutensa elää oli kyseenalaistettu. Jutussa ilmiölle pohditaan syitä: huono käytös on yleisemminkin yleistynyt. Länsimaisen kulttuurin pimeissä pohjavirroissa kulkee yhä normaaliuden ihannointia siihen pisteeseen että  erilaisuuden näkymistä ei voida sietää vaan se herättää pelkoa ja aggressioita. Suoran häijyyden lisäksi se huono kohtelu ilmenee esimerkiksi ohi puhumisena ja piittaamattomuutena. On myös yleistä että päälle päin näkyvän vamman oletetaan merkitsevän myös älyllistä vammaa (Minulle on tosin tässä kohdassa epäselvää, millä muulla oikeudella kuin tilaisuus tekee varkaan-logiikalla älyltään vammaista ihmistä saisi kohdella hävyttömästi). Eräs haastateltu kertoi joutuneensa sellaisen lääkärin kynsiin jota hänen vammansa kuvaaminen kiinnosti enemmän kuin auttaminen.

Huono käytös ilmenee räyhäämisen ja tuijottelun lisäksi muillakin tavoilla: tungettelevina kysymyksinä (kertaus: se miksi joku näyttää siltä miltä näyttää tai mikä hänen diagnoosinsa on, ei kuulu meille muille, ei vaikka miten kovasti haluaisimme tietää), kiireenä jonka alle hitaammin liikkuvat uhkaavat jäädä, ennakkoluuloista ja rajoittavista stereotypioista käsin toimimisena, ulkopuolelle sulkemisena. Sosiaalisen eläimen konstit käyttäytyä inhottavasti lajitovereita kohtaan ovat monet.

Vammaiset eivät vaadi erityiskohtelua vaan arjen yhdenvertaisuutta. Oikeutta liikkua rauhassa, oikeutta samaan yksityisyyteen ja peruskohteliaisuuteen jota terveet pitävät helposti itsestäänselvänä. Oikeutta siihen että elämisen, yhteiskuntaan osallistumisen ja pystymisen rajat asettavat omat kyvyt ja halut eivätkä muiden asenneongelmista nousevat esteet. Sellainen yhteiskunta jossa nämä asiat kuuluvat vain vahvimmille ja reippaimmille ei ole sivistynyt yhteiskunta. Töllöttäjät ja huutelijat eivät edusta normaaliutta vaikka kenties sulautuvatkin massaan helpommin kuin heidän huomionsa kohteet -ja olemme hukassa jos jonakin päivänä edustavat. Asennevammoista kärsivät ovat todellakin päästään vajaita sekä järjen että terveen empaattisuuden osalta. He ovat niitä joiden todella olisi syytä siivota itsensä pikimmiten näkymättömiin ja kuulumattomiin. He ovat niitä joiden käyttäytymiselle ei pitäisi olla tilaa julkisilla paikoilla eikä koko sivistysvaltiossa. Jälleen kerran etiikka on hyvin yksinkertaista: saamme valita, annammeko tilaa erilaisuudelle vai vihamielisyydelle ja huonolle käytökselle. Passiivisuus, "sekaantumatta oleminen" ja välinpitämättömyys eivät ole vaihtoehtoja vaan jokainen ottaa omalla käytöksellään pakostikin kantaa siihen hyväksymmekö ennemmin huonon käytöksen vai ne joihin se kohdistuu. Molemmille emme voi antaa samaan aikaan tilaa vaan jos hyväksymme toisen lähellämme, meidän on oltava valmiita aktiivisesti puuttumaan niihin tilanteisiin joissa toinen ilmaantuu näköpiiriin. Jos valitsemme olla näkemättä ja kuulematta huonoa käytöstä, sekaannumme ikävään tilanteeseen siten että mahdollistamme sen ja asetumme huonosti käyttäytyvän puolelle -mahdollisesti sillä lopputuloksella että hän rohkaistuu käyttäytymään jatkossakin huonosti, ja sillä lopputuloksella että perseilyn uhri saa jälleen kokemusperäistä vahvistusta sille käsitykselle että maailma on ikävä paikka.

Muusta tasa-arvokamppailusta tiedämme, että räikeä huono käytös on vain jäävuoren huippu syrjinnän kulttuurissa. Siksi meidän kaikkien olisi varmaan syytä tykönämme miettiä, millä tavoin normaaliuden ja kulttuurin kauneusnormien ihannointi ovat läsnä oman ajattelun taustalla ja millaisia tunteita erilaisuus meissä herättää. Räikeimpiä syrjinnän muotoja harrastavat ovat vielä vähemmistössä. Hiljaisia hyväksyjiä, huonon käytöksen hyssyttelijöitä ja ymmärtäjiä on jo paljon enemmän. Ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä asenteita löytyy lähes kaikilta -ja yleensä ne ovat vaikeimmin juurittavissa niistä jotka riippuvat tiukimmin kieltävät sen mahdollisuuden että niitä voisi löytyä itseltä. 

Mitäs tehtäisiin Veikkaukselle?

Veikkaus on saanut viime aikoina ikävää julkisuutta arveluttavien mainoskampanjoidensa tiimoilta. Nyt mietitään -ja syystä- onko itse asiassa lafkan koko konsepti arveluttava. Eetikkonsa sanoisin, että totta mooses on. Veikkauksen monopolia pitää pystyssä tarkoitus pyhittää keinot-logiikka. Veikkauksen monopoli perustellaan sillä että voittoa jaetaan johdon kovan palkan ohella yleishyödyllisiin kohteisiin. Lisäksi monopolin väitetään ehkäisevän terveyshaittoja. Etenkin tämä väittämä on tullut kyseenalaiseksi kun on havaittu Veikkauksen sijoittelevan peliautomaatteja sinne missä jo ennestään vähänvaraisia ongelmapelaajia on eniten, sekä pelaamaan kannustavien mainoskampanjoiden jälkeen. Veikkauksen toiminnan perusteella voisi päätellä, että terveyshaittojen ehkäisy kiinnostaa siinä määrin kun se ei  hillitse eikä hidasta voitontavoittelua. Nyt kysytään, kuinka perusteellisesti "prosesseja" pitää uudistaa, vai onko homma mennyt sellaiseksi pelleilyksi että se pitäisi vain lopettaa.

Entä ne lukemattomat tärkeää sosiaali- kasvatus- ja kulttuurityötä tekevät kohteet joiden toiminta on riippuvaista veikkausvaroista? Miten niiden kävisi? Jos ne tärkeää työtä tekevät kohteet joita tuetaan veikkausvaroista todella ovat niin tärkeitä (ja mielestäni monet kyllä ovat), miksei niitä voitaisi alkaa tukemaan toisenlaisen järjestelmän kautta joka ei ole osallisena tuottamassa niitä haittoja joita kolmannen sektorin toimijatkin sitten paikkailevat? Esimerkiksi peliriippuvuus -joka on Veikkaukselle erittäin tuottoisaa sillä pelaajien pieni, ongelmainen vähemmistö tuottaa suurimman osan voitoista- on vaikea sairaus ja muiden addiktioiden tapaan henkilökohtainen tragedia joka vaikuttaa vahvasti sekä siitä kärsivään ihmiseen että hänen lähipiiriinsä. Velkahelvetti on monen peliriippuvaisen kohtalo. Se on kova kohtalo yhteiskunnassa jossa talousvaikeuksiin joutunutta rangaistaan käytännössä usein kovemmin kuin melko vakavaan rikokseen syyllistynyttä. Luottotietojen menetys, isot velat ja mahdollisesti rikokset joihin rahapulassa syyllistytään, sekä näiden ongelmien kerrannaisvaikutukset ihmissuhteisiin, työelämään ja fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen -onko yhteiskunnalla varaa ylläpitää systeemejä jotka aktiivisesti tuottavat tällaista jälkeä?

Tähän väliin joku ymmärtämätön aina sanoo, että pelaaminen on kuitenkin aina viime kädessä yksilön oma valinta. Vaan kun tiede sanoo, ettei se aina ole. Vapaa tahto on monimutkaisempi asia sekä filosofian että neurotieteen valossa. Siinä vaiheessa kun peliongelmaa ei vielä ole ja ihminen valitsee pelata, hän ei tietenkään valitse tulla ongelmapelaajaksi vaan vain vähän pelata. Siinä vaiheessa kun pelaamisesta seuraa jo isoja vaikeuksia, kyse on addiktiosta jossa aivojen toiminta on muuttunut ja ihminen sairastunut niin ettei normaalijärki enää pelaa. Itsetuntemus oman addiktoitumisriskin osalta on niitä viisauksia jotka moni oppii vasta kantapään kautta -ja toisaalta ne ihmiset joiden riski addiktoitua ei ole kohonnut, voivat kiittää tästä pikemminkin hyvää onnea kuin moraalista erinomaisuuttaan. Addiktio on ansa johon käveleminen on niin helppoa etteivät useimpien moraaliset hälytyskellot siinä vaiheessa juuri soi. Moni tekee vastaavia asioita ilman mitään ongelmia, ja voi olla että sairastuva itsekin on entinen kohtuuden ystävä. Yhteiskunnassamme ei paheksuta suuresti alkoholin kohtuukäyttöä, pitkien työpäivien tekemistä, flirttailua tai kohtuupelaamista pienillä panoksilla, vaikka hyvin tiedetään että addiktiot alkavat pienestä ja kehittyvät vähitellen. Addiktiosta pois kapuaminen on sitten toinen juttu, ja erityisen vaikeaa se on siinä vaiheessa kun sairaus on jo tehnyt tuhojaan elämässä, kuten aiheuttanut sietämättömän ahdistavan elämäntilanteen.

Miksei siis arvokasta työtä tekeviä kolmannen sektorin toimijoita voitaisi tukea suoraan verovaraista tai perustaa muunlaista säätiötä tai rahastoa? Veroista nuristaan, mutta ainakin verotus yrittää jakautua oikeudenmukaisemmin kuin Veikkauksen peliautomaatit. Monopoli ei ole ainoa mahdollisuus pelaamisen kontrollointiin. Esimerkiksi lainsäädäntö jonka valvontaan on riittävät resurssit, on aika hyvä keino puuttua ei-toivottuihin ilmiöihin. Muitakin varmasti keksitään jos sitä yritetään eikä tuudittauduta unelmaan täydellisesti toimivasta omavalvonnasta.

Pukki kaalimaanvartijana-ilmiö on voimissaan kun annetaan samalle organisaatiolle tehtäväksi voittoa tavoitteleva toiminta ja toiminnan ikävien lieveilmiöiden suitsinta. Miten organisaatio jolla on tulostavoitteet ja jonka voitoista suuren osan tuottaa pelaajien pieni, usein moniongelmainen, vähemmistö voisi olla paras taho rajoittamaan ongelmapelaamisen haittoja ja suitsimaan peliriippuvuutta tehokkaasti? Yhteiskunnan etu tietysti on tasapaino, mutta asiaa mutkistaa aika paljon se että kun organisaatiotason toiminnasta puhutaan, puhutaan toiminnasta johon nopeasti kietoutuu myös yksittäisten ihmisten omia intressejä menestyksestä, bonuksista, urakehityksestä ynnä muusta vastaavasta. Jos -kuten voittoa tavoittelevissa organisaatioissa on tapana- näitä henkilökohtaisia etuja edistää parhaiten voiton tahkoaminen eikä vastakkaisia tuloksia tuottava haittojen minimoiminen, niin omista intresseistään välittävien henkilöiden toiminta painottuu väistämättä voittojen maksimointiin. Muu olisi altruismia josta johtoportaan väki saisi maksaa henkilökohtaisesti heikomman palkan ja pahimmassa tapauksessa jopa työpaikan menetyksen johdossa. Voitontavoitteluun sitoutuneelle työpaikan menetys on vastaavasti paljon epätodennäköisempi riski niin kauan kuin hyväntekemistä ja haittojen ehkäisyä ei aivan täysin laiminlyödä niin että omistajien kärsivällisyys loppuu (puhumattakaan siitä että jos on kuitenkin ehtinyt osoittaa olevansa hyvä tekemään voittoa, uuden hyväpalkkaisen johtajapestin löytäminen voi olla varsin helppoa). Veikkauksen tapauksessa, nyt aletaan lähestyä sitä pistettä.

Veikkauksen suosikkipuolustuksiin kuuluu myös se, että jos Veikkauksen monopoli lakkautetaan, kansalaisten pelihimoa saapuvat tyydyttämään vieläkin ahneemmat ulkomaiset riistofirmat joilta ei sitten liikene hyväntekeväisyyteen yhtään mitään. Hyvä jos veroja maksavat. Ad baculumko se siinä? Kyllä vaan, vanha kunnon pelotteluargumentti, jolla tosin on ollut paikkansa virheargumenttien nihkeässä valtakunnassa jo hyvin, hyvin kauan. Kansainvälisiä riistofirmoja voimme halutessamme hallita ja hillitä aivan samoilla menetelmillä kuin Veikkaustakin -esimerkiksi lakien ja valvonnan keinoin. Veikkauksen epäonnistumiset saavat kuitenkin miettimään, että ulkomaisten riistofirmojen suitsimiseen motivaatiotakin voisi löytyä paremmin. Omavalvonta vaatii onnistuakseen valvottavien motivoitumista ja sitoutumista sääntöjen noudattamiseen. Onko Veikkauksella kumpaakaan? Entä kuinka pitkälle yhteiskunnan mielessä tarkoitus pyhittää keinot- mentaliteetilla pärjää? Minkä tasoista suoraselkäisyyttä yhteiskunta vaatii itseltään?

Eläköön, nykyajan miehet!

Europarlamentaarikko ja entinen presidenttiehdokas Laura Huhtasaari (PS) päästi ilmoille taas ajatuksia herättävän twiitin.

Nykyaikainen mies on todellakin kulkenut pitkän matkan. Keskiajalla mies (tottapuhuen sanottuna vain erittäin etuoikeutettu miesten vähemmistö sillä enemmistö eli köyhyydessä aateliston ja kirkon mielivallan alla) oli niin väkivaltainen että hänen täytyi pukeutua peltipurkkiin. Hän osallistui kansanmurhiin, terroritekoihin ja pienempiin lahtajaisiin esimerkiksi siksi että naapurikaupungissa asuvat ainoan todellisen Jumalan palvojat olivat eri mieltä metafysiikan yksityiskohdista. Hänen elämänsä oli hirvittävän väkivaltainen eikä eliniänodote päätä huimannut, muun muassa siksi että ahdas uskonnollisuus, epävakaat yhteiskunnalliset olot ja köyhyys olivat pistäneet tieteen kehityksen länsimaissa varsin tehokkaasti jäihin. Esimerkiksi taistelussa silpoutuneet raajat korjasi välskäri jonka palveluihin kuuluivat suoneniskentä ja ilman puudutusta tai nukutusta suoritettu amputaatio. Jo valmiiksi heikkoa näkökenttää kavensi tehokkaasti ämpäri päässä.

Nykyään miehet ovat toista maata. He uskaltavat liikkua ilman puettavaa panssarivaunua, ja jopa aseettomina. Näin myös siinä tapauksessa etteivät ole kaksimetrisiä korstoja. Heidän moraalinsa ja empatiakykynsä on kehittynyt niin että he näkevät ihmisyyden jopa naapurikaupunkia kauempaa tulevissa pakolaisissa. Uniformun sijaan heillä on persoonallinen tyyli. He voivat ja uskaltavat ilmaista mielipiteitään vaikka torilla, myös asioista jotka jakavat jyrkästi mielipiteitä. Heille edes "arvojen puolustaminen" ei enää merkitse automaattisesti julmuutta ja väkivaltaa. Vapaalle, edistyvälle tieteelle kiitos, heillä voi olla silmälasit ja tekniset vaatteet joista peltimies olisi voinut vain unelmoida- sikäli kun ei olisi pitänyt moisia paholaisen viettelyksinä jotka piti käyttöön ottamisen sijaan rangaista kuolemalla. Ruumiskasojen ja kaupungin mutaisten, jätteitä ja saastaa kuhisevien katujen sijasta he tallaavat siistiä kiveystä.

Kyllä, nykyaika on hienoa aikaa, ja parempaan mennään jos jatkossakin jaksamme olla rauhan, sivistyksen, suvaitsevaisuuden, tasa-arvon ja tieteen puolella. 

Yhdessä asiassa taidan kuitenkin olla Huhtasaaren kanssa oikeastikin täysin samaa mieltä: Trump, Orban ja Salvini muistuttavat mielestäni todellakin enemmän muinaisjäänteitä kuin hienoja nykyaikaisia miehiä. Toivottavasti nämäkin keskiaikapäivät kuitenkin päättyvät pian ja tolkku palaa myös politiikan huipulle.

ETA: Päivän Hesarissa filosofi Frank Martela esittää pari hyvää huomiota vahvoista johtajista vs. vahvasta demokratiasta. Samaa mieltä: ns. vahva johtaja on kaikkea muuta kuin toimivan yhteiskunnan tunnusmerkki.

Suuria puolueita eivät faktat hetkauta

Suurimpien puolueiden kansanedustajilta kysyttiin uuden ilmastoraportin jälkimainingeissa, miten he toteuttaisivat raportin suosituksia metsäkatoon ja ruuan kulutukseen liittyvistä toimista. Tulokset ovat karua luettavaa. Neljällä puolueella viidestä (Perussuomalaiset, Kokoomus, Keskusta ja SDP) uusi tieto ei ole aiheuttanut erityisempää tarvetta tarkistaa vanhoja kantoja niistä asioista jotka raportti nostaa esiin ongelmina joihin tulisi puuttua nopeasti. Perussuomalaisten mielestä nykymenon sopii Suomessa jatkua, muut puhuvat ympäripyöreästi siitä että jotain (mitä?) tarttee tehdä jossain vaiheessa. Omien eturyhmien lyhyen tähtäimen edut ovat selvästi suurempi huoli kuin koko valtion etu isommassa mittakaavassa. Poikkeuksen nuivasta linjasta tekivät Vihreät, jotka ainoina ovat sitä mieltä että lihansyöntiä tulisi rajoittaa. Tosin heilläkin ovat kunniassa pehmeät keinot kuten kasvisruuan tarjonnan lisääminen joukkoruokailussa. Tästä voisi päätellä, että nykypoliitikkojen varaan ei tarvitse liikoja laskea. Epic fail on vähintään hyvin pedattu.

Nyt ilmastonmuutoskeskustelussa on edetty jos siihen vaiheeseen että denialistit alkavat olla marginaalissa, vaikka toki äänekkäässä sellaisessa. Sen sijaan vastuuta ilmastonmuutoksen torjunnasta sysitään kilvan ees taas ja selitetään vuorotellen vuolaasti miksi juuri minä en voi tehdä mitään ja sellaista on rumaa edes vaatia. Poliitikot työntävät vastuuta kuluttajille ja äänestäjille, kansalaiset poliitikoille, kuluttajat yrityksille ja yritykset kuluttajille. Vastuu ilmastonmuutoksen torjunnasta on tullut mustamaija jonka kukaan ei halua jäävän omaan käteen. Aloitteellisuuden ja vastuun ottamisen sijaan etsintäkuulutetaan maailman rakastetuin taruolento ja supersankari, Joku Muu, ja se ainoa asia josta vallitsee jonkinlainen konsensus on, että vastuu ja kaikki vähänkään rasittavalta kuulostavat hommat kuuluvat hänelle.

Voisimme tehdä ilmastonmuutoksen torjumiseksi vielä paljonkin ilman että kenenkään perustarpeet tulisivat uhatuiksi- mikä ei ole kovin radikaalia tilanteessa jossa ilmastonmuutos jo tappaa ihmisiä joka vuosi. Emme tee, koska emme halua. Jos haluaisimme, minulla olisi radikaali ehdotus vastuun jakamiseen: "Kukin tehköön voitavansa." Siis minä teen sen minkä voin, sinä teet sen minkä sinä voit. Otamme sen maijan kauniiseen käteen ja toteamme ettei se purekaan vaan päin vastoin voimaannuttaa, parantaa elämänlaatua ja lisää merkityksellisyyden tunnetta. Hyväksymme, että aikaisemmin emme ole syystä tai toisesta, ehkä jopa hyvästä, toimineet aina viisaimmalla mahdollisella tavalla mutta tulevaisuudessa haluamme pystyä parempaan. Hyväksymme, ettemme ole moraalisen erinomaisuuden huippuja vaan että sekin on alue jolla voimme, ja jolla meidän kannattaa yrittää edistyä. Tältä pohjalta teemme voitavamme ja pyrimme tukemaan muitakin siinä yrityksessä. Kuulostaako täysin mahdottomalta? Onko tämä aivan liikaa vaadittu aikuisilta?

Hyvin mahdollisesti on. Kollektiivisena harhana vaikuttaa toistaiseksi olevan, että jos mitään ei tehdä, kaikki jatkuu kuten ennenkin maailman tappiin. Kohta puhutaan jostain muusta. Jotkut tuntuvat jopa ajattelevan, että tieteelliset faktat ovat vain mielipiteitä jotka järkevä ihminen voi myös valita ohittaa jos se vaikuttaa hauskemmalta vaihtoehdolta. Jos taas ilmastonmuutosta ryhdytään torjumaan päättäväisesti, seurauksena on verojen nousu, kommunistinen diktatuuri ja elinolojen muuttuminen sietämättömiksi ilman että vastineeksi saadaan yhtään mitään. Lisäksi kaikille tulee kestoluonteisesti huono omatunto, syyllisyys ja ahdistus -ikäviä tunteita joiden kärsimiseltä voi välttyä helposti pistämällä silmät kiinni, sormet korviin ja laulamalla oikein kovaa.

Sanotaan nyt tämäkin vielä kerran: niin, siis sehän meni niin päin että elinolot uhkaavat muuttua sietämättömiksi jos mitään ei tehdä. Sitä että voitavansa tekeminen on oikein ja viisasta, ei hetkauta tippaakaan se, mitä Joku Muu tai peräti Kaikki Muut valitsevat ajatella, tehdä tai jättää tekemättä. Edes sillä kuinka todennäköistä yrityksessä onnistuminen tai epäonnistuminen on, ei ole väliä vaan eettisesti olennaista on vain se, kumpaa lopputulosta omat valinnat ovat olleet edistämässä. Meillä on faktat edessämme (ja tiede tuottaa niitä lisää koko ajan), tiedämme mitä pitää tehdä. Mutta kuten poliitikot mielellään korostavat, loppu on kiinni omista asenteistamme ja omista valinnoista. 

Päivän ekoteko: järjestä elämääsi herukkapensas

Tämän päivän ekotekoni oli käkkiä kampaamassa puutarhan viinimarjapensaat kunnes talven pakasteherukat olivat kasassa. Pienen herukkarasian hinta kaupassa on kolmisen euroa, kymmeniä vuosia satoa tuottavan pensaan taimen saa alle kympillä. Melko hyvä sijoitus, vai mitä? Parhaimmillaan yksi iso pensas on tuottanut parisenkymmentä rasiaa kesässä. Tänä kesänä puutarha on kärsinyt kuivuudesta, joten näin komeaan suoritukseen pensaani eivät yltäneet, mutta sain kuitenkin pakastimeen suunnilleen sen verran marjoja kuin mitä talven aikana tulee syötyä.

Herukkapensas on kuin suomalainen sielu: vaatimaton, vähän kirpakka ja vaikeasti lähestyttävä mutta paljon antava. Se ei vaadi oikeastaan mitään muuta kuin pensaanmentävän kolon maata. Punaherukka kasvaa Suomessa myös villinä, joten puutarhan ei tarvitse kovin ihmeellinen olla jotta se tuottaisi runsaan sadon. Punaherukan miedompi "pikkusisko" on valkoherukka. Nämä menevät meillä pakkaseen ja päätyvät talven mittaan rahkoihin, smoothieihin, marjasekoituksiin, ehkä myös jälkiruuaksi kinuskin kera tai herkkupiiraaseen.

Herukoista terveellisin ja monikäyttöisin on puolestaan mustaherukka- tosin itse en välitä siitä raakana vaan se on minulle hillo- ja mehumarja. Lisäksi se sopii marmeladiin ja kotitekoiseen likööriin. Sen lehtiä voi kuivata teeksi tai valmistaa niistä perinteikästä Louhisaaren simaa. Silläkin on miedompi lähisukulainen, viherherukka.

Ottaen huomioon miten helppoja ja kiitollisia marjoja herukat ovat, ne ovat yllättävän vähän esille. Kärsivätköhän ne vanhasta maineestaan joka mummon pihamarjoina, vai ovatko ihmiset saaneet traumoja punaisesta herukkamehusta? Niin tai näin, nykyään kun kaupungistumisen myötä lähimetsäkin on monelle vaivalloisen matkan päässä ja/tai metsä jossa ulkoilijoita ramppaa melkein jonossa, marjastaminen ei ole enää ihan samanlainen jokamieslaji kuin menneinä vuosikymmeninä. Herukkapensas mahtuu myös rivitalon pihaan ja pienemmällekin omakotitontille. Eivät herukkapensaat näyttäisi hullummalta kerrostalonkaan pihamaalla. Niiden palauttaminen arvoonsa alkaisi vähitellen olla varteenotettava tapa saada tuoreita marjoja helposti ja edullisesti pöytään. Kaiken muun hyvän lisäksi herukkapensaat ovat reheviä ja kaunislehtisiä pensaita jotka pärjäävät ulkonäkönsä puolesta koristepensaille. Mummo oli viisas: herukkapensaat sopisivat edelleen kaikenlaisille pihamaille. Joten miksi ne ovat edelleen vanhojen maalaispuutarhojen kasveja? 

Jos herukat eivät kerta kaikkiaan uppoa missään muodossa, millään tavalla valmistettuina, voi marjapensaan mentävään koloon pistää kasvamaan myös karviaisen tai vaikka ruusukvittenin. Joka tapauksessa, herukan tai muun mukavan satoa tuottavan pensaan järjestäminen ulottuvilleen on kelpo ekoteko tämän blogin kriteereillä: helppo, terveellinen ja hyväksi myös kukkarolle. 

Outo, oudompi, ortodoksipiispa Kyprokselta

Sitten kevyempiin aiheisiin. 

Kyproksella on vihdoin saatu selville, mistä homous johtuu. Ei siitä, että homoseksuaalinen käyttäytyminen kuuluu osaksi normaalia seksuaalista repertuaaria monilla lajeilla joihin myös ihminen kuuluu, ollen siten todennäköisesti asia josta on lajille evolutiivista hyötyä.

Ehei.

Ortodoksipiispa Neophytos Kyprokselta tietää, että lapsesta tulee homo jos odottava äiti harrastaa anaaliseksiä ja nauttii siitä. 

Itse aktista lapsi voisi vielä selvitä, nauttiminen on viimeinen pisara. Piispan mukaan anaaliseksistä nauttiva nainen "siirtää nautinnon lapselleen". Äidin syyllistäminen (isähän saa harrastaa odottavan äidin kanssa jatkossakin mitä haluaa, kunhan muistaa pitää huolen siitä ettei rouvalla ole kivaa), normaalin seksuaalisen suuntautumisen esittäminen alempiarvoisena ja naisen seksuaalisuuden häpäiseminen yhdessä paketissa...aivopieruksi tämä on jo aika tehokas paukku. 

Asiasta nousseen kohun yhteydessä piispa Neophytos on sanonut, että hänen näkemyksensä on myös ortodoksikirkon kanta. Mitenköhän lienee? 

Sitä, mistä lesbot saavat alkunsa, piispa Neophytoskaan ei ole tiettävästi saanut selville. 

Mätäkuu taitaa olla täällä. 

Mikä mediaa vaivaa?

Kiitos valppaiden lukijoiden, tulin informoiduksi siitä että Hesari oli kuin olikin ehtinyt uutisoida Thunbergin esiintymisestä Ranskassa.


Jutussa kerrotaan, oikein lainausten kanssa, miten erinäiset laitaoikeiston poliitikot olivat reagoineet Thunbergin esiintymiseen. Siinä kerrotaan mitä Thunberg vastasi kun häneltä ennen esiintymistä kysyttiin, miltä laitaoikeiston poliitikkojen käytös hänestä tuntuu. "Ranskalaiset oikeistopoliitikot pilkkasivat 16-vuotiasta aktivistia ennen hänen vierailuaan" jutun alaotsikkona kertoo kaiken jutun tasosta. Tämähän se olennainen pointti Thunbergin esiintymisessä olikin...

Jutusta ei käynyt selväksi puheen sisältö. En tiedä, miksi. Ei siitä kirjoittaminen ollut minusta yhtään vaikeaa, vaikka olen vain bloggauksen harrastaja enkä työtään tekevä ammattitoimittaja. Hesarin jutussa ei nostettu esiin yhtään niistä tieteellisistä faktoista jotka Thunberg yritti nostaa esiin.
Ehkä kuitenkin tunteellinen näkökulma oli jostain syystä journalistisesti parempi valinta kuin
Thunbergin numerovyörytys. Siitä näkökulmasta minusta olisi ollut kiinnostava kuulla hieman taustoitusta siihen, miksi Thunberg altistaa itsensä kaikelle sille törylle jota aikuiset ihmiset poliitikkojen, bisnesjohtajien ja journalistien johdolla hänen niskaansa heittelevät. Senkin hän kertoi puheessaan. Jostain syystä puheesta kuitenkin oli nostettu esiin vain loppulause "yhdistykää tieteen taakse". Se ei paljon sano kellekään asiayhteydestä irrotettuna sloganina. Mitä se tiede sanoikaan? Öö, jotain monimutkaista mihin liittyi isoja ja epämääräisen ahdistavia numeroita?

 Joo. Ahdistavaa on. Puhutaan siis ilmastoahdistuksesta ja siitä millaista sitä on tuntea ja miten ikävää on kun liika tieto särkee pientä päätä. Tästä näyttää mallia YLE, tässä laajassa jutussa josta haluan erityisesti lainata yhden lauseen, jonka toimittaja on nähnyt viisaaksi nostaa jutun loppupuolelle. "Pitää surra asioita jotka loppuvat. Esimerkiksi omalta kotikadultani sahattiin täysin terveet puut. Kuitenkin ilmastonmuutoksessa on se sana muutos, ja muutos voi olla myös hyvää. Myös kotikadulleni ollaan istuttamassa uusia puita tulevaisuudessa.", kertoo haastateltava opiskelija joka on oppinut tulemaan toimeen ilmastoahdistuksen kanssa. Parempi mieli tulee kun oppii olemaan liikaa ajattelematta, että jos pahimmat ilmastoennusteet (jotka perustuvat nykyisten trendien jatkumiseen) toteutuvat, meillä ei ole sellaista tulevaisuutta jossa puita voitaisiin istutella. Meidän kaikkien kannalta parempi vaihtoehto tietysti olisi ahdistua ja käyttää ahdistuksen tuoma energia voimaksi ja motivaatioksi jonka avulla tarpeellisten muutosten tekeminen onnistuu, ja odottaa mielialan nousevan siinä vaiheessa kun huomaamme että toiminta tuo tulosta ja myös muut tekevät parhaansa.

Mistä tämä johtuu? Miksi aikuiset, koulutetut journalistit taantuvat tälle tasolle? Eihän se vain johdu siitä että ilmastonmuutoksesta puhuttaessa sekä ongelman ydin että keskeiset ratkaisut ovat jo kaikkien tiedossa? Siitä että meidän pitää nollata kasvihuonekaasujen päästöt, ja kiireellä sittenkin. Meidän kaikkien: päättäjien ja suuryhtiöiden, mutta myös minun henkilökohtaisesti. 70% Suomen kasvihuonekaasupäästöistä on peräisin yksityisestä kulutuksesta. Kukaan ei voi pyristellä irti vastuusta. Psykologit osaavat kertoa tarkemmin, miksi tapojen parantaminen on niin vaikeaa ja vastuunpakoilu kuin toinen luonto. Varoitus: linkin juttu ei ole mikään aikuisen rationaalisuuden ylistys. Se että jokin on inhimillistä ja ymmärrettävää, ei kuitenkaan ole sama asia kuin että käytös olisi puolustettavaa, eikä etenkään tarkoita etteikö järkevöitymistä voitaisi vaatia, ja vähän äkkiä, etenkään kun ne ilmastoteot joita yksityisiltä kansalaisilta vaaditaan eivät loppujen lopuksi ole erityisen ihmeellisiä. Ne vain ovat asioiden tekemistä hieman eri tavalla kuin on on ollut valtavirtatyyli muutaman vuosikymmenen aikana.

Juttu Thunbergin esiintymisestä olisi ollut hyvä tilaisuus myös pohtia toista isoa kysymystä jota Ana jo ehti sivuta kommentissaan edelliseen postaukseen: miksi maailma on niin pielessä että lapset ja nuoret ovat joutuneet maailmanpelastushommiin? Miksi heidän täytyy erikseen pyytää vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan, että hekin saisivat elää vanhoiksi turvallisessa ympäristössä? Miksi heidän pitää kestää se kaikki sonta minkä aikuiset niin vapautuneesti heidän niskaansa kaatavat? Ja, koska Thunbergiä läimitään estoitta naamaan myös mitä omituisimmilla versioilla autismikortista, voidaan vastakysymyksenä heittää myös se, miksi kaikista maailman ihmisistä juuri hän on se jonka on pakko vaivautua koska viisaammat, kypsemmät ja normaalimmat ihmiset eivät joko vaivaudu tai koska heidän sanomansa on jo aiemmin vaiettu kuoliaaksi? Jos ikävän ilmastouutisen lähteenä on ihan tavallinen tieteentekijänplanttu -kotimaista esimerkkiä käyttääkseni, yksi niistä 1200 tutkijasta jotka keväällä antoivat tukensa ilmastolakkoilijoille tai jos uutisaihe on lämpöennätysten paukkumisen tapainen asia josta on vähän pakko kirjoittaa, muistetaan äkkiä näkökulmien monipuolisuus ja Life of Brian-asenne  jossa valoisia puolia löytyy vaikka kuolemasta jos se oikein oivalletaan. Leijonat läkähtyvät, mutta onneksi niille tarjoillaan kanasorbettia! On niin kuuma etteivät ihmiset tiedä miten päin pitäisi olla (nukkumisesta puhumattakaan), mutta ainakin nyt on tilaisuus keikistellä bikineissä!  Puolen vuoden päästähän on taas kylmää ja pimeää (tosin pimeyttäkin syventää se että lumi pysyy maassa entistä lyhyemmän ajan. Missä on puolestaan se valoisa puoli, ettei mustina talvina palella paukkupakkasissa).

Thunberghän ei suinkaan ole ensimmäinen eikä edes tuhannes joka on yrittänyt kommunikoida nämä faktat selkeästi vallanpitäjille ja suurelle yleisölle. Minkä takia maailma ei ole kuunnellut niitä aikuisia, asiantuntijoita ja tutkijoita jotka ovat yrittäneet saada samaa viestiä läpi jo vuosikymmeniä? Miksi uutisikkuna on niin pieni että vain lapsi voi onnistua keplottelemaan itsensä siitä läpi, ellei välitä naarmuista? Ilmastonmuutoksen keskeiset faktat eivät ole tulleet tietoomme tänä eivätkä viime vuonna. Keinot ilmastonmuutoksen torjumiseksi eivät ole futuristista teknologiaa joka olisi vasta hiljalleen muuttumassa scifistä mahdollisuuksiemme rajoissa olevaksi tavoitteeksi. Yksinkertaisia keinoja joista monet ovat kenen tahansa ulottuvilla, on tuotu esiin kerta toisensa jälkeen, kaikilla mahdollisilla retorisilla tyyleillä Linkolan maailmanlopunmanaamisesta Leopoldin (1900-luvun alkupuolella) romanttiseen tyyliin ja lukemattomien luonnontieteilijöiden datavyörytykseen. Ei ole mennyt perille, ei. En menisi vannomaan sen puolesta että järkipuhe menee perille tälläkään kertaa. Mutta nuoren ikänsä, Aspergerin suoman friikkiarvon ja onnekkaasti osuneen viraaliefektin ansiosta Thunberg on onnistunut edes kiinnittämään huomiota itseensä. Ehkä, ehkä jos hän oikein kovasti yrittää ja saa kaiken tuen mikä hänelle kyetään antamaan, hän vielä onnistuu hetkeksi saamaan näkyvyyttä edes jollekin esiin nostamistaan tieteellisistä faktoista. Toivottavasti näin tapahtuu pian. Jos ihmiskunta onnistuu ryhdistäytymään pikavauhtia, on 67%:n mahdollisuus pysäyttää ilmaston lämpeneminen 1.5 asteeseen. Toisin sanoen, 33% :n todennäköisyydellä nyt ehdotetut toimet ovat liian vähän liian myöhään. Itse pelaisin mieluummin venäläistä rulettia. Siinä on sentään 83.3%:n mahdollisuus selviytyä. Eikä panoksenakaan ole kuin pelaajan oma elämä.

Totta puhuen, koska luotan siihen että lapsissa on paljon teräviä tyyppejä, luotan tietysti siihen että ellei Thunberg olisi nostanut meteliä, joku toinen lapsi olisi noussut lähiaikoina sen tekemään. Tällä hetkellä aikuiset eivät nimittäin oikein jätä hyvin informoiduille lapsille muuta vaihtoehtoa kuin toimia ja heittäytyä hankaliksi. Aikuisten vastuuttomuutta säälittävämpää on vain se miten isot ihmiset kehtaavat kohdella lapsia jotka pystyvät tekemään sen mitä aikuiset eivät. 

Lopun antikevennykseksi: Muutama päivä sitten YLEn toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila twiittasi aivan vahingossa hupsistakeikkaa vuodelta 2010 peräisin olevan Ylelle lipsahtaneen valeuutisen jonka sisällön YLE itse oli uutisoinut olevan höpöä jo edellisenä vuonna. Hupsistakeikkaa. Sittemmin Ylä-Anttila on myöntänyt ja korjannut erehdyksensä. Silti: Epic fail. Pitäisikö olla ihan pikkuisen huolissaan siitä että Ylä-Anttilan asemassa olevan henkilön tieto ilmastonmuutoksesta on sillä tasolla että tällaisen virheen tapahtuminen on ylipäätään mahdollista?


ETA: Lisää antikevennyksiä: IBPS varoittaa sukupuuttoaallon kiihtymisestä.

BBC: Seuraavat puolitoista vuotta voivat olla kriittisiä ilmastonmuutoksen rajoittamisen onnistumisessa. 12 vuodesta puhuva #FridaysforFuture alkaa kuulostaa tämän rinnalta erittäin maltilliselta.


Greta Thunberg: Yhdistykää tieteen taakse

Tänään on kuuma päivä. Jo aiemmin lämpöennätykset ovat taas paukkuneet ympäri maapalloa, ihmiset ovat kuolleet helteessä ja tieteentekijät ovat tehneet uusia laskelmia siitä mitkä alueet saattavat kuumentua lähitulevaisuudessa elinkelvottomiksi. Tätä kirjoittaessani Hesarin uusimmissa uutisissa sen paremmin kuin luetuimmissa uutisissakaan ei ole yhtään juttua tästä globaalista suuronnettomuudesta. YLEllä kerrotaan Euroopan lämpöennätyksistä ja mainitaan herttaisesti, että erään länsiranskalaisen eläinpuiston leijonille tarjoillaan virvokkeeksi kanasorbettia. Ei ***kele.

Greta Thunberg yrittää tehdä jotakin, mitä tiedeyhteisö on yrittänyt tehdä jo kauan ja pistää myös päättäjien korvat kuumottamaan sen verran kun tolkullisten ihmisten korvien pitäisi tieteen valossa kuumottaa. Tässä hänen uusin puheensa jossa ilmastonmuutoskatastrofi väännetään rautalangasta ja ratakiskosta. 



Luonnollisesti, hänen puheensa on saanut trolliarmeijan riehaantumaan. Näin huolimatta siitä että Thunberg ei kehota ketään uskomaan häntä tai ympäri maailman ilmastonmuutoksesta huolestuneita koululakkoilevia lapsia ja nuoria. Hän pyytää ainoastaan, että tutustuisimme tieteellisiin faktoihin, lopettaisimme kiemurtelun, inisemisen ja trollaamisen sillä perusteella että faktat eivät miellytä ja toimisimme, kuten järkevien aikuisten ihmisten voisi kuvitella kriisitilanteessa toimivan. Hän muistuttaa siitä, että rivakoiden ilmastotoimien käypänä vaihtoehtona ei ole olla kuin mitään ongelmaa ei ole niin kauan kuin ikävistä tosiasioista ei aleta numeroa tekemään, ja elää sitten pitkä ja miellyttävä elämä johon kuuluu korkeintaan nykyistä pidempi grillauskausi. Jo tänä päivänä uutisista kuitenkin voi lukea, että näin homma ei tule menemään, ja maailman tiedeyhteisö on harvinaisen yksimielisesti sitä mieltä että tämän päivän helle-ennätyksistä ja sään ääri-ilmiöistä johtuvat ongelmat ovat vasta alkusoitto. Jos alamme toimimaan järkevästi, tilanne pahenee sittenkin. Pahimpien skenaarioiden toteutuminen voidaan kuitenkin vielä estää. Aikaa on vielä, mutta se kuluu koko ajan. Jos saan elää viisikymppiseksi, tulen saamaan selville, miten tässä käy.

Tällä hetkellä näyttää, että yksinkertainen aikuinen rationaalisuus ja vastuunotto todella ovat aivan liikaa vaadittu, ja vieläpä siten että suurin parku lähtee pahimmista porsastelijoista. Tilanne ei siis hyvältä näytä, joten B-suunnitelmani on tehdä kuitenkin parhaani siksi että se on oikein, ja valmistella ikääntymisen varalle hyvä puhe jossa pahoittelen nuoremmalle sukupolvelle sitä ettei se riittänyt.

Toivon kuitenkin olevani väärässä. Toivon, että ihmiset vihdoin yhdistyvät tieteen taakse kuten Thunberg kehottaa, eikä minun tarvitse koskaan pitää sitä hyvää puhetta. Toivon sitä niin kovasti, että olen päättänyt tavallisten tekemisteni lisäksi ottaa harkitun terveysriskin ja mennä perjantaina 20. päivä syyskuuta osoittamaan mieltä Eduskuntatalon suunnalle (ellen ole täysin taju kankaalla, mikä valitettavasti on mahdollista. Mutta lähden siitä että piristeillä, hyvällä itsehoidolla ja tiukalla asenteella pärjään kyllä). FridaysforFuture on kehottanut kaikkia tilanteesta huolestuneita ihmisiä, lapsia JA aikuisia (sikäli kun aikuisten tavoin käyttäytyviä täysi-ikäisiä onnistutaan löytämään), ilmastolakkoon 20.-27. syyskuuta. FridaysforFuture osoittaa Suomessakin mieltään joka perjantai jo nyt, joten paikalta löytynee ainakin muutama tyyppi. Jos väkeä löytyy enemmän, kuten toivon, olen paikalla käytännössä kerjäämässä overloadia. Juuri siksi menen. Koululakkolaiset ovat sitä mieltä, että elleivät aikuiset välitä heidän tulevaisuudestaan pätkääkään, hekin voivat lakkoilla tulevaisuutensa menestykseen tähtäävästä koulunkäynnistä kun sen viisaaksi näkevät. Minä taas olen sitä mieltä, että pahakin overload on pikkujuttu ja olematon terveysriski niiden ongelmien rinnalla joihin me kaikki joudumme jos Pariisin sopimusta ei kyetä noudattamaan ja ilmastonmuutos riistäytyy käsistä. Vaikka jokaviikkoinen mielenosoittaminen ei minulta luonnistuisi, joskus on kuitenkin paljon parempi kuin ei koskaan, ja toisekseen vaikka osallistuminen on minulle haasteellista ja tosi epämukavaa, se ei ole mahdotonta. Koska #nytonpakko ja jos on pakko niin mielestäni silloin mennään.

Suomen FridaysforFuture hoitanee mielenosoituksen muodollisen organisoinnin, joten minulle riittää sanoa, että seura on sitten erittäin tervetullutta. Jos haluatte tavata tilaisuuden lomassa, niin ei muuta kuin laittamaan viestiä sähköpostiini saara.j.reimanätgmail.com.

Ensin Kuuhun, sitten Marsiin, sitten...

50 vuotta sitten ihminen otti ensimmäiset askelensa Kuussa. Se oli yksi Maapallon eliöhistorian merkittävimmistä tapahtumista. Ensimmäistä kertaa Maan biosfäärissä kasvaneet olennot (joihin laskemme ihmisten lisäksi koko liudan mikrobeja) vierailivat toisella taivaankappaleella. Tämä ymmärrettiin 60-luvulla ehkä paremmin kuin nykyään, päätellen ainakin siitä millaisia visioita 2000-luvun elämästä tapahtuma poiki. Vuosituhannen vaiheessa meillä piti olla jo robottipalvelijat, lentävät ydinenergialla kulkevat autot, sekä tietysti tukeva jalansija lähiavaruudessa. 

Tulevaisuudesta tuli toisenlainen. Meillä on kyllä robotteja moneen lähtöön, mutta oma Mr. Handy-kotiapulainen ei vieläkään kuulu perheeseen. Sen sijaan internetistä tuli vuosituhannen vaihteen maailman mullistanut keksintö. Autot eivät lennä eikä niissä ole pieniä ydinreaktoreita, mutta autot  jotka ovat 60-luvun kulkupeleihin verrattuna pyörien päälle nostettuja tietokoneita, ovat jo liikenteessä. Jotkut niistä käyvät jopa (mahdollisesti ydinvoimalassa tuotetulla) sähköllä. Lähiavaruudessa jalansija on kieltämättä vähän liiankin tukeva, jos mitataan avaruusromun määrää Maan kiertoradoilla. Löytyy sieltä yksi avaruusasemakin, jolla on käynyt pari upporikasta turistia. Kiertoradan takana on sen sijaan pidellyt hiljaista. Kuunvalo on sama kuin se on ollut aina -siihen ei ole sekoittunut tukikohdan valoja. Marsissa on vieraillut vain koneita. Aurinkokunnan ulkopuolelle on kurkoteltu etupäässä teleskooppihavaintojen välityksellä. Voyager-lentojen jälkeisen hiljaisuuden syvään avaruuteen kurkottavissa luotainhankkeissa rikkoi vain NASAn New Horizons-luotain joka etenee tällä hetkellä jossakin Kuiperin vyöhykkeellä, Ultima Thulen tuolla puolen. Hienoja saavutuksia nämäkin, mutta...

Vasta viime vuosina suunnitelmat miehitettyjen avaruuslentojen pariin palaamisesta ovat virkistyneet. 1960-luvullahan ihmistä ajoi avaruuteen enemmän kylmän sodan suurvaltapullistelu kuin tieteellinen uteliaisuus. Jälkimmäistä on tyydytetty paljon tehokkaammin keskittymällä miehittämättömän avaruusteknologian kehittämiseen. Ainoa tieto minkä astronautti osaa kertoa paremmin kuin teleskooppi tai luotain on: Miltä siellä tuntuu olla? Vastausta siihen on kuviteltu lukemattomat kerrat. Vielä emme kuitenkaan tiedä, ja viime vuosikymmenet ollaan mietitty, kuinka paljon sen tietämisellä on väliä kun meillä kaikilla on muitakin ongelmia -kuten ympäristökatastrofi- mietittäväksi. Neil Armstrong sanoi eräässä haastattelussa miettineensä, että jäyhien ex-taistelulentäjien sijasta ensimmäisten ihmisten Kuussa olisi ehkä ollut hyvä olla runoilijoita, taiteilijoita tai toimittajia, tunneilmaisun mestareita jotka olisivat osanneet pukea paremmin sanoiksi sen mitä Armstrongilta on sittemmin jatkuvasti udeltu: "Miltä siellä tuntui?"

Professori Kari Enqvist on sitä mieltä, ettei ihmiskunta tule koskaan todella viihtymään toisilla taivaankappaleilla. Emmehän me edes ole innostuneet perustamaan kunnollisia kaupunkeja omalle Etelämantereellemme, ja se sentään on avaruuden kohteisiin verrattuna leppeää ja ihmisystävällistä seutua. Sää nyt on vähän mitä on, mutta sielläkin on magneettikenttä, happea, Maan biosfäärin tuottamat ekosysteemipalvelut ja paljon muuta mitä meille taatusti tulee ikävä jo Kuussa. Jopa painovoima pelaa ja viestintä muun ihmiskunnan kanssa sujuu ilman valonnopeuden rajallisuudesta johtuvaa viivettä. Kuutukikohdan kanssa kommunikointi Maahan ei vielä ole ongelma, mutta Marsiin kommunikaatioviive yhteen suuntaan vaihtelee jo 4-24 minuuttiin. Hätätilanteessa sellainen ero on jo pahempaa kuin ärsyttävää. Mitä kauemmas rohkeat löytöretkeilijät ja kolonistit suuntaavat, sitä itsenäisempiä heidän on kyettävä olemaan. Jos hätä tulee, Maasta ei saada ajoissa edes hyviä neuvoja.

Kaikesta huolimatta, olisin itse hivenen Enqvistiä optimistisempi. Avaruuden ylitsepääsemättömältä tuntuvat etäisyydet voidaan mahdollisesti voittaa kahta tietä: joko oppimalla matkustamaan hyvin nopeasti tai löytämällä keinoja ylittää ihmisiän ja ihmisen rakentamien laitteiden kasassapysymisajan  rajallisuus. Suhteellisessa aika-avaruudessahan tässä tiettävästi eletään, joten etäisyyden mahdottomuuskaan ei ole absoluuttinen fakta. Ei ole kovin kauan niistä ajoista kun "ulkomaat" Keski-Eurooppaa kauempana olivat tavalliselle tallaajalle niin kaukana että he olisivat yhtä hyvin voineet toivoa matkustavansa Kansainväliselle Avaruusasemalle. Ei ole kovin kauan siitä kun ihminen astui ensimmäistä kertaa Etelänavalle ja Mount Everestin huipulle. Jos jokin paikka on saavuttamaton vaikka sinne olisi teoriassa mahdollista päästä jollain äärimmäisillä konsteilla, se vaivaa ihmistä suunnattomasti kunnes hän keksii keinon päästä sinne. 

Löytöretkien todellinen jännittävyys on siinä, mitä tapahtuu sitten kun mahdoton on kertaalleen valloitettu. Nykyään Mount Everestille kulkee jonossa kiipeilyturisteja jotka jättävät jälkeensä tolkuttomasti roskaa. Etelämantereella ei ole kaupunkeja, mutta McMurdon tutkimusasemaa voisi sanoa jo pieneksi kyläksi. Vaikka suurin osa tutkijoista on kesävieraita, ihmisen läsnäolo Etelämantereella on ympärivuotista ja siellä on syntyneiden lasten määrä on jo toisella kymmenellä. Ensimmäinen heistä on jo nelikymppinen. Ihmisen kiinnostus Etelämantereeseen on puhdasta uteliaisuutta, mutta Kuuhun ja Marsiin lähdetään todennäköisesti sillä asenteella että lopullinen päämäärä on asuttaa nämä paikat pysyvästi. Voi olla, että McMurdon tyyppiset tukikohdat riittävät. Voi olla, että eivät.

Tieteellisen kiinnostuksen lisäksi ihmisen avaruudenvalloitukseen liittyy myös muita intressejä, joista poliittinen pullisteluintressi ei ainakaan tällä hetkellä ole tärkein. Kaupalliset intressit sen sijaan ovat vain kasvamassa. Maapallon rajojen tullessa vastaan ja ihmiskunnan kasvaessa voimme enää laajentua vain avaruuteen. Planeetta B:tä meillä ei ole (eikä C:tä, mikä tarvittaisiin jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset), mutta Kuu, Mars ja asteroidivyöhyke tarjoavat raaka-aineita ympäristöissä joissa operoiminen ei herätä samanlaisia vastalauseita kuin täällä. Ihminen ei suuntaa tarmoaan avaruuteen koska se olisi mukavaa, vaan koska sinne on teoriassa mahdollista suunnata ja se voi teoriassa olla hyvä bisnes. Se miten yrityksessä käy, riippuu sitten siitä millaisiksi realiteetit osoittautuvat.

Veikkaukseni siis on: ellemme sössi itseämme sukupuuttoon lähimmän parinsadan vuoden kuluessa, ihmiskunta tulee saamaan jalansijan sekä Kuussa että Marsissa. Sen pidemmälle en lähde arvelemaan. Avaruustutkimuksen historia viimeisen 50 vuoden ajalta opettaa ainakin sen, että todennäköisesti tulevaisuus tulee olemaan hyvin erilainen kuin millaiseksi sen voisi suoraviivaisella spekuloinnilla kuvitella. Joka sinne asti elää, se näkee.

Vanhemmat tekstit

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments